NIIN KUKA OLIKAAN JÄTTÄNYT RAKENNUKSEN...?

Espoossa majaansa pitävän Majakka-seurakunnan nettisivuilla (http://www.suomenmajakka.fi/) kerrotaan, että ”the church has left the building”. Tällä halutaan kertoa, että ”ihmiset ovat rakenteita tärkeämpiä, rakenteet eivät tee seurakunnasta seurakuntaa, vaan Jumalaa rakastavat ihmiset”.

Hyvä näin. Allekirjoitan tämän lauseen ehdottomasti. Parin kolmen viimeiseksi kuluneen vuoden kokemukset aiempaa ”orgaanisemmista” seurakuntaympyröistä ovat opettaneet minulle, että on helpompi viedä ihmiset ulos rakennuksista, mutta paljon, paljon vaikeampaa on saada rakennus pois ihmisistä. Vanhasta poisoppiminen kun on eräs niitä kaikkein vaikeimpia ja aikaa vievimpiä taitoja.

Niin, että kuka tässä nyt itse asiassa olikaan jättänyt rakennuksen? Ymmärrän tällä vihjattavan, että myös Herra itse olisi jättänyt rakennuksen eli kuolleet rakenteet. Ei kai sitä rakennusta muuten olisi kannattanut jättää?

Kaikki tämä kertoo siitä, että Jumala on tekemässä jotain tyystin uutta. Meiltä tämä taas edellyttää mukautumista uuteen – tai palaamista juurille, ihan miten vaan. Poisoppiminen ei ole koskaan helppoa. Se ei ole joidenkin teknisten taitojen ulkoa opettelemista, eikä uuden tyylin lanseeraamista. Watchman Neetä lainatakseni, emme koskaan seurakunnan rakentamisen yhteydessä voi jättää huomioon ottamatta Kristuksen ristin vaikutusta yksityisen uskovan, so. minun omassa elämässäni.

Kysymys on minun kuolemastani. Suomalaisessa teologisessa keskustelussa on viime aikoina puhuttu Jumalan kuoleman teologiasta. Olisikohan aika nyt puhua oman minän kuoleman teologiasta. Poisoppimisessa on perimmältään kyse juuri tästä. Ilman tätä kuolemista ei koskaan ole ylösnousemusta, eikä uutta elämää. Se on yksinkertaisesti mahdotonta, koska se, mikä on lihasta on syntynyt, se on ja pysyy lihana. Jos sitä yrität uudistaa, synnytät vain lisää uskonnollisuutta.

Otetaan vaikka kuoleminen turvallisuuden tunteelle ja tarpeelle. Eikö Jeesus luvannutkin lähettää minut niin kuin lampaat susien keskuuteen? Eikö Hän sanonutkin tuovansa mukanaan miekan, eikä rauhaa? Tunnemmeko enää lainkaan tällaista Jeesusta, joka onkin Pyhä Rauhanhäiritsijä?

Okei, käytäntöön... Miten olisi kuoleminen omille suunnitelmille, talousarvioille, vakuutuksille, todennäköisyyslaskelmille ja inhimilliselle viisaudelle, akateemisuudelle ja koulutukselle?

Auts! En halua tuota; minun luonnollinen minäni karttaa ja hylkii koko tuota hullua ajatusta. Sitä paitsi täytyyhän seurakunnassakin nyt jokin järjestys ja järki olla... Emmehän me tyystin voi laiminlyödä...

Jeesus yleensä vaikenee murheellisena tässä kohtaa. Usein Hän myös on hiljaa pakotettu menemään pois. Minä ja muut – me yleensä jatkamme vanhoilla, tutuilla pohjilla niin kuin ennenkin.

Mutta miten minun käy, jos Jeesus onkin oikeasti jättänyt sen rakennuksen, mutta minä en? Entä se rakennus, joka on minun sisälläni; olenko valmis jättämään sen, kuolemaan sille?