KESKUSTELUJA VIRTASEN KANSSA (osa II)

Tapasin Virtasen kristillisessä kirjakaupassa. Olin tapani mukaan pläräilemässä kommentaareja ja hartauskirjoja. Virtanen pyyhälsi kauppaan ja oli kovin kiireisen tuntuinen.

• No, rauhan tervehdys, veli hyvä! Aloitin minä. Mitä kuuluu? Oletko lukenut muuten tätä uusinta päivähartauskirjaa?

• Terve, terve. Täytyypä sanoa, etten ole ehtinyt... Virtanen pälyili raamattuhyllyyn päin.

• Mitä, etkö pidä siis tärkeänä kristillistä kirjallisuutta? Heitin puoliksi leikilläni – mutta totta toinen puoli.

• No, eihän se nyt ihan niinkään ole. Virtanen poimi hyllystä Uuden testamentin käännöksen ja alkoi tutkia sitä.

• Mutta kai veli nyt ymmärtää sen, että opetuslasten tekeminen on eräs seurakunnan päätehtävistä. Parhaiten se onnistuu kun on hyvät rakenteet eli relevantti sunnuntaikokous ja aktiiviset pienryhmät balanssissa... Niin, siitähän tässä toisessa kirjassa puhutaan. Näytin hänelle uusinta seurakuntatyöopasta.

• Juu, juu, ilman muuta... Virtanen vaikutti edelleen sekä poissaolevalta että kiireiseltä. Minua alkoi jo vähän ärsyttämään tuon maallikkoveljen penseys Jumalan valtakunnan asioita kohtaan.

• Tämä on ehdottomasti kirja, joka sinun tulisi lukea... jatkoin myyntipuhettani. Sivusilmällä näin kristillisen kirjakaupan omistajan myhäilevän tyytyväisen näköisenä. Huokaisin sisäänpäin; olin varmasti Hengen johdossa.

Virtanen käytti tätä hengellistä huokaustani häikäilemättä hyväkseen ja suuntasi kohti kassaa hyllystä poimimansa Uusi testamentti kädessään.

• Sori, nyt on kiire – olen menossa tapaamaan erästä poikani sählyjoukkueen jäsenen isää, joka on kiinnostunut uskonasioista ja sanoi haluavansa jutella kanssani... sori vaan.

Minä koin itseni vähän väärinymmärretyksi ja ehkä jopa loukkaantuneeksi Virtasen mokoman käytöksen takia. En ollut edes ehtinyt mainostaa hänelle oman seurakuntani evankelioimisseminaaria, joka liittyi ensi syksynä järjestettävään perinteiseen evankelioimiskampanjaan. Tämä kampanja taas oli olennainen osa koko maanlaajuista ohjelmaa, jossa lähestymistapa oli tyystin uusi ja vallankumouksellinen; sen avulla pyrittäisiin näet viemään evankeliumi jokaisen seurakuntalaisen lähiympäristöön, kuten työpaikoille, kouluihin, asuinalueille, harrastuksiin...

APOLOGIES

Okei, myönnetään, että provosoiduin erään blogikommentoijan hyökkäävästä sävystä. Pyydän anteeksi mahdollista ylireagointiani. Mutta jos aikomuksena oli tosiaan pyrkiä jonkinasteiseen dialogiin, niin silloin ei kyllä kannata aloittaa leimaamalla vastapuolen edustaja väärin perustein. Kommentit sinällään sisälsivät paljon hyviä näkökohtia. Ehkä vastaan niihin joskus myöhemmin paremmalla ajalla.

Kommentoija valittetelee (ks. Friday, February 16, 2007/Toisaalla blogissani.../Kommentit), että pitääkö jokaiseen näkökohtaan etsiä erikseen tukea Raamatusta. Ei tarvitse, jos niitä ei löydy. On sitä paitsi eri asia etsiä Raamatusta tukea omille näkemyksilleen, kuin etsiä sitä seurakunnan rakennetta ja mallia, joka nousee itse Sanasta. Näillä kahdella tulokulmalla on vissi ero. Näytät nimittäin lähestyvän asiaa pelkästään olemassaolevien kirkollisten instituutioiden näkökulmasta, ikäänkuin ne olisivat (ja niiden TÄYTYISI olla) esimerkkejä raamatullisesta seurakuntamallista.

Tämä näkemys on helppo haastaa. Ajattellaanpa vaikka 1.Kor. 14:26-33:a, johon kommentoija itsekin viittaa; eikö se parhaiten toteudukin pienemmässä ja intiimimmässä uskovien yhteydessä, kuin mitä on esim. luterilainen messu tai perinteinen vapaakirkollinen sunnuntaikokous? Tämän tosiasian myöntävät monet tuntemani pastoritkin eri kirkkokunnista.

Myönnän aluliisti, että Herra toimii perinteisten seurakuntien kautta – kiitos Herralle siitä! Minulla ei ole mitään ongelmaa tässä kohtaa. Mutta näyttääkö siltä, että ne voittavat maamme Kristukselle? Minusta siltä ei näytä – mitä mieltä itse olette, hyvät bloginlukijat? Mielestäni seurakunnan muoto sinällään ei myöskään ole se avainkysymys. Avainkysymys on se, millaista elämää, Kristuksen seuraamista ja opetuslapseutta nämä muodot synnyttävät.

Lisäksi huomaan, että kommentoija ei ole juurikaan perehtynyt siihen, mistä kotiseurakunnassa oikeasti on kysymys. Siihen ei nimittäin riitä vuosien mukanaolo jossain (sinänsä hyvässä) raamattupiirissä. Kyse on kuitenkin kahdesta eri asiasta. Kysymys on enemmänkin paradigman vaihtamisesta, kuin kokoustekniikasta, ryhmätyötaidoista tmv. Tämä vaikeuttaa dialogia; me puhumme tällöin helposti ikäänkuin toistemme ohi. Luepa huviksesi esim. Neil Colen kirja "Orgaaninen seurakunta" (Itätuuli-Kustannus) tai Wolfgang Simsonin "Houses That Changes the World", josta on saatavilla myös hyvä suomenkielinen 50-sivuinen referaatti.

Toisen kommenttisi lopusta puuttuu mielestäni yksi perustavaa laatua oleva juttu perinteiseen, institutionalisoituneeseen kristillisyyteen liittyen ja se on kirkollisveron kantamisoikeus. Eikö se juuri takaisikin parhaat resurssit luettelemisiesi asioiden ammattiamiseen hoitamiseen ja työn eteenpäin menemiseen? Eikö tämänkin seikan voisi nähdä Sinun näkökannaltasi esimerkkinä "takuuvarmasti sisäänrakennetusta siunauksesta"?

Itse en halua tälle tielle lähteä, koska näen ympärilläni koko ajan näiden kirkkokuntainstituutioiden murtuvan ja vastaavasti uudenlaisen raamatullisen seurakuntarakenteen ja -mallin nousevan sen tilalle. Jumalan seurakunta on enemmän kuin kopio kunnan organisaatiokaaviosta.

Eli kuten eräs ystäväni totesi tähän asiaan liittyen: "Se tosin jäi epäselväksi, miten ensimmäisen

vuosisadan seurakunnat koskaan selvisivät toiselle vuosisadalle ilman näitä siunauksia, joita vain suuret seurakunnat kirkkorakennuksineen voivat tarjota :-)"

Aiheellinen huomio, kun vielä ottaa huomioon sen, että juuri noina kahtena kolmena ensimmäisenä kristinuskon leviäminen oli huippuluokkaa. Mitä luulet, millä tavoin kristinusko tulevaisuudessa parhaiten leviää? Loppupelissä tämä on kuitenkin kaiken tekemämme hengellisen työn merkittävin arviointiperuste; opetuslasten tekeminen Kristukselle.

KESKUSTELUJA VIRTASEN KANSSA (osa I)

Kotiseurakuntamme oli hajoamassa, kun toinen aviopari oli muuttamassa toiselle paikkakunnalle ja aktiivinen sinkkunainen oli lähdössä pääkaupunkiseudulle opiskelemaan. Eräänlaisena kotonamme kokoontuvan pienen seurakunnan vanhimpana kelailin mielessäni näitä juttuja kaupungilla kävellessäni. Sattumalta sitten törmäsin kauppahallin luona Virtaseen, jolle purin sydäntäni.

• Mitähän meidänkin tilanteestamme tulee, kun porukat liukenevat pikku hiljaa ihan eri suuntiin? aloitin.

• Miten niin? Virtanen siihen.

• No, kun Räikköset muuttaa Jyväskylään ja Minna lähtee ammattikorkeaan Hesaan. Me jäädään vaimon kanssa ihan kahelleen.

• So?

• No, mitäs jos me tultais teille, teidän kotiryhmään?

• Minkä ihmeen takia...?

• No, että ois vähän yhteyttä ja pääsis itekin rakentumaan... Niin ja coverin takia tietty.

Virtanen hymyili hieman arvoituksellisen näköisesti.

• Eiks meill oo kuukausittain niitä yhteisiä celebraatioita?

• Joo, mut kuiteskin kun... , yritin vielä.

Virtanen ei enää hymyillyt. Näytti vähän siltä kuin sen silmät ois lyöny tulta.

• Mikset sä ja vaimosi etsi lähiympäristöstäsi, vaikka naapureista tai työkavereista kolme neljä eikkaria ja ruve kokoontuun niitten kanssa säännöllisesti?

• Täh? Ei kai sitä nyt noin vaan voi... Eihän seurakuntaa noin voi perustaa! Eihän ne oo edes uskossa...

• Eikä varmaan koskaan tulekaan tolla menolla. Ei Jeesus sitä paitsi käskenyt meitä mitään seurakuntia perustamaan, vaan tekemään opetuslapsia.

Virtanen lähti lampsimaan leipäosastolle päin ja minä jäin seisoskelemaan mietteissäni vauvanruokahyllyn tietämille.

Toisaalla blogissani...

...on käyty keskustelua kotiseurakuntamallin tarpeellisuudesta, toimivuudesta ja järkevyydestä. (Ks. Thursday, February 01, 2007 Blogissani oli kerran tällainen kommentti: /4 comments.) Ei niin, etteikö anonyymin lukijan vastaukset olisi ihan kyllin riittäviä vastauksia myöskin anonyyminä pysyttelevälle kommentoijalle, mutta kuitenkin vastaan näihin väitteisiin muutamalla rivillä.

Ensimmäinen väite on se, että kotiseurakunnat olisivat yhden voimakkaan johtajan ympärille syntyneitä lahkoja, joissa kaikenlaiset harhaopit muhivat ja mellastavat ja jotka eristäytyvät muiden uskovien yhteydestä. Tämä on sikäli mielenkiintoinen väite, että juuri kotiseurakunnissahan pyritään näkemään Kristuksen ruumiin kokonaisuus paikallisella tasolla – päinvastoin kuin ns. perinteiset seurakunnat ja kirkkokunnat tekevät. Lisäksi kotiseurakuntien johtajuuuskäsite ja -malli eivät tue tätä näkemystä mitenkään; ei ole mitään yhden johtajan mallia – päinvastoin kuin ns. perinteisissä seurakunnissa ja kirkkokunnissa opetetaan. UT:n malli johtajuudesta paikallisseurakunnissa ei ole yksinapainen eikä pyramidimainen, vaan ennemminkin kollektiivinen ja hajautettu. (Apostolin virka on juttu erikseen.)

Näihinkin asioihin olen blogissani jo useaan otteeseen viitannut, mutta kommentoija ei ole näihin näkemyksiin ja niiden raamatullisiin perusteluihin vaivautunut paneutumaan. Tämä turhauttaa, kun aina uudelleen joutuu ”repimään koko pakan auki”. Toistan jo aiemmin jossain yhteydessä sanomani; kyse ei perimmältään ole mistään ”kotiseurakunta-aatteesta”, vaan nimenomaan Kristuksen ruumiin kokonaisuudesta eli kristillisestä paikallisseurakunnasta sellaisena kuin UT asian meille ilmoittaa. Aivan kuten NMKY:n johtajuusseminaarissakin opettanut Neil Cole opettaa, seurakunta on luonteeltaan orgaaninen ja se aina etsii elävän ja relevantin muodon eri yhteyksissä ja tilanteissa ja kulttuureissa; työpaikoilla, kodeissa, vapaa-ajan vietossa etc. Kyse on siitä ”elämän Hengen laista”, josta Paavali puhuu Roomalaiskirjeen 8. luvussa.

Lisäksi väitteessä on osoitteeton, jonkun mielestä jopa loukkaavaksi tulkittavissa oleva piiskansivallus; ”Usein he (so. kotiseurakuntien oletetut voimakkaat johtajat, lisäys by TK) kuvittelevat olevansa niin paljon muita viisaampia, että eivät tarvitse toisia itseään ohjaamaan.”

• Keihin tällä viitataan?

• Keitä nämä ”johtajat” ovat?

• Nykyisten kotiseurakuntien oletettuja johtajiako?

• Mihin tämä väite perustuu?

Kuitenkin oman kokemuksenikin mukaan esimerkkejä tällaisesta löytyy yllin kyllin ns. perinteisten kirkkokuntien piiristä. Em. yhteisöjen viljelemä hierarkkinen, pyramidimainen johtajuusmalli ruokii juuri niitä lieveilmiöitä, joihin kommentoija viittaa kotiseurakuntien yhteydessä. Emmekä koskaan voi asettaa jonkun kirkkokunnan tmv. suuruutta ja kokoa merkiksi sen raamatullisuudesta. Tällöinhän Rooman kirkko olisi juuri se, minä se itseään pitää; yksi, ainoa oikea.

Sitten toinen väite; ”Mielestäni, vaikka en olekaan mikään historian asiantuntija on enemmän kuin todennäköistä, että suuri osa hyvin itsenäisistä kotiseurakunnista tulisi olemaan varsin eksoottisia teologisia viriyksiä muutamassa vuodessa tai vuosikymmenessä.” Haastan tämän näkemyksen, sillä juuri kotiseurakuntien kautta kristinusko leviää tällä hetkellä voimakkaasti Kiinassa, Intiassa, muslimimaissa ja USA:ssa. Tulevaisuus tässä valossa näyttää ihan toiselta, kuin mitä kommentoija väittää.

Sitten lopuksi aika huimalta kuulostava väite: ”Isommassa seurakunnassa on takuuvarmasti paljon sellaisia sisäänrakennettuja siunauksia, joita ei pieni kotiseurakunta voi antaa ja toteuttaa.” Tämä on mielenkiintoista ja harmittaa, kun kommentoija jättää tämän äärimmäisen tärkeän argumentin tyystin perustelematta.

• Mitä nämä ”sisäänrakennetut siunaukset” oikein ovat ja miten ne ilmenevät käytännössä?

• Onko siis olemassa jotain tällaisia ”bonuksia”, joita ilman yksinkertaisesti jää, jos ei kuulu tällaiseen isompaan yhteisöön?

Tässä kaikessa on yksi suuri ongelma ja se on se, että Raamattu ei yksinkertaisesti puhu mitään tällaisesta. Uusi testamentti tuntee kyllä kodeissa kokoontuvan seurakunnan ja kaupunginlaajan Kristuksen seurakunnan (so. Hänen ruumiinsa esim. Lahdessa) ja piste. Kaikki muut perustelut, joista kommentoija näkemyksensä ammentaa, nousevat omien reviirien puolustamisesta, historian siipien havinasta ja traditiosta. Nämä vievät yhä kauemmas UT:n mallin mukaisesta uskovien yhteydestä. Nämä kommentoijan näkemykset ovat hänen omiaan, niille ei löydy mitään raamatullisia perusteita, eivätkä ne kestään lähempää kriittistä tarkastelua.

Toden sanoakseni en olisi halunnut kirjoittaa tätä kaikkea edellä mainittua. Tunnen oloni mustaksi ja likaiseksi kuin painittuani nokakolarin kanssa. Tämä ei rakenna, eikä vie asioita mitenkään eteenpäin. Jeesus sanoo usein evankeliumeissa ; ”Jolla on korvat kuulla, se kuulkoon.” Watchman Nee puki aikoinaan saman asian sanoiksi toisin; ”Sille, joka ymmärtää, ei tarvitse selittää. Ja se, joka ei ymmärrä, ei ymmärrä, vaikka hänelle selittäisitkin.” Kaikkiin kommentoijan esittämiin juttuihin olen pyrkinyt vastaamaan jo useissa aikaisemmissa kirjoituksissa, useisiin moneenkin kertaan. Eikö niitä ole luettu vai eikö niitä vain ole kuultu?

Turhauttavaa. Kuvittelepa tilanne, että olisit keskustellut pitkään jonkun kanssa ja yrittänyt kärsivällisesti selittää ja perustella omaa näkökantaasi keskuastelukumppanille. Sitten tulee joku ikäänkuin kesken kaiken mukaan, napaa sanan sieltä ja toisen täältä ja alkaa siltä pohjalta kommentoida asiaa. Tämä on luonnollisesti jokaisen blogin lukijan oikeus; komentoida asiaa anonyyminä. Turhauttavaa se silti on – varsinkaan kun raamatullisia perusteita oman näkemyksen tueksi ei ole esittää lainkaan. Itse olen pyrkinyt perustelemaan näkemykseni ja kirjoitukseni Raamatulla, joten mikäli aihetta ilmenee, niin osoittakaa näkemykseni vääräksi tältä pohjalta.

Keskustelukumppani netissä lopettaa kommentoijalle näin; ”minulle kyllä käy, että vanha viini pysyy vanhoissa leileissä, kunhan kukaan ei väitä, että uudet leilit uudelle viinille on jotenkin "ääripään ratkaisu". Tämä on totta. Muistapa vain Jeesuksen sanat näistä viinileileistä;

Matt. 9:17:

”Eikä nuorta viiniä lasketa vanhoihin nahkaleileihin; muutoin leilit pakahtuvat, ja viini juoksee maahan, ja leilit turmeltuvat; vaan nuori viini lasketaan uusiin leileihin, ja niin molemmat säilyvät.”

Mark. 2:22:

”Eikä kukaan laske nuorta viiniä vanhoihin nahkaleileihin; muutoin viini pakahuttaa leilit, ja viini menee hukkaan, ja leilit turmeltuvat; vaan nuori viini on laskettava uusiin leileihin.”

Luuk. 5:37:

”Eikä kukaan laske nuorta viiniä vanhoihin nahkaleileihin; muutoin nuori viini pakahuttaa leilit, ja viini juoksee maahan, ja leilit turmeltuvat.”

Eri evankeliumeissa Jeesuksen sanat painottuvat vähän eri tavoin. Matteus puhuu siitä, miten oikein meneteltäessä molemmat leilit – niin uudet kuin vanhatkin – säilyvät. Realismia sekin. Mutta yhtä kaikki – tästä juuri on kyse; uudesta viinistä ja uusista leileistä. Tähän samaan raamatulliseen kielikuvaan Chuck Piercekin viittasi Nokia-Mission uuden vuoden tilaisuudessa. Tästä on kyse; elämän Hengen laista.

Mietittäväksi:

• Mistä seurakunta alkaa?

• Kenen seurakunta on?

• Millainen seurakunta on luonteeltaan?

• Mitä varten seurakunta on?

Älä etsi vastausta perinteestä tai nykyhetkestä, vaan Raamatusta. Älä etsi Raamatusta tukea omalle näkemyksellesi, vaan etsi Raamatusta nousevaa totuutta.

Uudelleen koulutus

Olen lukemassa uudelleen Namikan johtajuusseminaarissa pääluennoitsijana olleen Neil Colen kirjaa Orgaaninen seurakunta, joka vastikään on ilmestynyt suomeksi Itätuuli-Kustannuksen julkaisemana (ks. tarkemmin www.ituuli.net ja www.suolakauppa.com ). Suosittelen tätä kirjaa vilpittömästi jokaiselle, joka tuo esille sellaisen seurakunnan mallin, joka on yhtä aikaa sekä vallankumouksellinen että sopusoinnussa Jeesuksen ja Paavalin (ja sitä kautta koko UT:n ) seurakuntaopetuksen kanssa.

Kirjassa tuodaan esille esimerkiksi ”Kuusi myyttejä kumoavaa totuutta seurakunnasta” (alk. s. 53), jotka kaikessa yksinkertaisuudessaan ovat:

1. Seurakunta on elävä organismi, ei paikalleen pysähtynyt instituutio.

2. Seurakunta on paljon enemmän kuin rakennus.

3. Seurakunta ei ole sidoksissa yhteen ainoaan paikkaan.

4. Seurakunta on paljon enemmän kuin yhtenä päivänä viikossa pidetty tunnin jumalanpalvelus.

5. Jumalan valtakunnan on tarkoitus hajautua, mutta ihmisillä on taipumus keskittää.

6. Meistä jokainen on Jumalan temppeli ja yhdessä olemme myös Hänen temppelinsä.

Hanki tämä kirja ja lue itse lisää! Ota esimerkiksi selville, mikä on raamatullisen seurakunnan dna. Suosittelen tätä kirjaa omalle kotiseurakunnallesi, raamattu- tai rukouspiirille luettavaksi tai seurakunnan kirjapisteeseen hankittavaksi. Mutta varoitan; yhtä ja toista alkaa kyllä tapahtua sekä Sinun että seurakuntasi elämässä tämän lukemisen jälkeen. Blogissani oli vastikään tällainen palaute, joka kertoo hyvin, mistä on kyse: ”Olen lukenut Colen kirjaa nyt suomeksi ja tämä kirja on "pilannut" elämäni. Olen saanut tartunnan.... ”

TIUKKUUDEN SIUNAUS

Olin viime viikonloppuna Hesassa NMKY:n johtajuusseminaarissa. Menin sinne nimenomaan kuullakseni Neil Colea, jonka edellisvuoden luennot koin itselleni ja omalle ajattelulleni hyvin merkittäviksi. Olin vuoden mittaan lukenut myös hänen kirjansa Organic Church – Growing Faith Where Life Happens (Leadership Network Publication, 2005). (Katso itse lisää: http://www.cmaresources.org/.) Odotukset olivat siis korkealla, kun uskollisina sanankuulijoina kansoitimme seminaaritilan.

Heti ensimmäiseksi Cole kysyi, kuinka moni nyt läsnä olevista oli ollut edellisessä kanavassa vuosi sitten. Minä ja ehkä noin kolmannes porukasta viittasimme tyytyväisinä toisillemme nyökytellen; ”hei hei, sinäkin, veli hyvä, olet täällä…”.

Sitten Cole kysyi, kuinka moni näistä toista kertaa läsnä olevista oli tässä välillä istuttanut seurakunnan? Yksikään käsi ei noussut. Lievästi hölmistyneinä katsoimme toisiamme. Sitten Cole tyynen rauhallisesti ilmoitti, että koska mitään merkittävää ei tässä välillä ole tapahtunut, niin aloitetaanpa alusta. Epätietoisen hämillisesti hymyillen vilkuilimme toisiamme, me suomalaisen kotiseurakuntaliikkeen uranuurtajat. Tämä ei ollut suomalaiselle kristillisyydelle ominaisen poliittisen korrektiuden mukaista, ei alkuunkaan. Eikös tuo mies ymmärrä mitään suomalaisesta hengellisestä tilanteesta? Ei kai sitä nyt noin vain seurakuntia perusteta Suomessa. Eikä sitä noin voi syyllistää rehellistä ja rutinoitunutta seminaarissa-istujaa.

Niin siinä vain kävi, että lauantaipäivä meni vanhoja juttuja kertaillessa, missä ei sinänsä ollut mitään ongelmaa. Enemmänkin ongelma oli pistoksen saaneessa omanarvontunteessa; niin tosiaan, mitään merkittävää ei vuoden aikana ollut tapahtunut. Hassuinta tässä on se, että minä itse olen aina kritisoinut näitä suomalaisia seurakuntakasvun teoreetikkoja, jotka puhuvat varautumisesta monien vuosien projektiin seurakunnan istutuksessa. Itse kuitenkin käytännössä elän ja orientoidun aivan samalla tavoin.

Pääpointti on kuitenkin siinä, että me suomalaiset kristityt tunnumme tarvitsevan raamatullista tiukkuutta ja sen mukanaan tuomaa siunausta. Väärä kevyen armon pullamössö on sumentanut ajatteluamme. Tarvitsemme myös rehellistä tavoitteiden asettamista ja tähän liittyvää tilivelvollisuutta; ovatko tavoitteet saavutettu jne?

Siinäpä haastetta kerrakseen, mutta jostain on aloitettava.

MAAILMAN MENOA TARKASTELLESSA...

...kiinnittyy huomio väkisinkin tähän pääministerin exheilan julkisuushakuisuuteen. Hiljattain pidettiin oikein tiedotustilaisuus, johon oli saapunut tiedotusvälineiden edustajia about saman verran kuin presidentti Putinia kuuntelemaan. Kaikki olivat paikalla ja yhtä liikuttavan epätietoisia siitä, mitä he täällä tekevät. Eräs parkkiintunut ja monet turvallisuus- ja huippukokoukset kolunnut politiikan veteraanitoimittaja totesikin olevansa suorastaan häpeissään joutuessaan olemaan läsnä tässä kirjan etu- ja takapuolta esittelevässä tilaisuudessa.

Muinoin Bysantin keisarikunnassa politiikan alennustila kulminoitui kilpa-ajoihin, joissa kaksi vallitsevaa blokkia siniset ja punaiset ottivat yhteen. Yhteenotot jatkuivat katutaisteluina, joiden rinnalla nykyiset jalkapallomellakat näyttäisivät lähinnä alokkaiden sulkeisharjoituksilta. Lisäksi nämä samat puolueet kilpailivat politiikassa siitä, kumman leirin poliitikot, ministerit ja jopa keisarit hallitsivat Itä-Rooman imperiumia. Kyseessä oli – asiaa historian pitkässä juoksussa tarkasteltuna – selvät signaalit meneillään olevasta degeneraatiosta. Rappeutuminen oli alkanut.

Näin meilläkin niin kansan kuin kansan edustajienkin eli median huomio kiinnittyy vastaan sanomattomalla tavalla pääministerin exsussun paljastuksiin ja kuinka ollakaan, juuri eduskuntavaalien kynnyksellä. Tai ehkä on niin kuten Frank Sinatra-vainaa ennen totesi, että ”ei sillä ole mitään väliä, mitä he puhuvat minusta, pääasia on, että puhuvat”. Eli jos kyse on demarien juonesta (Susku onkin vaaleanpunainen agentti, jonka tehtävänä oli houkutella pahaa-aavistamaton Masa ansaan) tai jos kyse onkin kepun omasta vaalijiposta, niin yhtä kaikki; tavoite on saavutettu. Juttua riittää. Mutta missä vaiheessa itse degeneraatio on menossa?

Blogissani oli kerran tällainen kommentti:

”Raamatusta näyttäisi löytyvän seuraavat seurakunnan olemusta koskevat ulottuvuudet:

1. Kaksi tai kolme kokoontuu ja Jeesus on heidän keskellään
2. Kodissa (tai muussa vastaavassa paikassa - onkohan sellaista?)kokoontuva joukko, jossa jokaisella on jotakin annettavaa.
3. Paikkakunnallinen seurakunta, joka ilmentää itseään eri tavoin omassa kaupungissaan tai kylässään.
4. Maailmanlaajuinen seurakunta, joka kaikki kaikessa täyttää.

HUOM. Tästä luettelosta puuttuu kokonaan ns. kongregationaalinen ja tunnustuskuntapohjainen seurakunta. Suurin osa nykypäivän seurakuntia on rakennettu sille pohjalle, jota Raamattu ei lainkaan mainitse. Tämä on katastrofaalista seurakunnan laajenemisen ja moninkertaistumisen kannalta...Tämän takia kirkkokunnat ovat menettäneet uskottavuuttaan. Niiden sanoma on latistunut tietyiksi koodisanoiksi. Niiden yleisö on kaikonnut tai kaikkoamassa. Kristillisen kasvun kannalta voi olla järkevämpää olla tunnustuskuntapohjaisen seurakunnan ulkopuolella kuin sen jäsenenä.”

Miten totta tämä kommentti onkaan! Perinteisillä kirkkokunnilla on jälkimoderneissa länsimaissa mitä ilmeisin uskottavuusongelma. Suhteessa ulkopuolisen maailman todellisuuteen monien tunnustuskuntien ongelma on vähän samanlainen kuin Youtubessa näkyneen cokiksen ennätysjuojan ongelma, kun hän kotilämpöiseen juomaan tottuneena yritti samaa ennätystä jääkaappikylmällä colalla, mutta ei onnistunut; ”Ei pysty... liian hapokasta.”

Mutta ei mennä siihen. Toden sanoakseni; se ei kiinnosta meitä. Se tuntuu ruudinhaaskaukselta ja meillä on tärkeämpää tekemistä. Palataan tuohon alkuun eli Raamatusta löytyviin seurakuntamalleihin. Nämä tässä mainitut nimittäin todellakin löytyvät Sanasta (enkä usko kenenkään tätä faktaa kieltävän). Mietipä itse tykönäsi vaikka sitä, miten usein Jeesus puheissaan käyttääkään ilmaisua ”kaksi tai kolme”. Jotain käytännöllisesti toimivaa tällaiseen sitoutumiseen liittyy.

Eräs arvostamani ystäväni kysyi tässä yhteydessä, mihin sitten kuuluu käsite ”suhdeseurakunta”? Tämä jäi askarruttamaan minua ja yön yli nukuttuani olen vakuuttunut siitä, että suhdeseurakunnan tulee olla se raamatullinen läpäisyperiaate, joka ilmenee kaikilla näillä tasoilla ja ilmentää jotain todellista Kristuksen ruumiista. Me olemme Hänen ruumiinsa, so. seurakunnan jäseniä ja sitä kautta olemme myös toinen toistemme jäseniä. Tätä elä todeksi, niin elämä ei ole liian hapokasta.