Timo Koiviston nettipäiväkirja

Antiokialainen paradigma III

2012-02-09T22:05:00.001+02:00

(Seuraava on kolmas osa Uuden testamentin seurakunnan kasvua käsittelevää kirjoitusta. Neljäs osa seuraa jossain vaiheessa myöhemmin.)

Nyt Antiokiassa siis tapahtui jotain uutta ja - mikä tärkeintä - Herra oli mukana siinä. Antiokiaan kulkeutuneiden uskovien joukossa oli nimittäin muutamia kavereita Kyproksesta ja nykyisen Libyan alueelta, jotka kertoivat Jeesuksesta myös ei-juutalaisille pakanoille eli kreikkaa äidinkielenään puhuville hellenisteille. Tätä rajojen rikkomista ja irtiottoa aiemmasta seurasi Jumalan siunaus. Luukas kertoo, että paljon tätä porukkaa tuli uskoon. Herätys Antiokiassa oli todennäköisesti hyvin erilainen ilmenemismuodoiltaan kuin mitä oli ollut herätys Jerusalemissa, tutun ja turvallisen yhtenäiskulttuurin keskellä. Täällä taas oltiin ikäänkuin uudella, vieraalla - jopa vihamielisellä - maaperällä, pakanoiden keskellä. Joka tapauksessa Antiokiaan syntyi seurakunta, ja sen dna oli alusta lähtien erilainen kuin mihin Jerusalemissa oli totuttu.

Antiokian seurakunta oli nimittäin suuntautunut ulospäin. Se ei ollut niinkään keskittynyt oman toimintansa pyörittämiseen, kuin siihen miten muilla menee. Ensinnäkin se oli valmis kantamaan taloudellisesti vastuuta monen sadan kilometrin päässä sijainneesta Jerusalemin seurakunnasta ja sen köyhistä (11:28-30). Mutta ennen kaikkea Antiokian seurakunta oli ensimmäinen monikansallinen lähetystyöhön suuntautunut seurakunta. Meidän aikamme kielellä sanottuna: sillä oli selkeä suunnitelma istuttaa uusia seurakuntia. Kun katsomme tuon seurakunnan (Luukkaan mainitsemia) johtavia veljiä (13:1), niin näemme joidenkin heistä olleen juutalaisia, toisten taas kreikkalaisia ja jopa afrikkalaista syntyperää. Tällä seurakunnalla ei siis ollut vain jotain maahanmuuttajatyötä, vaan tämä monikansallisuus ja monikulttuurisuus läpäisi aidosti sen koko elämän ja toiminnan, aina sen hengellisiä johtajia myöten.

Ennen kaikkea Antiokian seurakunta oli altis kuulemaan Hengen ääntä ja sillä oli sydäntä vastaamaan "pakanoiden hätään", toisin kuin Jerusalemin alkuseurakunta. Se oli valmis lähettämään parhaat työntekijänsä, Barnabaksen ja Paavalin, työhön täysin tuntemattomalle maaperälle. Tässä tapauksessa siis lähetetyt (so. apostolit) todellakin siis lähtivät ja menivät. Vaikka Antiokian seurakunta saattoi rakenteidensa puolesta vielä muistuttaakin vanhaa "emoseurakuntaansa" - vanhasta poisoppiminen kun on tunnetusti hidasta ja sieltähän ne Antiokian seurakunnan perustajatkin tulivat! - niin kuitenkin sen dna:ssa oli uusi, paavalilainen virus. (Vrt. Gal. 1:11 alk.) Tämä dna sai alusta alkaen aikaan paljon suuremman vaikutuksen, kuin mihin Jerusalemissa oli totuttu, ei vain omalla alueellaan, vaan läpi koko tuon ajan tunnetun maailman.

Tätä tarkoitan yrittäessäni kuvata "antiokialaista paradigmaa", johon näen meillä olevan tarvetta löytää tiemme uudelleen. Konstantinolainen paradigma toi meille valtiollistetun kristinuskon ja sen mukana tietyn vuosisataisen kulttuuriperinnön. Se toi meille isot kirkkoinstituutiot ja kristinuskon hellenistisen (ellei peräti roomalaisen) muodon, johon törmäät mennessäsi jokasunnuntaiseen jumalanpalvelukseen melkein missä tahansa perrinteisessä kirkossa länsimaissa. Se, että parhaillaan seuraamme sen auringon laskua läntiseen valtamereen, ei monien mielestä mitenkään vähennä sen loistokkuutta.

Alussa ei kuitenkaan ollut näin. "Antiokialainen paradigma" toteutui ensimmäisten vuosisatojen kristillisyydessä sillä räjähdysmäisellä voimalla, jolla se sai aikaan ennen näkemättömän seurakunnan kasvun reilun kahdensadan vuoden kuluessa. Lähes tulkoon kaikki UT:ssa mainitut seurakunnat - ehkä vain Roomaa lukuunottamatta? - kantavat nimittäin mukanaan vahvasti antiokialaista leimaa. Tämä pätee niin lähetyshenkiseen ulospäin suuntautumiseen kuin uskovien keskinäisen yhteyden harjoittamisen muotoonkin. Missään ei varsinaisesti mainita antiokialaisten uskovien kokoontuneen kodeissa, mutta epäilemättä he niin tekivät. Jerusalemissa nimittäin tehtiin näin ja niin tehtiin kaikissa niissä seurakunnissa, jotka antiokialaisen lähetystyön toimesta istutettiin eri puolille Kreikkaa ja Vähä-Aasiaa. Jopa Roomassa tehtiin ja elettiin niin. (Ks. Apt. 2:42-47, Room. 16:5-15, 1.Kor. 16:19, Kol. 4:15 ja Filem. jae 2.)

Vaalien jälkeen

2012-02-07T21:55:00.002+02:00

Voinko olla demokraattinen, solidaarinen, suvaitsevainen, humaani yms. kun kerran olen äänestänyt Sauli Niinistöä Suomen tasavallan presidentiksi? Joidenkin mielestä en. Em. arvot ovat nähkääs lujasti ankkuroituneet Pekka Haaviston kannattamiseen, joidenkin mielestä jopa peruuttamattomasti.

Tämä tilannearvio kuvaa hyvin tilannetta talven 2012 jälkeisessä Suomessa, jonka todellisuutta media ja sen ostettu seuralainen, yleinen mielipide parhaansa mukaan pyrkivät muokkaamaan. Hyvissä ajoin ennen presidentinvaaleja Aamulehden tekemän tutkimuksen mukaan noin 37% toimittajista kannatti vihreitä. Jos lukemat jo tuolloin olivat nämä, niin mitä ne ovatkaan olleet Haavisto-ilmiön ollessa huikeimmillaan, Ultra Bran encorebiisien aikaan?

Ikivihreä Osmo Soinninvaara puhui Haaviston vaalivalvojaisissa "kahdesta urbaanista Suomesta". Nämä olivat rintamalinjat vaaleissa ja sitä ne hyvin todennäköisesti ovat jatkossakin, ainakin urbaaneissa kasvukeskuksissa. Kristittyinä meidän on hyvä miettiä missionaarista näkökulmaa tilanteeseen. Meillä on perinteinen, (vieläkin) jopa tapakristillinen Suomi, joka uskoo työntekoon, yrittämiseen ja alueelliseen maanpuolustukseen. Sitten meillä on, osittain perinteisen vasemmiston raunioille rakentuva jälkimoderni ja jälkikristillinen urbaani city-Suomi, joka "think global" ja "act local". Ehkä siinä ollaan vähän niinkuin molemmin puolin konstantinolaista paradigmaa?

Olen edellisen postaukseni kommenteissa väläytellyt ajatusta Lesslie Newbiginin "missionaarisesta kulttuurianalyysistä", jossa halutaan käydä apologeettista dialogia maailmankuvien tasolla. Kyse on siis lähetystyöhön orientoitumisesta. Se edellyttää meiltä kristittyinä huolellista perehtymistä kohdemaamme (so. Suomen) historiaan, kulttuuriin, arvoihin ja uskomuksiin. Emme kuitenkaan voi enää tyytyä perinteisen historiankirjoituksen itsestäänselvinä absoluuttisina totuuksina meille markkinoituihin "totuuksiin". Tarvitsemme aidosti raamatullista profeetallista ilmestystä historiaamme, nykytilanteeseemme ja ennen kaikkea tulevaisuuteemme.

Edellä sanomaani viitaten, meidän on nähtävä nämä "molemmat suomet" lähetyskenttänämme. Meidän on kyettävä operoimaan molemmilla kenttäpuoliskoilla. Meidän on tunnettava molempien osapuolten arvot, ajattelutapa ja toimintatapa. Meidän on siis myös mentävä syvälle molemmille kenttäpuoliskoille. Tämä taas ei onnistu ilman ihmisen hyväksymistä sellaisena kuin hän on. Emme saa kristittyinä ehdollistaa rakkauttamme millään perusteella. Kiteytettynä kyse on siitä, tarvitseeko ihmisen muuttua, jotta hän voi tulla Jeesuksen luokse vai tulisiko meidän luottaa siihen, että kun ihminen tulee Jeesuksen luokse, hän muuttuu? Emme tee sisäsiistejä seurakuntalaisia, vaan opetuslapsia Jeesukselle.

Loppuun vielä pieni mieleen noussut tulevaisuuden skenaario: tuleeko Jenni Haukiosta (varsinkin jos hänen miehensä tulee olemaan kahden kauden presidentti) uudenlainen naisihanne ja samastumisen kohde nuorille naisille tulevaisuudessa? Kun seuraa hänen käyttäytymistään miehensä rinnalla, hän aika vahvasti näyttää haastavan perinteisen feministisen naismallin. Näyttää siltä, että hän presidentin puolisona tuleekin ohjaamaan nuorten naisten arvoja ja käyttäytymistä ihan eri suuntaan.

Vaalien kynnyksellä - mitäpä jos...?

2012-02-04T13:08:00.003+02:00

Pettymys on se sana, joka kuvaa parhaiten ajatuksiani ehdokas, valt. yo Pekka Haaviston presidentinvaalikampanjasta.Tuon esille kaksi näkökulmaa asiaan.

Timo Soini totesi jossain yhteydessä Haavistosta, että hän on tukijoukkojaan huomattavasti parempi. Tämä on osoittautunut todeksi. Haavisto on ollut koko kampanjan ajan herrasmies, minlä takia monet valittelevatkin koko vaalitaiston tylsyyttä. Hänen kannattajansa taas ovat antaneet Haaviston kampanjalle ahdasmieliset, suvaitsemattomat ja vihamieliset kasvot. Tätä ei vain mediassa juurikaan nähdä ongelmaksi, koska se on nykytilanteessa poliittisesti korrektia. Sitä vastoin Sauli Niinistön tueksi asettuminen - etenkin perussuomalaisten tai muiden "konservatiivien" taholta - on tulkittavissa vihapuheisiin johtavaksi, ahdasmieliseksi ja muita sortavaksi äärikansallisuuspolitiikaksi.

Erään lajinsa huipun tai oikeammin rimanalituksen esitti Mikko Kuustonen (ex-Pro Fide) tv-ohjelmassa, jossa keskusteltiin vaalikampanjoinnin ylilyönneistä, vääristä puheista ja harkitsemattomista lausunnoista sosiaalisessa mediassa. Hän totesi - armeijan ylipäällykyyteen liittyen - ettei armeijassa opi muuta kuin syömään munkkeja ja harastamaan itsetyydytystä niin, etteivät muut sitä huomaa. Jari Rankista lainaten, näihin puheisiin ei tarvittu sosiaalista mediaa, vaan pelkkä tv-ohjelma, jossa näitä vastustettiin, riitti tähän tarkoitukseen hyvin. Näitä vaaleja onkin luonnehdittu "liberalismin täystuhoksi". Tavallaan Haaviston itsensä lanseeraama ajatus Suomesta "kiusaamisyhteiskuntana" on näin osoittautunut oikeaksi.

Kuustosen käytös onkin nähtävä osana suomalaisen viihde-eliitin punavihreää sympatiakampanjaa, josta on paljon merkkejä muutenkin. On jopa nähty hieman nolona, "miten suomalainen kulttuuriväki rientää niin yksimielisenä Pekka Haaviston taakse". Historiantutkija Markku Ruotsila on sitä mieltä, että kyse ei ole mistään "kulttuuriväen poliittisesta heräämisestä, vaan vain uusimman muoti-ilmiön perässä juoksemisesta". Kaikki on hänen mukaansa vain "poliittisesti korrektia oman egon ja ylemmyydentunteen hyväilyä". Samoin professori Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan, vaikka henkilövaali nyt innostaisikin ottamaan kantaa, niin politisoituminen tuskin enää näkyy seuraavissa vaaleissa.

Itse ajattelen eri tavoin. 1960-70-luvun vaihteen vasemmistolainen opiskelijaradikalismi näyttäisi olevan II maailmansodan jälkeisistä poliittisista liikkeistä yksi elinvoimaisimmista Suomessa - ellei sitten perussuomalainen jytky osoittaudu aikaa myöten kestäväksi ja pitkäjänteiseksi vastavoimaksi sille. Kun ajatellaan maamme poliittista johtoa 90-luvulta alkaen, esim. sellaisia nimiä kuin Halonen, Liikanen, Tuomioja ja Lipponen, niin mikäs muu se siellä kummitteleekaan kuin Vanhan valtaus v. 1968. Tätä logiikkaa seuraten voi hyvin kuvitella tämän päivän nuoret radikaalit kymmenen vuoden päästä Linnan juhlissa. Esim. vihreillehän näin on jo käynytkin.

Näenkin Pekka Haaviston edustaman vihreän liikkeen (ja sittemmin Vihreän puolueen) loogisena, globaalina jatkona 60-luvun lopun suomalaiskansalliselle vasemmistoradikalismille. Tämä näkyy siinä, miten vihreä liike jo alkutekijöissään sai eräät parhaat kannattajansa juuri tuosta joukosta (esim. Satu Hassi ja Heidi Hautala). Näin eri liikkeet historian eri vaiheissa linkittyvät toisiinsa. Tämän tähden on oikein puhua punavihreästä liikkeestä, aatteesta ja ajattelusta. Stalinismi siinä vain pesi kasvojaan ja puki päälleen hieman eri kuosin ja taas mentiin.

Perimmältään molemmissa on kuitenkin kyse samanlaisesta, perinteistä kristinuskontulkintaa vastaan nousevasta näkemyksestä, joka ilmenee yhtä hyvin yksilön arvoissa kuin aatemaailman tasolla, politiikassa, ihmiskuvassa ja todellisuudenkäsityksessä. Tältä pohjalta syntynyt maailmankuva johtaa tiettyyn maailmankatsomukseen, joka pyrkii syrjäyttämään kristinuskon, ei niinkään yhteiskunnan vallan huipulta kuin ihmisten mielistä. Sanan antikristillisyys saa tässä vaiheessa ehdottomasti painotuksen "anti-vastakristillisyys". Pekka Haaviston kampanja on kuitenkin herättänyt myös syvemmälle meneviä pohdintoja.

Tässä tulee nyt esille toinen pettymykseni Haaviston kampanjaan. Väitän nimittäin, että Pekka Haavisto on pelannut härskiä poliittista peliä - tai niinkuin Veikko Vennamo aikanaan sanoi: pelin politiikkaa - ja näyttäytynyt selkeästi jonain ihan muuna kuin mitä hän oikeasti on. Hän on pitänyt visusti piilossa todelliset näkemyksensä, toisin kuin esim. Paavo Arhinmäki, joka ei siekaile omien arvojensa johdonmukaisessa soveltamisessa käytäntöön. Tämän tuloksena Haavisto on saanut joukkoihinsa paljon kristittyjäkin, tosin enimmäkseen kirkolliselta liberaalisiiveltä, joille näyttäisi ehdokkaan seksuaalinen suuntautuminen olevan se juttu. Tähän logiikkaan liittäisin myös arkkipiispa Kari Mäkisen surullisenkuuluisan viimeisimmän moniarvoisuuslausunnon, joka viimeistään osoittaa kirkon johdon melko totaalisen etääntymisen pois Raamatun ilmoituksesta.

On kuitenkin hyvä - ainakin ennen Haaviston äänestämistä - hieman luodata sitä "vihreää maailmankuvaa", jolta pohjalta Haavisto tukijoukkoineen ponnistaa - oli tämä sitten käynyt ilmi muille kannattajille eli ei. Nuorisotutkimuksen professori Helena Helve erottaa vihreässä maailmankuvassa neljä ulottuvuutta: ekosysteemin huomioonottamisen, globaaliin hyvinvointiin sitoutumisen, itsensä tuntemisen osaksi luonnonkaikkeutta sekä halun suojella luontoa omilla valinnoillaan. Helven mukaan ihminen, jolla on vihreä maailmankuva, ottaa nämä seikat huomioon ja on valmis tinkimään omasta elintasostaan säilyttääkseen luonnon tasapainon. Hän tuntee olevansa osa sitä ja näin ollen vastuussa siitä.

So far, so good, näin varmaan monen (kristitynkin) mielestä.

Helven mukaan vihreää maailmankuvaa voidaan verrata konventionaaliseen uskonnolliseen maailmankuvaan, joka toimii ihmisen elämänkatsomuksena auttaen häntä ymmärtämään oman roolinsa ja paikkansa yhteiskunnan ja maailmankaikkeuden osana. Vihreää maailmankuvaa voidaan hänen mukaansa pitää elämänkatsomuksena, koska sen kautta ensinnäkin muodostetaan kuva omasta roolista ja asemasta ekosysteemin osana. Maailmantapahtumat koetaan sen kautta ja ekologisia tapahtumia ja niiden merkityksiä tulkitaan siitä käsin. Käytännössä elämän mielekkyys ja tarkoitus löytyy tätä kautta. Tämä poikii sitten myös osallistumista erilaisiin liikkeisiin ja järjestöihin.

Mielestäni tämän maailmankuvan kautta lanseerattavat arvot ovat lähtökohtaisesti erilaiset kuin kristilliset, Raamatun pohjalta nousevat. Joissakin kohdissa (esim. ympäristönsuojelu, kestävä kehitys) voimme kristittyinä jonkin matkaa yhtyä niihin, mutta juuriltaan ne ovat selkeästi eri suunnasta tulevia. Taustalla pyörii sellaisia kummajaisia, kuin esim. kansallissosialismi, panteismi ja yleensä itämainen uskonnollisuus. On hyvä perehtyä lähemmin eri ilmiöiden välisiin yhteyksiin (esim. täällä), mutta tässä emme niihin mene tämän enempää. Riittää kun toteamme, että länsimaisella vihreällä maailmankuvalla on omat mielenkiintoiset juurensa. Kun niitä tutkii lähemmin, ei enää ihmettele Haaviston muuttumista joissain kohtaa hyvinkin perinteisten arvojen puolestapuhujaksi. Itse pidän sitä kyllä enemmänkin vaalitaktisena silmänlumeena. Vihreän ideologian ja sen taustalla olevan ekofilosofian arvoja ja tavoitteita tarkasteltaessa en myöskään löydä mitään perusteita Haavistoon liitetylle "köyhien asialla"-leimaan.

Vaalien kynnyksellä on siis hyvä viivähtää hetki kysymyksen "mitäpä jos...?" äärellä. Entä jos meillä olisikin presidenttinä joku pekkahaavisto? Miten elämämme ojentuisi tai muuttuisi silloin? Maailmankuvien muuttuessa ja perinteisen kristillis-humanistisen maailmankatsomuksen väistyessä taka-alalle (näin etenkin etelän suurissa kasvukeskuksissa) punavihreä genre on nouseva trendi. Haavisto ja Arhinmäki ovat tämän arvoliberaalin, moniarvoisen citysukupolven edustajia. Nykyinen presidentinvaalitaisto onkin nähtävissä tätä taustaa vasten ja veikkaan, että kuuden vuoden kuluttua otetaan sama arvoasetelma uusiksi. Kyse on perimmältään niin sukupolven kuin arvomaailmankin vaihtumisesta suomalaisessa yhteiskunnassa. Ehkä Pekka (tai Paavo) ei enää kuuden vuoden päästä olekaan liikkeellä sammutetuin lyhdyin...

Käytännössä jokainen tunnustava kristitty joutuu kasvokkain tämän muuttuneen maailmankuvan todellisuuden kanssa päivittäin työelämässä, opiskelijamaailmassa, ihmissuhteissa jne. Kyse on silloin siitä, onko viisautta piiloutua ja ghettoutua (vrt. perinteiset uskonnolliset yhteisöt) vai Raamattua itse todeksi eläen yrittää vastata ihmisten kysymyksiin? Jeesus-uskossa on kuitenkin aina se dna, joka pyrkii haastamaan kasvotusten, mutta rakastaen.

Antiokialainen paradigma II

2012-02-02T20:42:00.003+02:00

Jerusalemin alkuseurakunnan puitteissa kristinusko ei ollut koskaan ollut sen enempää kuin vain yksi juutalainen lahko muiden joukossa (fariusealaiset, saddukeukset, essealaiset, selootit, hellenistit ym.). Tämä oli lyhyesti sanottuna koko Jerusalemin alkuseurakunnan perusongelma: se oli juutalaiseen lakiuskontoon suuntautunut, pääasiassa etnisiä juutalaisia tavoittava nasaretilaisten lahko. Tässä mielessä se muistuttaa paljon meidän kotoisia herätysliikkeitämme.

Se tavoitti kyllä hyvin oman kotikaupunkinsa ja sen lähialueiden sekä diasporassa eläviä juutalaisia, mutta se ei oikeasti ollut orientoitunut Messiaansa antaman lähetyskäskyn mukaan (Matt. 28:18-20, Mark. 16:15-16). Seurakunnan kasvu oli kyllä huimaa, sitä ei voi kieltää: ensin 120:sta 3000:en (Apt. 2:41) ja sitten yli kaksinkertaiseksi (4:4). Kaikki tämä "seurakunnan ensimmäisen toimintakauden" aikana! Se voitti Kristukselle jopa useita papistoon kuuluvia (6:7), mitä voidaan nykyäänkin pitää kaupunkikohtaisen herätyksen eräänä merkittävänä huippuna.

Ja tämä kaikki riittikin useimmille vallan hyvin.

Mutta kaikki tämä tapahtui vain ja ainoastaan Jerusalemissa. Alkuseurakunta siellä muistuttikin yllättävällä tavalla nykypäivän megaseurakuntaa: sillä oli loistavat kokoontumistilat kaupungin keskeisellä avainpaikalla ("Salomon pylväskäytävä"), hyvä ylistys, toimiva "soluverkosto", asianmukaisesti hoidettu ruuanjako ja ammattitaitoinen apostolinen tiimi sekä hengellisesti kypsä vanhimmisto. Ihmisiä tuli uskoon ja sairaita parani "joka kokouksessa" ja sen aikainen media piti huolen siitä, että tieto näistä ihmeellisistä manifestaatioista levisi kaikkialle. Kuitenkin eräs perusongelma tulee ilmi tilanteessa, kun seurakuntaa kohtasi vaino.

Vainojen yllättäessä uskovat muuten hajaantuivat - ja mennessään julistivat evankeliumia ympäröivien seutujen ihmisille. Vain apostolit jäivät Luukkaan mukaan paikoilleen Jerusalemiin (8:1). Huomaa siis, että "lähetetyt" itse eivät lähteneet mihinkään. Tähän on raamatuntutkijoiden mielestä ollut useita syitä. Monet tutkijat ovat sitä mieltä, että vaino kohtasi nimenomaan hellenistikristittyjä juutalaisia, jolloin selkeästi heprealaisen identiteetin omaavat apostolit saivat olla rauhassa.

Apostolien toiminta on myös haluttu nähdä esikuvallisena muille vainottujen seurakuntien johtajille, joiden tuli pysytellä omilla paikkakunnillaan. Seuraavina vuosisatoina seurakuntien vanhimpien pako kotikaupungeistaan joskus hyväksyttiin (Polykarpos), joskus sitä taas paheksuttiin (Cyprianus). Tämän näkemyksen mukaan siis Luukas edustaa sitä kantaa, ettei seurakunnan johtajiston ole hyvä kevyin perustein lähteä pois kotikaupungistaan.

Onko kuitenkin niin, että Luukkaan maininta apostolien eli lähetettyjen jäämisestä paikoilleen, muiden hajaantuessa ja viedessä evankeliumia eteenpäin, kertookin jotain hyvin oleellista Jerusalemin seurakunnan todellisesta dna:sta? Apostolithan olivat kuitenkin lähetettyjä viemään evankeliumia maailmaan. Joka tapauksessa Jerusalemin seurakunnan hengellisen kehityksen huipentuman näemme myöhemmin tilanteessa, jossa Paavali tulee helluntaijhuhlille Jerusalemiin. Seurakunnan vanhin Jaakob varoittaa Paavalia silloin omista seurakuntalaistaan, joita oli kyllä tullut uskoon tuhatmäärin, mutta jotka edelleen olivat lainkiivailijoita (eli kiinni vanhassa paradigmassa) ja jotka mielellään kuuntelivat epämääräisiä huhuja tästä tuon ajan tunnustuskunnallisia rajoja rohkeasti rikkovasta sananjulistajasta. (Ks. Apt. 21:20 alk.)

Miten tässä tuntuu olevan jotain niin tuttua...?

Kirkon iso jytky?

2012-02-01T22:21:00.001+02:00

No, ei nyt ehkä ihan, mutta aika kova juttu kuitenkin. Kuopion piispanvaalin toiselle kierrokselle kun jatkavat kirkkaasti nimenomaan konservatiiviset ehdokkaat, Miikka Ruokanen (177 ääntä) ja Jari Jolkkonen (173 ääntä). Jos tämä on kahden kauppa, niin kolmannen korvapuusti menee sitten riekkisläiselle siivelle, joiden ehdokas Sakari Häkkinen jäikin yllättäen jopa neljännelle sijalle (113 ääntä). Yllättävää tämä on bloginpitäjän mielestä siksi, että hän kuitenkin aiemmin esiintyi piispaehdokkaana jopa melko itsevaltaisin elkein. Joku asiaa tuntematon - kuten vaikkapa minä - olisi voinut Häkkisen käyttäytymisestä jopa päätellä, että hän (ainakin jonkin aikaa) piti itseään Wille-piispan (kuvassa) kruununperillisenä. Näinhän ei toki (tietenkään) ollut.

Ulospäin Kuopion hiippakunnan tilanteesta yritettiin antaa - esim. Häkkisen suulla - vaikutelma, että Savon sydänmailla vallitsi Riekkisen hallintokaudella "ihmisläheinen ja armollinen" kirkollinen ilmapiiri. Ilmeisesti halu muutokseen on kuitenkin ollut sen verran iso, että konservatiivisina pidetyt ehdokkaat ovat jatkossa, ei riekkisläisenä tunnettu Häkkinen. Mediapeliä siis on ollut mukana ja kirkollisen jytkyn suuruus on ilmeisesti yllättänyt monet. Joitain yhtymäkohtia sekulaarijytkyyn siis löytyy.

Kuopion hiippakunta on Riekkisen aikana ollut kirkon radikaalin liberaalisiiven tukialuetta. Riekkinen on esim. kutsunut v. 2003 kirkkopäiville kiistellyn yhdysvaltalaisen piispa John Spongin. Hänestä voidaan huoletta sanoa, että jos Rudolf Bultmann edusti entmythologisierungia ja Heikki Räisänen entkeerygmasierungia, niin Spong edusti entChristossierungia. Kuuluisa on myös Riekkisen lausahdus kirkolliskokouksessa v. 2004 "kuulkaa, otetaan se riski", kun raamattu-uskolliset teologit varoittelivat hyväksymästä samaa sukupuolta olevien parien siunaamista Jumalan tuomioon viitaten.

Tuleeko tälle epäraamatulliselle kehitykselle a)Kuopion hiippakunnassa ja b)kirkossa muutenkin este tai ainakin hidaste, kun piispa vaihtuu? No, ehkei nyt ihan kokonaan, mutta melkoinen takaisku liberaalisiivelle se eittämättä kuitenkin on. Voihan käydä jopa niin, että tuleva Kuopion piispa tekee jopa joitain uusia avauksia Luther-säätiön ja muiden vanhauskoisten suuntaan. Ehkäpä niin tilaongelmat kuin pappisvihkimysten saaminenkin ratkeavat tätä menoa. Eli asiat voivat joiltain osin oikeasti muuttua kirkossa.Toisaalta on turha aliarvioida kirkollisen hierarkkian muutosvoimaa, joka on aikojen saatossa toki kesyttänyt muitakin konservatiiviteologeja historiansa aikana.

Valtataistelu kirkossa siis jatkuu ja molemmat osapuolet suunnittelevat jo uusia offensiiveja. Unohda siis tv:n rikossarjat ja väkivaltaelokuvat, sillä tavallinen päivänpolitiikka ja kirkollinen elämä tarjoavat vauhtia ja vaarallisia tilanteita yllin kyllin.

Antiokialainen paradigma I

2012-01-31T12:31:00.000+02:00

Konstantinolaisen paradigman aika on auttamatta ohi. Sen viimeisiä voitokkaita puolustustaisteluja markkinoidaan kristillisessä mediassa vielä jonkinlaisina menestystarinoina. Kyse on kuitenkin vain jo saavutettujen linjojen pitämisestä, viivytystaistelusta tai sitten aivan uudentyyppisestä kehityksestä. Minulla ei (tietenkään) ole mitään näitä menestystarinoita vastaan sinänsä. Pitemmän päälle ne eivät kuitenkaan auta meitä eteenpäin. Meidän on mentävä enemmän asioiden ytimeen. Kyse on ennen kaikkea seurakunnan perus-dna:sta: Millainen se on ja mitä se tuottaa? Millaista sen hedelmä pitkässä juoksussa on? Mitä annettavaa sillä on v. 2012?

Paljon tärkeämpää, kuin vain ihmetellä tämän kuplan puhkeamista, on miettiä, miten toteuttaa paradigman muutos.

Perinteisiä ratkaisumalleja tähän paradigman vaihtumiseen ovat olleet ensinnäkin muutoksen torjuminen: takertuminen kiinni vanhaan tai jopa uskaltautuminen vielä pitemmälle ajassa taaksepäin. Esimerkkinä tästä vaikka Länsi-Suomen rukoilevaisuus tai Luther-säätiö, jotka voidaan nähdä ratkaisuyrityksinä perinteisen yhtenäiskulttuurin hajoamiselle. Toinen ratkaisuyritys voi olla uuden tyylin ulkoinen lanseeraaminen: mahdollisimman nopea mukautuminen uuteen aikaan ja sen haasteisiin. Tämä poikii mukanaan uudelleenkoodauskäytännön, jossa vanhat asiat saavat uudet nimet uudessa kontekstissa.

Molemmissa näissä on kaksi ongelmaa. Ensimmäinen on aikasidonnaisuus: ne ovat sidoksissa joko menneeseen tai sitten nykyiseen aikaan. Toinen ongelma on siinä, etteivät ne puutu mitenkään siihen perusongelmaan, joka on yhteisön alkujuurissa. Paradigman muutos edellyttää syvemmälle menevää muutosta kuin "vain" uskonpuhdistusta.

Puhuisin nyt tulevaisuutta koskien mieluummin "antiokialaisesta paradigmasta" ja sen mukaan orientoitumisesta. Nojaudun seuraavassa paljolti Neil Colen kirjassaan Church 3.0 esittämiin ajatuksiin (What About the Church Models, s. 99-115). Ajatus perustuu Luukkaan kirjoittaman Apostolien tekojen 11. luvussa olevaan kuvaukseen siitä, miten evankeliumi tuotiin nykyisen Turkin ja Syyrian rajaseudulla sijainneeseen Antiokiaan. Tämä kaupunki oli Rooman ja Aleksandrian jälkeen tuon ajan Rooman imperiumin suuria metropoleja: rikas, monikansallinen ja monia kulttuureja ja uskontoja sisällään pitänyt suurkaupunki.

Evankeliumi tuli Antiokiaan vähän kuin sattuman kautta. Jerusalemin seurakunnassa nimittäin oli alkanut vainon ajat ja uskovat hajaantuivat eri puolille Lähi-itää (Apt. 8:4 ja 11:19-20). Nyt tapahtui jotain merkittävää, josta oli ollut merkkejä jo aikaisemminkin (esim. Pietari Korneliuksen talossa ja Filippos Samariassa), mutta jota ei vielä laajamittaisesti oltu nähty koko kristillisen seurakunnan agendana. Luukas kertoo, että Antiokiaan tultuaan uskovat eivät aluksi puhuneet evankeliumia muille kuin juutalaisille.

Nyt tässä tapahtui muutos ja seuraukset olivat sen mukaiset.

Vaalien välillä

2012-01-30T21:25:00.000+02:00

Olemme yli kymmenen vuoden ajan kokoontuneet pienellä joukolla säännöllisesti rukoilemaan oman kotikaupunkimme ja sitä kautta myös kotimaamme asioiden puolesta. Se on sitä "kaupungin porteissa seisomista" ja "alttarien rakentamista", jonka ymmärrän jokaisen Herran oman tehtäväksi omalla kotipaikkkakunnallaan. "Harrastakaa sen kaupungin parasta, johon Herra on teidät asettanut ja rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidän menestyksenne."

Totesin tuossa yhteydessä tänään, että ensi sununtai muuttaa tulevaisuuden rukousaiheitamme paljon. Mikäli Sauli Niinistöstä tulee tasavallan presidentti voi olla, että ulkoisesti monikaan asia ei muutu. Tämä voi tuudittaa meidät vaarallisen pettävään ruususenuneen. Meidän tulisi rukoilla hänen kohdallaan sitä, että hänestä tulisi profeettoja kuunteleva presidentti. Moni Tarja Halosen "arvojohtajuuden" aikana vinoutunut asia voitaisiin Niinistön kaudella oikaista.

Pekka Haaviston voittaessa muutos olisi suurempi ja Halosen aikana alkanut ja hyvään vauhtiin päässyt antikristillistäminen todennäköisesti vain jatkuisi ja saisi aikaa myöten räikeämpiä muotoja. "Antikristillistämisellä" tarkoitan tässä yhteydessä perinteisten kristillisten arvojen vastustamista tai - mikä vielä pahempaa - niiden muuttamista salakavalasti jopa vastakohdakseen.

Ajattelen, että nyt on korkea aika puhua näistä asioista suoraan. Meillä ei enää ole varaa hempeämielisyyteen, eikä itsemme pettämiseen. Vilpittömän ja hyväätarkoittavan sinisilmäisyyden aika on ohi. Nyt on tartuttava kiinni totuuteen.

Katselin tänään Youtubesta Pekka Haaviston salakavalan petollista vaalivideota. Tunnustan suoraan, että aluksi herkistyin, sitten petyin ja lopussa syljetytti. Tarkoitan tällä sitä, että Pekka Haavisto on paljastunut aatteensa pettäjäksi. Kaveri, joka alussa edusti radikaalia ympäristöaktivismia ja uudenlaista globaalia vihreää ideologiaa, onkin paljastunut loppujen lopuksi tavalliseksi siloitelluksi keskiluokkaiseksi pressaehdokkaaksi. Finlandia-hymni kun edustaa arvoiltaan ja perinteiltään jotain niin vierasta Haaviston ideologialle, että Koijärvi-liikkeen aikoina hän ei kuuna päivänä olisi suostunut tällaiseen.

Jo tällaistenkin ilmiöiden takia veikkaan Paavo A:n ajavan Pekka H:sta vasemmalta ohi lähitulevaisuudessa.

Toinen kysymys, mikä tästä sitten herää on tietenkin se, että onko Haavisto oikeasti luopunut nuoruudessaan ajamistaan arvoista? Mitäpä jos hän vain pragmaattisesti pelleilee, sumuttaa ja jymäyttää? Suomalainen kun on oikeasti niin sinisilmäisen naiivi. Eli mitäpä jos Haavisto vain näyttelee? Silloin petos olisi vieläkin suurempi, kun hän presidentiksi tultuaan alkaisikin toteuttaa todellisia arvojaan presidentillisellä arvovallalla. Tässä on todennäköisesti suurempi vaara kuin kuvittelemmekaan.

Toisaalta, juuri tällaista "käsitteiden kavallusta" olemme tottuneet väsyksiin asti näkemään aina 90-luvun alun EU-propagandasta alkaen, jopa niin, että useimmat meistä ovat jo täysin turtuneet siihen.

Kuningas Daavidista kerrotaan, että hänen ensimmäisten kannattajiensa joukossa oli "isaskarilaisia, jotka ymmärsivät ajan ja käsittivät, mitä Israelin oli tehtävä". He olivat siis alunperin siitä osasta Israelia, joka oli seurannut Saulia, mutta heissä oleva profeetallinen henki kehotti heitä kuitenkin seuraamaan Daavidia, joka tuli Juudasta. Nämä ovat nyt niitä miehiä, joita tarvitsemme Suomessa ja minä haluan olla yksi heistä. Emme nimittäin enää pärjää oman viisautemme varassa, vaan tarvitsemme Herran Hengen inspiroimaa profeetalliusta valoa.

Kahden kauppa - kenen korvapuusti?

2012-01-28T18:04:00.000+02:00

Olen edellä sanonut jotain siitä seulomisesta, joka näyttää nyt olevan menossa: kirkon homokeskustelu, suuri jytky ja nyt presidentinvaalit. Tämä on jotain sellaista, jossa tulee ilmi se, mitä olemme todellisuudessa. Se, mikä meissä on aitoa, käy parhaiten ilmi juuri erilaisten kriisien ja prosessien kautta.

Mitä nyt kirjoitan ei ole mikään varsinainen kannanotto presidentinvaaleihin sinänsä. Olen jo aiemmin kertonut oman kantani. Komppaan tässä kaveriani Tommia eli kerron minäkin eri puolilta hengellistä kenttää tekemiäni huomioita. Yritän parhaani mukaan ymmärtää molempia osapuolia ja heidän ratkaisujaan. Ehkä myös onnistun rakentamaan siltaa eri ääripäiden välille. Näen presidentinvaalit - niinkuin poliittisen vaikuttamisen ylipäätään - ehdonvallan asiana, jossa emme voi ehdottomalla jumalallisella arvovallalla julistaa yhtä ainoaa totuutta. (Jos näin kykenisimme tekemään, "väärässä olijat" tekisivät syntiä, elleivät peräti eläisi synnissä ja pahimmassa tapauksessa joutuisi kadotukseen äänestyskäyttäytymisensä takia.)

Presidentinvaaleissa nimittäin näyttää käyneen suomalaisia kristittyjä ajatellen eräänlainen jako kahteen. Minua kiinnostaa se, millä perusteella monet näyttävät äänestävän Sauli Niinistöä, mutta myös se, miksi jotkut kristityt kannattavat Pekka Haavistoa? Näen kahtiajaon ilmenevän kristittyjen piirissä siten, että joukostamme erottuvat toisaalta ne, joita kutsun tässä traditionalisteiksi ja toisaalta taas ne, joista käytän nimitystä myöhäismodernit.

Traditionalisteina ymmärrän ne kristityt, jotka näkevät tärkeänä konstantinolaisesta paradigmasta kiinni pitämisen. He haluavat viimeiseen asti puolustaa kristillistä yhtenäiskulttuuria. Heille usko(nto) näyttäytyy eräänlaisena yläkäsitteenä kaikelle muulle yhteiskunnalliselle elämälle, vaikka he tunnustavatkin, ettemme vielä elä messiaanisessa valtakunnassa. Yhteiskunnan ja kulttuurin muodollinen tapakristillisyys on näin ollen heille arvo sinänsä. Presidenttikysymyksestä saattaa näin tulla joillekin heistä lähes tulkoon pelastuskysymys. Heidän maailmankuvassaan hengellinen hallitsee maallista: Suomen laki perustuu Jumalan lakiin, joka on "elämän oma laki" (Luther). Tätä taustaa vasten he näkevät jopa kohtalonomaisia (elleivät peräti eskatologisia) uhkakuvia mahdollisuudessa, että presidentiksi tuleekin homoseksuaalinen ylioppilas, jolla on etelä-amerikkalainen elämänkumppani.

Myöhäismodernit taas kysyvät, mitä tekemistä seksuaalisella suuntautumisella on presidentinviran hoitamisen kanssa. Viittaukset Linnan juhlien isäntäpariin (kirjaimellisesti!) tai puolustusvoimien ylipäällikkyyteen eivät tee heihin kovin suurta vaikutusta. He elävät todeksi paradigman muutosta, jonka seurauksena käytännössä joudutaan hyväksymään sekularisaatio eli yleinen maallistuminen, jossa perinteiset instituutiot (kuten esim. kirkko, koululaitos tai isänmaa) ovat menettäneet gloriansa. He näkevät uskon(non) merkitsevän ihmiselle jotain nimenomaan henkilökohtaisella elämänalueella. Yhteiskunnallinen (tai maailman pelastamisen) projekti on jotain sellaista, jota voidaan tehdä yhteistyössä niin homojen kuin muslimienkin kanssa. Heidän maailmankuvassaan hengellinen on jotenkin maallisen sisäpuolella ja vaikuttaa parhaiten eräänlaisena läpäisyperiaatteena sieltä käsin koko yhteiskuntaan. Loppupelissä on sama, onko kyseessä Amnesty tai jokin maallistunut kirkko, mutta näin se toimii.

Meidän on ehkä hyvä miettiä, millaisessa todellisuudessa alkukristityt elivät? Toisaalta oli juutalaisen emoyhteisön yhtenäiskulttuuri ja toisaalta taas monikulttuurinen, monikansallinen ja moniuskontoinen hellenistinen maailma - sekä jännite näiden kahden välillä. Mielenkiintoista on nähdä esim. Apostolien teoista, että kristinusko etsiytyi aika pian ulos yhtenäiskulttuurin turvallisesta otteesta. Jeesus-usko jalkautui synagoogasta pakanoiden pariin.

Jeesus-uskolla näyttää oikeasti olevan sellainen dna, joka aina haluaa haastaa ja konfrontoida vastapuolen eli pakanuuden kanssa. Siellä sillä nimittäin ovat rajattoman kasvun ja moninkertaistumisen mahdollisuudet. Se ei näytä viihtyvän kovin pitkään turvassa pelkän yhtenäiskulttuurin suojissa. Mitä siis olisi oikea missionaarisuus tilanteessamme? Kristillinen alakulttuuri vaikuttamassa jokaisella elämänalueella, missä vain on tunnustavia kristittyjä?

Korjaus aiempaan

2012-01-25T21:02:00.001+02:00

Olen alusta asti hieman vierastanut Sauli Niinistön EU-myönteisyyttä. Näen hänet kuitenkin tässä tilanteessa ehdottomasti parempana vaihtoehtona presidentiksi Suomelle, kuin Pekka Haaviston. Näin sekä hänen osaamisensa, kokemuksensa että ennen kaikkea arvojensa puolesta. Olen myös pariinkin otteeseen todennut niin molemmista ehdokkaista, että Suomen vähäosaisia ja köyhiä ajatellen on sama kumpi heistä tulee valituksi.

Nyt luulen, että minun täytyy muuttaa käsitystäni - ainakin Niinistöstä tai erityisesti hänestä. Näyttää siltä, että Niinistöllä on sosiaalista mieltä enemmän kuin olen antanut itseni ymmärtää. Kiinnitin ensinnäkin huomiota, kun iltauutisissa kerrottiin Niinistön vierailusta sosiaalisessa yrityksessä Noarkissa Porvoossa, jonka tiedän tekevän hyvää työtä pitkäaikaistyöttömien parissa.

Joku voi tietenkin sanoa - ja varmasti sanookin - tällaisen olevan vain osa poliittista peliä. Näin varmasti onkin, mutta juuri tässä kohtaa ehdokkaiden arvot punnitaan: missä poliittista peliä halutaan pelata? Kohteen valinta on aina kannanotto ja samalla myös hyvää mainosta vierailukohteelle itselleen.

Erityisesti vaa´assa painaa myös arvostamani Heikki Hurstin lausunto Niinistöstä. Ehkä saamme hänestä presidentin, joka kuuntelee kristittyjä.

Mediakatsaus 21

2012-01-25T13:57:00.001+02:00

Kuten edellä pelkäsin, niin Suomen köyhiä ajatellen on sama kumpi valitaan presidentiksi. Ilta-Sanomien toimituspäällikkö Timo Paunonen kirjoittaa, että "Niinistö ja Haavisto ovat leimallisesti hyvinvoivan, etelän taajamissa asuvan väestön ehdokkaita eli ensi viikon sunnuntaina käy vaaluhuoneissa säpinä - Etelä-Suomessa. Puoli Suomea seuraa näytelmää sivusta."

Tämä pelko on todellinen ja on herättänyt monet niin politiikan huipulla kuin edellisen postaukseni kommentoinneissa. Viimeisimpien tietojen mukaan eivät vain perussuomalaiset ja keskustan kannattajat uhkaa jättää äänestämättä, vaan myös demarit. Suomen yhä selvempään kahtiajakoon näyttävät monet jo heränneen, paitsi tietysti pääkaupunkiseudun poliitikot. Vanha Suomea jakanut raja, joka ilmeni niin nuijasodassa, v. 1918 tapahtumissa kuin EU-kansanäänestyksessäkin, kummittelee yhä.

Äänioikeuden käyttämättä jättämisen ohella demareilla on muutakin murehdittavaa. Varsinaiset vaalit kun menivät parikymmenvuotisen presidenttipuolueen osalta huonosti, mikä kuvaa hyvin niin Ruotsissa kuin Suomessakin tapahtuvaa demarien alamäkeä. Perinteinen jako oikeistoon ja vasemmistoon ei enää toimi ja puoluebyrokratia on etääntynyt hyvin kauas tavallisesta kenttäväestä, jotka muuallakin kuin Kymenlaakson hiljenevissä teollisuustaajamissa äänestävät yhä useammin perussuomalaisia.

Kotkan demarien työväenyhdistyksen puheenjohtaja Kim Soares toteaakin Kymen Sanomissa, että "nyt on sössitty niin paljon, että jotain radikaalia pitäisi tapahtua". Aamulehti komppaa eilisessä pääkirjoituksessaan: "Sdp:n operatiivisena johtajana puoluesihteeri [Mikael Junger] on epäonnistunut ja Sdp:lle voisi olla kohtalokasta jättää vielä syksyn kunnallisvaalijärjestelytkin hänen hoteisiinsa."

Mediassa on useissa yhteyksissä siteerattu Vihreä Lanka-lehdessä 13.01. ollutta Nexar Antonio Floresin haastattelua, jossa kerrotaan hänen lapsuudestaan. Se on mielestäni hyvin (jonkun mielestä liiankin hyvin) asioita ja niiden välisiä yhteyksiä kuvaava. En tiedä, onko tämä nyt sitten tätä "stereotypioimista", mutta kaikki sopii niiin hyvin näihin teorioihin homoseksuaalisen käyttäytymisen synnystä. Äidin kasvattama, äidin hyväksynnän hakeminen, on edelleen äidin poika jne. Tämä sanottuna ilman, että mitenkään väheksyisin hänen kokemustensa traumaattisuutta, pikemminkin päinvastoin. Mutta jos itse olisin seksuaalivähemmistöaktivisti en laskisi tällaisia juttuja julkisuuteen.

Mutta kuten ystäväni Pekka eräässä kommentissaan (omalla rosoisella tavallaan) osuvasti huomauttaa, kyse on miehuuden ongelmasta, isättömyydestä ja isän poissaolosta silloin, kun häntä olisi tarvittu...

Presidenttipelissä panokset senkun vaan kovenevat ihan kuin Kuopion piispanvaalissa: Haavistoa tukevat ylimystörouvat ovat aktivoituneet ja Ultra Brakin on herätetty henkiin Haaviston vaalivankkureiden vetäjiksi. Tämä on hienoa, näin toimitaan vapaassa maassa, jossa vallitsee demokratia ja sananvapaus.

Kahden kauppa, kolmannen korvapuusti

2012-01-24T15:47:00.000+02:00

Anarkia ja kaaos näyttävät vallitsevan Jumalan seurakunnassa. Niin rankasti ovat presidentinvaalit hämmentäneet joukkoja. Moni kyselee psalminkirjoittajan tavoin, mitä vanhurskas voi tehdä, kun peruspylväät kaadetaan maahan. Meitä näytetään seulottavan kerta toisensa jälkeen: ensin tuli kirkon homokeskustelu, sitten vastavuoroisesti iso jytky, nyt sitten tämä nk. "haavistoilmiö" - mitä tuleekaan seuraavaksi? Presidenttikysymys näyttää lyöneen kristittyjen rivit kovasti hajalle. Moni suree sitä, että emme kristittyinä tässä(kään) kohtaa saaneet koottua rivejä sen "oikean" ehdokkaan taakse.

Kristittyjen piirissä rintamalinjat kulkevat seurakuntien, kirkkojen, pienryhmien ja perheiden sisällä: ovat nuoret vastaan vanhat, liberaalit vastaan konservatiivit, globalistit vastaan traditionalistit, moderni vastaan myöhäismoderni jne. Löytyykö tästä nyt sitten uuden luokkasodan ainekset, mene ja tiedä. Jotain oleellista se kuitenkin kansan kahtiajaosta uudella tavalla kertoo. Näyttää siltä, kuin varsinkin nuorten kristittyjen piirissä löytyisi aimo annos halukkuutta ottaa etäisyyttä siihen vanhempien polvien kristillisyydennnäkemykseen, jonka pohjalta Sauli Niinistö voisi olla hyvä, "kristitty" presidentti. Tässä tilanteessa pragmaattiseksi vaihtoehdoksi kelpaa sitten vaikka Pekka Haavisto. Hyvin he siis näyttävät postmoderninsa sisäistäneen.

Ehkä on hyvä miettiä, miten maa makaisi ja elämä jatkuisi, mikäli a)Niinistö tai b)Haavisto valittaisiin presidentiksi?

Vaihtoehdon a) kohdalla tuskin mikään muuttuisi. Niinistö ei ole muutosjohtaja - eikä häntä sellaiseksi halutakaan - vaan hän on kirstunvartija. Ehkä hyvä sellainen, mutta edelleen kirstunvartija. Ehkä hänet siksi presidentiksi halutaankin: turvaamaan menneiden sukupolvien perinnön säilyminen valtion virallisena juhlakaluna. Ehkä se onkin tasavallan presidentille predestinoitu kohtalo EU-Suomessa.

Haaviston kohdalla taas vastaus on sekä moni-ilmeisempi että myös hämärän peitossa. Haaviston seksuaalinen suuntautuminen nimittäin on isolle osalle hänen äänestäjistään se juttu, miksi hänet halutaan leimata muutoksen tuojaksi ja vaihtoehdoksi vanhalle. Kyse on vähän samanlaisesta ilmiöstä kuin tarve saada maahan ensimmäinen naispresidentti. Elisabeth Rehnin kohdalla se ei vielä onnistunut, mutta toinen kerta toden sanoi. Samoin taitaa käydä nytkin: vielä eivät Haaviston paukut Linnaan riitä, mutta monen hänen taustasjoukoissaan olevan mielestä tämä ei nyt jää tähän... Kun Tarja Halonen valittiin ensimmäiseksi Suomen naispuoliseksi presidentiksi, muistan joidenkin (ymmärtääkseni aidosti kristittyjen) nuorten naisten tervehtineen tätä kehitystä ilolla. Ei ollut väliä sillä, millaisia arvoja Halonen edusti, vaan naispresidentti oli se juttu. Samanlainen tilanne on nytkin. Halosen arvot ovat kyllä jo käyneet ilmi. Haaviston mahdollisen valinnan jälkeen on todennäköistä, että vieläkin kovempi perinteisten arvojen alasajo vain jatkuisi.

Haavistoa on markkinoitu köyhien, sorrettujen ja vähäosaisten ystävänä. Tosiasia taitaa kuitenkin olla, että hän edustaa sitä pääkaupunkilaista punavihreää aatemaailmaa, jossa köyhät aina lähtökohtaisesti ovat kolmannen maailman maissa, eivät täällä. Hänen humaaniuttaan ja jaloa ihmisluonnettaan ei kai kukaan halua kyseenalaistaa (etenkään jos/kun ei ole tutustunut häneen henkilökohtaisesti, mikä pätee silloin myös toisinpäin), mutta vihreän ideologian (jolta pohjalta Haavisto nousee, vaikka onkin nyt ollut liikkeellä ns. "sammutetuin lyhdyin") auttamisen painopiste on perinteisesti ollut jossain ihan muualla kuin suurkaupunkien lähiöissä tai hiljenevän Syrjä-Suomen takamailla. Eli jos Suomen köyhiä ja vähäosaisia ajatellaan niin valittiin sitten Niinistö tai Haavisto, niin heidän osansa ei näiden miesten toimesta tule kohenemaan. Se on kahden kauppa ja kolmannen korvapuusti, eikä se korvapuusti tässä kohtaa ole syötävää.

(Median rooli on - taas kerran - ollut merkittävä tämän nk. "haavistoilmiön" synnyttämisessä. Eipä ex-presidentti Martti Ahtisaarikaan omaelämäkerrassaan turhaan peräänkuuluttanut toimittajien puoluekantojen julkistamista. Vihreä aatemaailma on nimittäin median piirissä erityisen suosittua. Luulen kyllä edelleenkin nk. "haavistoilmiön" hupenevan melko pian. Veikkaan edelleen Paavo Arhinmäen tulevan jatkossa esiintymään tämän joukon keulakuvana, paristakin syystä. Ensinnäkin ikä: Haavisto on jo viisikymppinen, eikä kauhean katu-uskottava, toisin kuin Arhinmäki. Toinen syy onkin juuri tämä: Arhinmäki on aidosti radikaali. Hänet on pääkaupunkiseudun alakulttuurisissa graffittipiireissä kuulemma rankattu yhdeksi parhaaksi junamaalariksi kautta aikojen, if you know what I mean. Graffitit & tägit, FC Jokerit ja Tukholman AIK - siitä on hyvä ponnistaa ylöspäin.)

Sauli Niinistön heterous ei periaatteessa vielä tee hänestä yhtään sen parempaa kristittyä, kuin mitä Haavistokaan on. Hän on kuitenkin julkisesti liputtanut kristillisten perusarvojen kunnioittamisen puolesta, mitä Haavisto ei ole tehnyt. Haaviston arvot perheen, avioliiton tai uskon kohdalla eivät sovi perinteisen kristinuskon raameihin. Kumma kyllä, tämä ei ole mitenkään huolestuttanut kristtyjä Haaviston joukoissa. Ilmeisesti heille esim. globalisaatioon liittyvät seikat ovat tärkeämpiä kuin perinteinen tapakristillisyys. Niinistön vakaumuksensa syvyydestä en osaa sanoa mitään, tosin olen ollut kuulevani häneltä joissain yhteyksissä aika mielenkiintoisia lausuntoja, kun hän esim. on kertonut omista kokemuksistaan Kaakkois-Aasian tsunamissa.

Mutta meidän kristittyjen on ehkä hyvä olla enää sen enempää haikailematta minkään konstantinolaisen kuplan perään. Moni vilpitön kristitty on käynyt tätäkin presidentinvaalikampanjaa tosissaan, enkä tahdo heidän vakaumustaan ja panostaan mitenkään väheksyä. Emme kuitenkaan elä Jumalan valtakunnan täyteydessä (vielä), emmekä sitä poliittisin keinoin (muista puhumattakaan!) tänne koskaan saakaan, pahimmillaan vain jotain cromwellilaista talebanismia. (Vrt. leffa V niinkuin verikosto, mikä todellisuus - kaikeksi onneksi - on hyvin kaukana meiltä, kun katsoi Haaviston vaalivalvojaisia.) Messias meillä jo on, nyt ollaan valitsemassa maalle presidenttiä. On siis tärkeää puolustaa kristillisiä arvoja, mutta ohitse kaiken kiivaan kulttuuritaistelun meillä on tärkeämpikin tehtävä täällä: tehdä Jeesukselle opetuslapsia kaikkien kansojen joukosta.

Vaalipäivän aamuna

2012-01-22T12:26:00.001+02:00

Kova tuntuu olevan kansan keskuudessa vahvan johtajan kaipuu. Tuntuu siltä kuin nykyisen epävakauden aikana kansan syvistä riveistä kumpuaa todellisen kansan isän kaipuu (maan äitiähän ei nyt oikeasti ole tarjolla, oltiin muuten miten hyvää mieltä tahansa Sari Essayahista). Ex-presidentti Koivisto tosin kiirehti jo männäviikolla katumaan aiempaa presidentin valtaoikeuksien kaventamispolitiikkaansa. Kansa haikailee maahan vahvaa presidenttiä, joka tarvittaessa olisi valmis laittamaan poliitikkojen venkoilun aisoihin ja puuttumaan rautaisella kädellä esim. hallitusneuvotteluihin. Oikeasti kukaan ei kuitenkaan halua enää paluuta Kekkosen aikaisen itsevaltiuden päiviin. Ehkä vahvan presidentin kaipuu kumpuaakin vain Euroopan epävarmuudesta tulevaisuutensa suhteen? Ehkä se ennakoikin - myös poliitikkojen taholla - jonkinlaista "lusikka kauniiseen käteen" -paluuta kansallisvaltioiden aikaan, siltä varalta että EU-projekti ajaakin pahasti karille?

Mutta jos presidentin valtaoikeuksia on jo nyt kavennettu ja edelleen tullaan kaventamaan ja hänen roolinsa rajoittuu vain jonkinasteisen seurustelu-upseerin hommaan, niin eikö paras vaihtoehto tasavallan pääministeriksi olisikin silloin Paavo Arhinmäki? Silloinhan hänestä voisi olla vähiten haittaa ja toisaalta hänellä olisi riittävästi aikaa edustaa Suomea El Classicossa Nou Campilla tai kaiken maailman skeittikenkämessuilla?

Arhinmäestä puheenollen, eräs viime aikojen selkeimpiä osoituksia a)suomalaisen poliittisen keskustelukulttuurin ahtaudesta ja b)median härskistä puolueellisuudesta on hänen raflaava lausuntonsa "israelilaisten Gazassa tekemästä kansanmurhasta", jonka hän toi esille Ruben Stillerin isännöimässä Pressiklubissa 18.11. TV2:ssa. Israelin toimien julkinen ja perusteltu arvostelu on luonnollisesti täysin hyväksyttävää aina silloin, kun siihen on aihetta, mutta muuten Arhinmäen kommentti (esim. hänen puolueensa sovjetofiilisen taustan huomioonottaen) edustaa sitä yksisilmäistä antisemitismiä, jota etenkin vasemmistopoliitikkojen taholta löytyy paljon.

Mutta mistä olet kuullut aiheesta mediasta? Aivan, en minäkään - paitsi hiljattain (eli kaksi kuukautta tapahtuneen jälkeen) Kotimaan verkkosivuilta, kun Helsingin juutalaisen seurakunnan entinen johtaja Gideon Bolotowsky otti asian esille Uskot-foorumin vihapuheseminaarissa Säätytalolla. Muuten suomalainen media on ollut asiasta ansiokkaasti hiljaa, kuten sen tapoihin tällaisissa tilanteissa niin usein kuuluukin. Mistä ei kerrota, sitä ei ole olemassa, on ollut suomalaisen yksisilmämedian pyhä periaate aina Eino S. Revon päivistä saakka. Eipä myöskään suomalaisen poliittisen eliitin taholta kuulunut aiheesta minkäänlaista paheksuntaa tai edes kommentointia asian tiimoilta, kuten arvata saattaa. Arhinmäkeä ja halla-ahoja ei vaan kohdella mediassa tasapuolisesti.

Mutta liittyivätkö Timo Soinin Israelin puolelle asettuvat kommentit tähän tilanteeseen? Mene ja tiedä. Soinin hyväksi on laskettava (myös aiemman aborttikommentoinnin ohella) se, että hän ei pelaa mitään peliä, vaan edustaa reilusti arvojaan.

Se, mitä itse olen paljon miettinyt viime aikoina presidentinvaaleihin ja suomalaiseen poliittiseen elämään liittyen muutenkin, on tämä homohyönteisyys. Nyt on sanottava heti alkuun se, että puhun nyt aiheesta vain ja ainoastaan ilmiön tasolla. Mitä se kertoo Suomen kirkosta ja erityisesti sen papistosta, että Pekka Haavisto saa niin laajan kannatuksen sen piirissä? Tai että vielä istuva presidenttimme lukeutui samaan genreen? Kyse ei taidakaan olla vain homomyönteisyydestä, vaan jopa homohakuisuudesta.

Tässä mielessä Haavisto tuntuu olevan ulkoapäin ohjatun liikehdinnän keulakuva. Ei hänellä rehellisesti sanottuna muuten niin kauheasti ole annettavaa poliittiseen keskusteluun tai muuten. Koko prosessi on osa jo kirkossa(kin) aiemmin tapahtuvaa uudelleenohjeistamista. Sekulaarissa mediassahan tämä näkyy itsepintaisena kiintiöajatteluna, joka, niin kuin kaikki kiintiöajattelu, polkee aitoja pätevyysperiaatteita. Maassamme näyttääkin olevan menossa Juha Ahvion mainitsema kulttuurivallankumous, jossa niin maahanmuuttajat kuin seksuaalivähemmistötkin on otettu keppihevosiksi lanseerattaessa laajempaan keskusteluun ja sitä kautta ihmisten käytäntöihin ja arvoihin "käsitteiden kavalluksen" myllyn läpi käynyttä poliittisesti korrektia ajattelua. Eipä Ahvio turhaan puhu maassamme vallitsevasta "totalitäärisesta demokratiasta".

No, joka tapauksessa - tai ehkä juuri sen tähden - käykääpä ihmiset äänestämässä. Illalla lämpiää vaalisauna ja veljien kanssa kokoonnumme takkatulen, makkaran ja erilaisten virvoikkeiden ääreen tiirailemaan tilannetta.

Erään rikossarjan anatomia

2012-01-21T18:32:00.003+02:00

Mikään ei voita brittiläistä rikosdraamaa. Ne voittavat useimmiten esim. jenkkiläiset vastaavansa kevyesti mennen tullen ja vieläpä ilman niitä iänikuisia haukotuttavia takaa-ajo- ja otsaanlyöntijaksojaan lopussa. Niinpä olenkin tässä parina lauantaina ilolla seurannut TV1:ltä Midsomer Murders´in uuden tuotantojakson pätkiä.

Jotain on kuitenkin muuttunut, sen huomaan. En nyt väitä tämän huomioni (suinkaan) olevan jokin uusi juttu, mutta tässä perinteisessä brittiläisessä kontekstissa se sitä on. Tarkoitan yliluonnollisen mukaan tuloa arkipäivän todellisuuteen. Viime lauantain jakso nimittäin päättyi siihen, miten yksi dekkarin konnahahmoista kuolee lopussa diagnoosilla "kuoleman aiheutti joku järkyttävä tapahtuma, jolle ei löytynyt mitään järjellistä selitystä". Kuolema tapahtuu ikivanhassa metsässä, jossa epäillään kummittelevan siellä tapahtuneiden katolilaisten pappien murhien takia sisällissodan päivinä 1600-luvulla.

Aiemmin (ja joku voisi sanoa sen olleen ns. modernina aikana) kaikki oli sujunut niin, että kaikkiin rikoksiin (muista ongelmista puhumattakaan) löytyi aina ja takuuvarmasti jokin järjellinen selitys. Tämän ajattelun pohjana oli valistuksen ajan naturalismi, jolle vain luonnollinen (tämänpuoleinen) todellisuus oli olemassa. Aistihavainnot olivat näin ollen todellisuuden mitta ja luonnolliset selitykset asioille (esim. rikoksille) olivat lähtökohtaisesti aina paremmat kuin yliluonnolliset. Silloinkin kun luonnollista selitystä ei näyttänyt löytyvän, sen etsimistä oli jatkettava mieluummin kuin hyväksyttävä jokin yliluonnollinen selitys.

Brittiläisen dekkarin isä, Sherlock Holmes oli malliesimerkki tästä: se vaihtoehto, mikä on (naturalistisen näkemyksen mukaan) todennäköisin, on lopulta se oikea. Kaikki, mitä tähän tarvitaan on vain yksinkertainen, johdonmukainen ja looginen syy- ja seuraus-suhteen päätteleminen. Tältä pohjalta niin Sherlock kuin CSI:n kaveritkin kykenivät ratkaisemaan rikoksen toisensa jälkeen. Ei ollut mitään tuonpuoleista, yliluonnollista todellisuutta, mikä olisi voinut vaikuttaa asioiden kulkuun - ja jättää selityksen avoimeksi.

Niin kuin todettu, eihän tämä mikään uusi juttu ole. Paradigman vaihdos modernista post- tai myöhäismoderniin kylvi myös elokuvateollisuuteen epäuskon siemenen tieteellisen ja rationalistisen maailmankuvan pohjalta nousevaa selitystä vastaan. Vaikka itse uuden uskonnollisuuden tulo elokuviin (ja sitä kautta junioreiden mieliin maailmankuvaa muokkaamaan) tapahtuikin laajamittaisemmin Tähtien sota-saagan välityksellä, niin kyllä muuallakin osattiin. Millennium (ei se Stieg Larssonin) ja Salaiset kansiot olivat ensimmäiset jälkimodernin ja jälkikristillisen ajan rikossarjat, lanseeraten kaikelle kansalle lähes tulkoon kaikki pirstoutuneen postmodernin maailmankuvan teesit. Kaiken huippuna oli Painajainen Elm Streetillä-leffan kyyninen loppu, jossa esim. perinteisten westernien puhdistava loppukohtaus on poistettu (tiedäthän, paha saa palkkansa, hyvä kaveri kylän kauneimman tytön ja sankari ratsastaa auringonlaskua kohti), mutta jossa annetaan ymmärtää arkkipaha-Freddien vielä elävän ja tulevan takaisin...

Ajat ovat sis muuttuneet ja - yllätyksekseni - tämä näkyy myös perienglantilaisessa dekkarissa. Kyllä niin Hercule Poirot kuin Miss Marplekin kääntyisivät haudassaan (jos nyt tällainen ilmaisu sallitaan), jos näkisivät ylikomisario Thomas Barnabyn (kuvassa vasemmalla) neuvottomuuden inhimillisesti katsoen ratkaisemattoman rikoksen edessä. Tähän asti meediot, selvännäkijät ja muut vastaavat on kerta toisensa jälkeen todistettu joko huijareiksi tai muuten vain höynäytetyiksi hölmöiksi. Nyt on tilanne peruuttamattomasti muuttunut ja selittämätön yliluonnollinen todellisuus on läsnä uudella tavalla.

Samalla kun perinteinen länsimainen rationalismiin pohjautuva maailmankuva rapistuu, on tämän maailmankatsomuksellisen katon alla varttunut moderni ihminen sisimmässään hämmentynyt ja neuvoton. Tuntuu, ettei vain konstantinolainen paradigma, vaan myös perinteinen moderni maailmanselityskin on tullut tiensä päähän. Uudessa tilanteessa vanhat uskomukset ja arkaaiset maailmanselityksen mallit nousevatkin aiemman korvaavan ja jopa ratkaisevaan rooliin. Tämä näkyy mm. sellaisissa leffoissa kuin Ukkossydän, jossa Val Kilmer esittää identiteetistään eksynyttä modernia amerikkalaista, jonka intiaanitietäjä lempeän päättäväisesti ohjaa "oikealle tielle". Länsimainen maailma ei enää näyttäydykään ylivertaisena luonnonkansojen ikivanhan uskonnollisuuden edessä, vaan pikemminkin päinvastoin. Tyhjyyttään koliseva materialismi täytyy korvata jollain, eikä se välttämättä ollenkaan ole kristinusko.

Jälkikristillinen ja jälkimoderni kulkevat siis romahtavien maailmankuvien tasolla kiltisti käsi kädessä. Uudessa tilanteessa emme enää voi tarjota ratkaisuksi a)paluuta rationalismiin tai b)perinteistä kirkollista instituutiota. Meidän on myöhäismodernisaation kontekstissa kyettävä tuomaan esille Jumala, joka on enemmän kuin kirkkoon kutistettu opinkappale, mutta joka on yliluonnollinen, kaikelle merkityksen ja selityksen antava Vapahtaja. Tätä tarinaa ei nimittäin voita mikään mahti maailmassa.

Kovat piipussa Kuopion piispanvaalissa

2012-01-13T21:16:00.002+02:00

Kuopion suunnalla peli kovenee sitä mukaa kun Riekkis-Willen eläkepäivät lähenevät. Nyt on eräs Wille-piispan uskollisimmista opetuslapsista ja piispaehdokas, teol. tri Sakari Häkkinen toteaa Savon Sanomien haastattelussa kilpaveikkojensa Miikka Ruokasen ja Jari Jolkkosen olevan "uhka työyhteisölle". Myöhemmin hän kyllä täsmentää, ettei tarkoita niinkään Kuopion tuomiokapitulia (jossa piispanistuin kai ihan fyysisestikin sijaitsee), vaan kirkkoa noin yleensä. Huoli Riekkisen perinnön jatkumisesta "ihmisläheisenä ja armollisena tapana käyttää Raamattua" alkaa jo saada - toista kuopiolaista, teol. tri Kari Kuulaa lainaten - "massiivisia, kolossaalisia, abyssaalisia, gigantomaanisia ja extraterrestiaalisia" mittasuhteita. Häkkisen mukaan "Jolkkonen ja Ruokanen perustelevat Raamatulla oppikäsityksiä", mikä ei ole hänen mielestään "papeilta vaadittavaa ammatillista lähestymistapaa Raamattuun". Oho...

Näin siis Kuopiossa, jossa Häkkisen mukaan halutaan edelleen taata Riekkis-Willen edustaman "elämänmyönteisen, avarakatseisen ja ymmärtäväisen" linjan jatkuvan. Ja kovat on paukut pojilla piipussa, kun kilpakumppania näin ammutaan. Aiemminhan samainen Häkkinen ehti jo todeta, ettei hänen kilpakumppaninsa Jari Jolkkonen ymmärrä oikein mitään kunnon eksegetiikan päälle. Tämä kun oli jossain haastattelussa todennut pitäytyvänsä uskontunnustuksen perinteisessä ymmärryksessä Jeesuksen neitseestäsyntymisen suhteen. Mokoma vielä oli mennyt ääneen lausumaan, että UT:n eksegetiikkaa Hesassa opiskellessaan alkoi pikku hiljaa vieraantua Raamatun lukemisesta. Ruokasen vakavin hairahdus Häkkisen asteikolla taas on ollut hänen linjapuheensa Lapuan synodaalikokouksessa.

Vai menisiköhän kaikki sittenkin vain savolaisen lupsakkuuden ja vääräleukaisuuden piikkiin periaatteella "kun savolainen puhuu, vastuu siirtyy kuulijalle"?
-------

Eipä siis ihme, että tässä päivänä muutamana keskustelin erään luterilaiseen kirkoon kuuluvan miehen kanssa, joka kovaan ääneen julkisella paikalla haukkui oman kirkkonsa piispoja. Hänen suhtautumisensa oman uskonnollisen yhteisönsä hengellisiin johtajiin - näin ainakin olen ollut ymmärtävinäni piispuuden luonteen (vaikka en luterilaisten pappisnäkemystä muuten jaakaan) - oli luvalla sanoen epäkunnioittava ja halveksiva.

Kun yritin vähän rauhoitella ilmiselvästi tuohtunutta kaveria, se tuntui vain lisäävän hänen intoaan haukkua oman kirkkonsa piispoja. Yritin myös tuoda mukaan vähän uusitestamentillista näkökulmaa hengellisen vanhemmuuden kunnioittamisesta yms, vaikka ymmärränkin vaikeuden löytää tälle relevanssia nykyisessä kirkollisessa tilanteessa, mutta ainakin noin periaatteessa. Siis yritin. Totesin lopulta, että itselläni ei olisi kanttia haukkua noin oman uskonyhteisöni hengellisesti vanhempia. Tähän kaveri totesi, että hänellä kyllä on tähän varaa.

Niinpä sitten saavuimme keskustelun huipennukseen ja epämääräinen déjà vu-fiilis alkoi saada sijaa minussa. Kysyin tältä aktiivisesti oman kotiseurakuntansa toiminnassa mukana olevalta kaverilta suoraan, että miksi hän sitten ylipäätään kuuluu kirkkoon, jos hän suhtautuu sen johtoon tällä tavoin? Kävi sitten niin kuin yleensä tällaisissa keskusteluissa käy. Se nimittäin loppui siihen se keskustelu.

Mieleen nousivat sellaiset sanat, kuin massan mukana kulkeminen, mukavuusvyöhyke, muutosvastarinta, suvun paineet, sosiaaliset suhteet, isompaan yhteisöön kuuluminen ja sen luoma turvallisuuden tunne... Samoista asioistahan se kai on kyse tuolla Savon suunnassakin?

Loppupelissä jokaisen meidän elämässämme kuitenkin punnitaan näiden asioiden suhde Jumalan valtakunnan todellisuuteen.

Virtanen ja keskustelu kadunkulmassa

2012-01-11T22:29:00.001+02:00

Virtanen istuskeli yksinään kotisaunan lauteilla ja mietti erästä päivällä käytyä keskustelua. Tällaisina hetkinä Virtanen oli saanut kyllikseen muotojumalisesta yhtenäiskultturista, jonka keskellä yhä elettiin. Joskus hän mietti vakavissaan olisiko jopa aito pakanuus parempi vaihtoehto kuin tämä.

Juttu oli mennyt näin. Virtanen oli tavannut eräässä kadunkulmassa keskustassa erään hyvän- päiväntuttunsa vuosien takaa, Hukkasen, joka kuului erääseen valtiokirkon liepeillä olevaan jumalanpalvelusyhteisöön. Aluksi keskustelu Hukkasen kanssa oli sujunut ihan rauhallisissa merkeissä, kunnes yhtäkkiä tämä oli kertonut kuulleensa jostain puhetta, että Virtanen olisi kastanut jonkun tai joitakuita. "Kastanut uudelleen", oli Hukkanen korostanut, johon Virtanen oli ehättänyt toteamaan, ettei se mitään uudelleenkastamista asianomaisten mielestä ollut.

- Silloin mä ajattelin, että nyt se Virtanen on seonnut lopullisesti, oli Hukkanen miltei huudahtanut.

Virtanen ei viitsinyt kysyä tarkennusta tuohon "lopulliseen sekoamiseen". Mutta siitä oli sitten sukeutunut pitkällinen, väliin jopa kiivassävyinenkin keskustelu kadunkulmassa, jota ulkopuolelta seuraava saattoi vain todeta hengellisten kysymysten todellakin olevan osa ihmisten arkipäivää. Hukkasen kommentit perustuivat koko lailla huhupuheisiin, joita Virtanen joutui pitkin matkaa oikomaan. Kastanut hän toki oli, eikä hän sitä kieltänytkään, vetosipa vain omantunnon- ja uskonnonvapauteen. Virtanen toi myös esille oman raamatullisen näkemyksen muodostamisen tärkeyden.

Hukkanen alkoi kiivastua ja haukkui toista kastetuista valheelliseksi ja totesi, ettei koko toimituksella ollut "paskankaan vertaa" merkitystä näiden elämässä. Virtanen kysyi, oliko Hukkanen keskustellut kummankaan kastetuista kanssa henkilökohtaisesti. Ei kuulemma ollut, johon Virtanen totesi, että hänpä oli ja lisäsi kavereiden oman todistuksen omasta hengellisestä kasvustaan tämän jälkeen olevan hyvää.

Tämän jälkeen Hukkasen puheissa alkoi entistä enemmän toistua sellaiset sanat, kuin "mä luulen" tai "jos..." ja edelleen vedottiin kuulopuheisiin. Virtanen kehotti tarkastamaan asiat asianomaisilta itseltään, eikä elämään huhujen varassa. Virtanen myös varoitti Hukkasta vakavasti lausumasta väärää todistusta lähimmäisestään. Hukkanen ei tästä juurikaan rauhoittunut, vaan hyökkäsi edelleen "uudelleenkastamista" vastaan. Virtanen joutui tässä vaiheessa jopa vetoamaan aikuisen ihmisen omaan valinnanvapauteen tehdä omia ratkaisujaan, etenkään kun ei edes kuulunut valtiokirkkoon.

Loppujen lopuksi olikin sitten käynyt ilmi, että Hukkanen oli yksinkertaisesti erehtynyt henkilöstä eli ns. haukkunut väärää puuta, mutta se ei häirinnyt häntä tippaakaan - oltiinhan nyt oikealla asialla puhtaan opin puolesta. Virtanen terotti edelleen Hukkaselle, että vaikka oltaisiin itse asioista eri mieltä, niin ei pitäisi sentään mustamaalata toista. Tilanne oli sitten päätynyt siihen, että Hukkanen oli jäänyt itsekseen miettimään kenestä ihmisestä olikaan loppujen lopuksi kyse ja Virtanen lampsutteli tiehensä hieman kiusaantuneena koko kalabaliikista.

Jollain tavalla tuo päivällä käyty keskustelu oli jäänyt vaivaamaan Virtasta. Kun hän oli keronut asiasta vaimolleen tämä oli ollut hieman kauhuissaan Hukkasen kovuudesta ja aggressiivisuudesta. Silloin vasta Virtanen tajusi, mikä tuossa tapaamisessa oli oikein niin häirinnyt ja vaivannut häntä. Hänhän oli juuri tänään tavannut miehen, ihan tavallisen suomalaisen perheenisän, joka tietyissä sopivissa olosuhteissa olisi oikean opin puolesta valmis ratkaisemaan koko uudelleenkastamisproblematiikan aitoon saksalaiseen 1500-luvun malliin.

Tämä hämmästytti vielä enemmän Virtasta, kun hän muisti itse jo useita vuosia eläneensä uskovien yhteisössä, jossa oli mukana ihmisiä, joilla oli hyvinkin erilaisia käsityksiä kasteesta - niinkuin myös muista enemmän tai vähemmän opillisista kysymyksistä - ja jotka siitä huolimatta olivat kyenneet elämään yhdessä.

Paavo Arhinmäki ja Faarao Pirttikangas

2012-01-07T20:01:00.001+02:00

Suomalainen nuorisotutkija, fil. tri Helena Helve on tutkinut parin viimeisen vuosikymmenen ajan suomalaisen nuoren ja nuoren aikuisen sukupolven arvoja, asenteita ja maailmankuvaa. Helve on myös uskontotieteilijä ja perehtynyt myös nuorten arvomaailmassa ja maailmankuvassa tapahtuneisiin muutoksiin. Omassa väitöskirjatutkimuksessaan hän seurasi kymmenen vuoden ajan pääkaupunkiseudun erään lähiöalueen nuorten maailmankuvan muodostumista.

Itselleni Helven monipuolisesta tuotannosta ovat olleet antoisimpia artikkeli "Ystävämme kettu" ja uusi maailmankuva (teoksessa Näin nuoret - Näkökulmia nuoruuden kulttuureihin, Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1996), joka käsittelee modernin ja jälkimodernin ajan vaikutusta nuorten maailmankuvaan ja miten tämän kulttuurisen murroksen myötä syntyy uusi ns. "vihreä maailmankuva". Kannattaa myös tutustua Helven v. 2002 julkaistuun teokseen Arvot, muutos ja nuoret (Yliopistopaino).

Em. artikkelissa (s. 87-89) Helve kuvaa suomalaisen nuorison jakaantumista arvomaailmaltaan kolmeen erilaiseen ryhmään, nimittäin humanisteihin, individualisteihin ja traditionalisteihin.

Humanistinuorten arvomaailma nousee kristillis-humanistisesta maailmankatsomuksesta. Heidän asenteitaan voidaan löytää niin vihreiden, kristillisten kuin vasemmisoideologioistakin. He ovat ihmiskeskeisiä ja suhtautuvat ympäristökysymyksiin eettisen älyllisesti: luonnon saastuminen on kyllä saatava kuriin, mutta samalla on turvattava ihmisten perusoikeudet. Humanistit ovat valmiita tinkimään omastaan kestävän kehityksen hyväksi, eivätkä usko jatkuvaan kasvuun.

Vastaavasti individualistinuoret ovat hyvin pessimistisiä perinteisen puoluepolitiikan vaikutuskeinoihin. He ovat moderneja, kriittisiä nuoria, jotka eivät kuitenkaan ole omaksuneet perinteisten aatteiden arvoja ja asenteita. Helve epäilee juuri näiden nuorten joukosta löytyvän radikaaliin ympäristö- ym. aktivismiin kallellaan olevia nuoria. Toisaalta tätä ryhmää vaanii Helven mukaan myös helposti passiivisuus ja toivottomuus.

Traditionalistinuoret taas ovat asenteissaan konservatiivisia. Ei liene yllätys, että heitä löytyy helposti enemmän Etelä-Pohjanmaalta kuin Kehä III:n eteläpuolelta. He uskovat perinteiseen protestanttiseen työnteon etiikkaan, kuten ahkeruuteen ja yrittämiseen. Heille ovat tärkeitä taloudellinen hyvinvointi ja elintason vakaa kasvu. Pääasiassa traditionalistit ovat säilyttäneet positiivisen suhtautumisensa tulevaisuuteen.

Helve kuitenkin muistuttaa, että enemmistön asenteet ja arvot ovat kuitenkin ristiriitaisia ja tilannekohtaisia siten, että eri asioissa yksi ja sama nuori saattaa käyttäytyä hyvin eri tavalla niin että samasta nuoresta voidaan löytää kaikkia em. asenteita ja arvoja. Useimpien nuorten asenteet ja arvot eivät muutenkaan ole ankkuroituneet mihinkään perinteiseen poliittiseen, uskonnolliseen tai muuhun ideologiaan.

Nämä Helven arvotutkimuksillaan viitisentoista vuotta sitten vetämät suuret päälinjat ovat alkaneet elää mielessäni meneillään olevia presidentinvaaleja seuratessani. Erityisesti on huomioni kiinnittynyt Paavo Arhinmäkeen. Hän on selvästi myöhäismodernin ajan presidenttiehdokas. Hänellä on tatuointeja, hän on entinen graffittiharrasatelija, jalkapalloaktivisti (huomatkaa maltillinen sanavalinta) ja hyväksyisi jopa kansalaistottelemattomuuden tietyissä tilanteissa.

Näine arvoineen Paavo Jr. pesee helposti kaimansa takapuoleen ammutun äkäisen karhun. Hän uskaltaa myös haastaa vihreän liikkeen ikonin, millä hän selvästi osoittaa vihreän ympäristöliikkeen radikaaliuden hävinneen vallan kabinetteihin. Paavon demarit taas näyttävät entistä selvemmin olevan menneen talven lumia - ainakin presidenttikysymyksessä. Demareiden jumiutumista viime vuosisadan taisteluhautoihin osoittaa hyvin heidän haikailunsa vanhojen puoluelehtien perään. Demareiden kannattajat kun eivät kuulemma netissä aikaansa vietä. No, sehän kuulostaa ihan samalta kuin että viimeisenä lähtevä sammuttaa valot.

Luulen siis, että Paavo Jr. jos kuka on tulevaisuuden mies. Tarkoitan tällä sitä. että hänestä kuulemme vielä. Ymmärtäkää minut nyt oikein: en jaa hänen arvojaan, enkä ihannoi häntä mitenkään. Puhun aiheesta ja miehestä puhtaasti ns. ilmiön tasolla. Luulen hänen olevan Helven mainitsemien individualistinuorten aikuisten mieleen - ja jopa selvästi yksi heistä. Mutta älkää pelätkö minun äänestävän häntä.

Luulen myös tulevaisuuden yhteiskunnallisen ja poliittisen polarisoiutumisen tapahtuvan akselilla Helven esittelemät individualistit - traditionalistit. Helven tutkimuksen ajan nuoret ovat tämän päivän nuoria aikuisia ja parhaassa äänestysiässä. Luulen monien traditionalistien kapinan kanavoituneen perussuomalaisten Ison Jytkyn kautta. Vastakkainasettelu Suomen poliittisessa kentässä tulee rajuimmin personoitumaan Timo Soinin ja Arhinmäen kaksintaisteluun. Omine näkemyksineen ja arvoineen he edustavat kahta hyvin kaukana toisistaan olevaa kansanosaa, joita saattaa kyllä löytyä samasta talosta, samasta perheestä, samasta työpaikasta ja samasta seurakunnasta. Kristittyjen esirukous yhteiskuntarauhan säilymisen puolesta on tarpeen.

-------

Hauska esimerkki jälkimodernin ajan kulttuurisista ja tässä tapauksessa musiikillisista ilmiöistä on Faarao Pirttikangas ja Kuhmalahden Nubialaiset. Kun kuuntelee heidän mainiota biisiään Unta se vain on, niin mieleen tulee, että vapise, Joose Keskitalo, haastajasi tulee! Se, mikä minua tässä myöhäismodernissa ajassa niin kiehtoo, on se ennakkoluulottomuus esim. hengellisten asioiden suhteen sinänsä. Tarkoitan sitä, että katsokaa nyt näitä kavereita laulamassa Levykauppa X:ssä ns. uskon asioista. Eihän tämä tietenkään mitään julistavaa musaa sinällään ole, mutta aiemmin, modernissa kontekstissa - tai siis käytännössä esim. 70-luvulla - tämä ei olisi onnistunut. Samaan seikkaan kiinnitin huomiota ollessani viime keväänä esikoiseni Oskun kanssa kuuntelemassa Joosea Lahessa tai kun katsoin suomi-rockin grande finalea Yle-Teemalta, jossa Jätkäjätkät muina miehinä lauloivat Joosen Seitsenkertainen aurinkoa.

Nyt siis ollaan ihan uudella tavalla avoimia hengellisille asioille, mutta unohda instituutiot ja virallistettu kristinuskon tulkinta. Näin se vaan menee: Jeesus on okei, mutta kirkko ei. Älkää minua siitä syyttäkö...

Kysymys, joka ainakin minulle heitä kuunnellessa herää, on se, kuinka paljon porukassa on entisiä ns. seurakuntanuoria, isosia, aktiolaisia, nuorisotiimiläisiä tmv? Eli onko kyseessä jonkinlaista muuttunutta uskontulkintaa, jota oman varhaisaikuisiän pettymykset, pätkätyöt ja pidentyneet opiskeluajat, yleinen toivoton maailmantilanne ja muuten vain postmoderni kyynisyys sävyttävät? Tämä ajatus nousi mieleeni ekoja kertoja Jooseakin kuunnellessa.

Se, mikä myös pistää vahvasti silmään niin Faaraon kuin Joosenkin kohdalla on sellainen outo kuolemanläheisyys. Mistä se nousee ja mitä se kertoo?

Jälkiluterilainen jeremiadi

2012-01-04T21:49:00.004+02:00

Kun tutustuu lähemmin tämän hetken viralliseen luterilaisen teologiaan, ei voi olla välttymättä seuraavanlaisilta ajatuksilta. Sen käsityksen mukaan Jeesuksen puheiden seuraaminen ei johda meitä juuri mihinkään. Se eskatologinen radikalismi, jota Jeesus edusti, päättyi tappioon, epäonnistumiseen ja pettymykseen. Näiden teologien mukaan Jeesus erehtyi pahemman kerran: Jumalan valtakunta ei tullutkaan, ei Jeesuksen omana aikana, eikä sen jälkeenkään.

Tässä ajattelussa kristinuskolla ei nähdä olevan mitään erityislaatua tai -asemaa, eikä juutalais-kristilliselle monoteismille ole mitään perusteita. Ajatus Jumalasta tunnettuna, erillisenä olentona torjutaan. "Jumala" on vain ihmisen mielikuva, "ajattelutavan (kognitiivinen) kategoria". Uskonto ja jumaluus eivät ole edes mitään mielekkäitä akateemisen keskustelun käsitteitä, vaan ne kuuluvat sisäisten mielenliikkeiden maailmaan ja kertovat vain ihmisten kuvitelmista.

Kristinuskon uskottavuus on sen mukaan kadonnut jo siksi, että Raamatun tekstit ovat pääosin epäluotettavia ja se, mitä jää jäljelle ei ole uskottavaa. Kristinuskon sanomaa ei voida ainakaan UT:n pohjalle rakentaa. Liberaali evankeliumitutkimus on kadottanut historian Jeesuksen näkyvistä. Jeesuksen oma projekti epäonnistui surkealla tavalla ja apostolit yrittivät sitten näille raunioille rakentaa jonkinlaisen myyttisen pelastusopin. Yllättävän kauan se pysyikin pystyssä. Tämä on nyt käytännössä saksalaisperäisen historiallis-kriittisen teologisen koulukunnan tuotosta suomalaisen teologian mielenmaisemassa, enkä sano "sielunmaisemassa", koska sen sielu näyttää olevan kuollut kuin kivi.

Tätä käytännön ateismiin johtanutta teologiaa on 60-70-lukujen vaihteesta asti levitetty Helsingin yliopistosta käsin ja vielä annettu ymmärtää, ettei muunlaista teologiaa ole olemassakaan. Näin pienellä kielialueella se on onnistunut pelottavan hyvin. Jos joku näkee esim. pienet kotiseurakunnat hyvinä harhaoppien levittäjinä, hän erehtyy. Evl. kirkon lähihistoriassa meillä on näet edessämme oiva esimerkki siitä, miten suuren kirkkolaitoksen rakenteet tarjoavat mitä mainioimman väylän harhaoppien todelliselle leviämiselle.

Tämän teologisen suuntauksen mukaan emme tiedä Jeesuksesta mitään, mikä voisi edes jotenkin auttaa meitä hengellisten kysymysten äärellä, emmekä voi rakentaa mitään yhtenäistä UT:n teologiaa. Jeesuksen historia on kriisien ja epäonnistumisten historiaa, eikä vähiten tulevan Messiaan odottamisen suhteen: Jeesushan ei tullut koskaan takaisin. Jeesuksen tärkein sanoma osoittautui täydelliseksi harhakuvaksi: Jeesus kuoli, eikä Jumala tehnyt mitään. Odotettiin siis Jumalan valtakuntaa, mutta tulikin kirkko, jonka toimintaa ohjaavat pääasiassa valtapyyteet.

-------
Ajatteluani on suuresti inspiroinut Perustassa (6/2011, s. 316-321) ollut teol. tri Timo Eskolan artikkeli "Kristillistä" ateismia suomalaisessa asussa. Hän arvioi siinä kolmen suomalaisen teologin kirjoja:
- Ilkka Pyysiäinen: Jumalaa ei ole (Vastapaino, 2010)
- Raimo Harjula: Jeesus - mies myyttien takana (Gaudeamus, 2011)
- Heikki Räisänen: Mihin varhaiset kristityt uskoivat (WSOY, 2011)
Näiden lisäksi Eskola kommentoi myös Terho Pursiaisen kirjallista tuotantoa (Uusin testamentti vuodelta 1969 ja Sokea äiti, v. 1984).

Eskola ei suinkaan jää toivottomuuden valtaan teologian suhteen, vaan toteaa terävästi Harjulan, Pursiaisen, Pyysiäisen ja Räisäsen kirjoituksista, että "nykyään olisi mahdotonta esittää sellaisia onnettomia yleistyksiä", kuin mitä em. kaverit tekevät. Uudempi historian ja teologian tutkimus eivät hänen ja monien muiden tutkijoiden mukaan mitenkään johda kristinuskon hylkäämiseen. Eskolan mukaan näiden herrojen edustamille "vanhoille historiallisuuden kriteereille jopa naureskellaan". Päinvastoin, uudempi teologinen tutkimus tuottaa koko ajan esim. uutta UT:n teologiaa, joka "löytää Raamatusta antoisaa ja hedelmällistä teologiaa myös tälle ajalle".

Eskola heittäytyy myös aavistuksen profeetalliseksi: "Elämme pesänselvityksen aikaa. Joillekuille syynä saattaa olla eläköitymisen tuottama elämäntyön arviointi. Nyt katsotaan, minkä varassa elämä on ollut." Hän myös kritisoi oppineita kollegojaan siitä, ettei heillä - tekemistään johtopäätöksistä huolimatta - ole kuitenkaan "rohkeutta erota kirkosta tai edes pappisvirasta".

-------
"Jälkiluterilainen" - ks. postluterilaisuus

"Jeremiadi" - valitusvirsi

Postluterilaisuus

2012-01-01T21:57:00.001+02:00

Eräs ystäväni heitti fb:ssa kehiin termin "postluterilainen", mikä totta vie sangen hyvin kuvaa tilannettamme täällä Suomessa. Myöhäismodernin ajan uskonnollinen ulottuvuus täällä Suomessa onkin enimmäkseen juuri tätä: sen miettimistä, miten toimia luterilaisen yhtenäiskulttuurin kaatumisen jälkeen? Täällähän monet vapaatkin suunnat ovat kuin vähän paranneltu versio luterilaisuudesta. Eräästä johtavasta helluntaisaarnaajasta todettiin taannoin, että "häntä kuunnellessa kuulee nuoren Lutherin puhuvan" (näin Jaakko Elenius Klaus Korhosesta). Kyllä, näillä raukoilla rajoilla vapaatkin suunnat ovat loppujen lopuksi hyvin "luterilaisia". Ja kun nämä bileet alkavat olla ohi, on hyvä oikeasti miettiä, missä jatkot pidetään...

Olen joissain yhteyksissä (taidehistoria esim.) kuullut, että etuliitteellä post- on myös merkitys palaamisesta jotain edeltäneeseen tilanteeseen. Esim. postmodernismissa kyse on siis myös palaamisesta esimoderniin aikaan, arvostuksiin ja tyyleihin. Sama postluterilaisuudessa, jolloin esim. Luther-säätiö on paremmin ymmärrettävissä tätä taustaa vasten. Sehän edustaa kaikkein selvimmin maamme uskonnollisessa kentässä paluuta luterilaisen puhdasoppisuuden aikaan (aina papinkauluksia myöten).

Eräs myöhäismodernisaatioon liittyvä uskonnollisen elämänalueen ydinjuttu on usein ollut kysymys uskon(non) muodon ja sisällön välisestä suhteesta. Juuri tuo uuden ulkoisen tyylin tai brändin rakentaminen on perinteisissä seurakunnissa herättänyt eniten närää ja vastustusta. Tai monet uudet yhteisöt on perustettu vain tämän uuden tyylin lanseeraamisen varaan: muuten on kaikki niinkuin ennenkin, mutta paketti on vain relevantisti "postmoderni" (mitä ikinä sillä termillä sitten kulloinkin halutaankaan sanoa...). Kirjapisteestä tulee siinä hötäkässä resurssikeskus eli vanha tuttu ja turvallinen kaanaankieli korvataan urbaanilla fingelskalla. Rintamalinjan toisella puolella sitten taas ihan periaatteesta vastustetaan kaikkea uutta niin, että piirtoheitinkin demonisoidaan (varokaa sen johtoja!).

Olisikohan jo aika päästä eroon näistä lastentaudeista...

Tämä liittyy juuri tuohon postluterilaisuuteen siten, että esiin tulee kysymys paluusta juurille. Tulisiko silloin pysähtyä vain 1900-luvun puoliväliin (esim. monet vapaiden suuntien seurakunnat), 1800-luvulle (esim. leaestadiolaisuus), 1700-luvun loppuun (esim. rukoilevaisuus) vai peräti uskonpuhdistuksen tai puhdasoppisuuden aikaan (1500-1600-luvulle) vai vieläkin kauemmas ja "enemmän alkuun" eli AD 30 ("paluu alkuseurakuntaan"-liike)?

Ajassa taaksepäin matkustaminen onnistuu kyllä science fictionissa, mutta oikeassa elämässä se synnyttää vain pääasiassa aikasidonnaisia kieltojärjestelmiä tai muuten paikoilleen jämähtänyttä kuollutta kirjanoppineisuutta. Tuossa ajattelussa piilee usein sisäänrakennettuna ja ääneen lausumattomana epäilys siitä, että Jumalan Sana ei enää olekaan elävä. Siksi pitää yrittää palata ajassa taaksepäin.

Tulisikohan meidän kuitenkin ensisijaisesti etsiä Hengen työtä omassa ajassamme ja luottaa siihen, että tämän jälkeen uskon saamat kulttuuriset muodot ovat okei? Eivätkö Henki ja Sana toimikin yhdensuuntaisesti? Luotammeko oikeasti siihen, että Pyhä Henki johdattaa meidät kaikkeen totuuteen? Tai voisimmeko uskoa Hengen löytävän tässäkin ajassa toimivan kulttuurisen muodon, joka on harmoniassa uskon sisällön kanssa?

Eväitä uudelle vuodelle 2012, osa II

2012-01-01T18:01:00.000+02:00

Viimeistään tässä vaiheessa on siis selvää, että konstantinolaisen paradigman aika on auttamatta ohi. Sen viimeisiä voitokkaita puolustustaisteluja markkinoidaan siis kristillisessä mediassa menestystarinoina, vaikka kyse on enemmänkin vain jo saavutettujen linjojen pitämisestä. Minulla ei (tietenkään) ole mitään näitä menestystarinoita vastaan ja jos joku esim. omasta jälkikasvustani rakentuu uskossaan näiden yhteisöjen piirissä, niin sitä parempi. Kyse on kuitenkin enemmän seurakunnan perus-dna:sta: millainen se on ja mitä se tuottaa? Millaista sen hedelmä pitkässä juoksussa on? Mitä annettavaa sillä on v. 2012?

Paljon tärkeämpi kysymys, kuin vain tanssi sen haudalla, on miettiä, miten toteuttaa paradigman muutos. Miten ja minne? Nyt en kuvittele vähimmässäkään määrin esittäväni jotain tyystin uutta. Monet minua viisaammat ja edistyneemmät ovat niin perinteisten kirkkojen sisä- kuin ulkopuolellakin todenneet samat asiat jo ennen minua - ja useimmiten myös paljon selkeämmin. Mutta oman osani tähän prosessointiin haluan tuoda minäkin ja nojaudun seuraavassa paljolti Neil Colen kirjassaan Church 3.0 esittämiin ajatuksiin (What About the Church Models, s. 99-115).

Puhuisin nyt tulevaisuutta koskien mieluummin "antiokialaisesta paradigmasta" ja sen mukaan orientoitumisesta. Tämä on itse kehittelemäni ajatus (tai en ainakaan ole missään aiemmin törmännyt tähän ajatukseen) ja hyvin raakilemainen sellainen - ainakin vielä. Ajatus perustuu Luukkaan kirjoittaman Apostolien tekojen 11. luvussa olevaan kuvaukseen siitä, miten evankeliumi tuotiin nykyisen Turkin ja Syyrian rajaseudulla sijainneeseen Antiokiaan. Tämä kaupunki oli Rooman ja Aleksandrian jälkeen tuon ajan Rooman imperiumin suuria metropoleja: rikas, monikansallinen ja monia kulttuureja ja uskontoja sisällään pitävä suurkaupunki.

Evankeliumi tuli Antiokiaan vähän ikäänkuin sattuman kautta. Jerusalemin alkuseurakunnassa nimittäin oli alkanut vainon ajat ja uskovat hajaantuivat eri puolille Lähi-itää (Apt. 8:4 ja 11:19-20). Nyt tapahtui jotain merkittävää, josta oli ollut merkkejä jo aikaisemminkin (esim. Pietari Korneliuksen talossa ja Filippos Samariassa), mutta jota ei vielä laajamittaisesti oltu nähty koko kristillisen seurakunnan agendana. Luukas kertoo, että Antiokiaan tultuaan uskovat eivät aluksi puhuneet evankeliumia muille kuin juutalaisille.

Tämä oli ominaista koko Jerusalemin alkuseurakunnalle: sen puitteissa kristinusko ei ollut sen enempää kuin vain yksi juutalainen lahko muiden joukossa (fariusealaiset, saddukeukset, essealaiset ym.). Tämä oli lyhyesti sanottuna koko Jerusalemin alkuseurakunnan perusongelma: se oli juutalaiseen lakiuskontoon suuntautunut, pääasiassa etnisiä juutalaisia tavoittava nasaretilaisten lahko. Se tavoitti kyllä hyvin oman kotikaupunkinsa ja sen lähialueiden sekä diasporassa eläviä juutalaisia, mutta se ei ollut latautunut Messiaansa antaman lähetyskäskyn mukaan (Matt. 28:18-20, Mark. 16:15-16). Seurakunnan kasvu oli kyllä huimaa: ensin 120:sta 3000:en (Apt. 2:41) ja sitten yli kaksinkertaiseksi (4:4). Kaikki tämä ensimmäisen toimintakauden aikana! Se voitti Kristukselle jopa useita papistoon kuuluvia (6:7), mitä voidaan ehkä pitää kaupunkikohtaisen herätyksen eräänä merkittävimpänä huippuna.

Mutta kaikki tämä tapahtui vain ja ainoastaan Jerusalemissa. Alkuseurakunta siellä muistuttaakin yllättävällä tavalla nykypäivän megaseurakuntaa: sillä oli loistavat kokoontumistilat kaupungin keskeisellä avainpaikalla ("Salomon pylväskäytävä"), hyvä ylistys, toimiva "soluverkosto", asianmukaisesti hoidettu ruuanjako ja ammattitaitoinen apostolinen tiimi sekä hengellisesti kypsä vanhimmisto. Ihmisiä tuli uskoon ja sairaita parani ja sen aikainen media piti huolen siitä, että tieto näistä ihmeellisistä manifestaatioista levisi kaikkialle. Kuitenkin jokin mätti pahasti ja tämä tulee ilmi siinä tilanteessa, kun seurakuntaa kohtasi vaino.

Tuolloin nimittäin kaikki muut hajaantuivat ja mennessään julistivat evankeliumia ympäröivien seutujen ihmisille, vain apostolit jäivät Luukkaan mukaan paikoilleen Jerusalemiin (8:1). Huomaa siis, että lähetetyt eivät lähteneet mihinkään. Tämä pieni sivulause Luukkaalla kertoo jotain hyvin oleellista Jerusalemin alkuseurakunnan todellisesta dna:sta. Ja tämän hengellisen kehityskulun huipentuman näemme myöhemmin tilanteessa, jossa Paavali tulee helluntaijhuhlille Jerusalemiin. Seurakunnan vanhin Jaakob varoittaa Paavalia silloin omista seurakuntalaistaan, joita oli kyllä tullut uskoon tuhatmäärin, mutta jotka edelleen olivat lainkiivailijoita (eli kiinni vanhassa) ja jotka mielellään kuuntelivat epämääräisiä huhuja tästä tunnustuskunnallisia rajoja rohkeasti rikkovasta sananjulistajasta. (Ks. Apt. 21:20 alk.)

Nyt kuitenkin Antiokiassa tapahtui jotain uutta ja - mikä tärkeintä - Herra oli mukana siinä. Antiokiaan harhautuneiden uskovien joukossa oli kuitenkin muutamia kavereita Kyproksesta ja nykyisen Libyan alueelta, jotka kertoivat Jeesuksesta myös ei-juutalaisille pakanoille eli kreikkaa äidinkielenään puhuville hellenisteille. Tätä rajojen rikkomista ja irtiottoa aiemmasta seurasi Jumalan siunaus. Luukas kertoo, että paljon tätä porukkaa tuli uskoon. Herätys Antiokiassa oli todennäköisesti hyvin erilainen ilmenemismuodoiltaan kuin mitä oli ollut herätys Jerusalemissa, tutun ja turvallisen yhtenäiskulttuurin keskellä. Täällä taas oltiin ikäänkuin uudella, vieraalla - jopa vihamielisellä - maaperällä, pakanoiden keskellä. Joka tapauksessa Antiokiaan syntyi seurakunta, ja sen dna oli alusta lähtien erilainen kuin mihin Jerusalemissa oli totuttu.

Antiokian seurakunta oli nimittäin suuntautunut ulospäin. Se ei ollut niinkään keskittynyt oman toimintansa pyörittämiseen, kuin siihen miten muilla menee. Ensinnäkin se oli valmis kantamaan taloudellisesti vastuuta monen sadan kilometrin päässä sijainneesta Jerusalemin seurakunnasta ja sen köyhistä (11:28-30). Mutta ennen kaikkea Antiokian seurakunta oli ensimmäinen monikansallinen lähetystyöhön suuntautunut seurakunta, jolla oli selkeä suunnitelma istuttaa uusia seurakuntia. Kun katsomme tuon seurakunnan (Luukkaan mainitsemia) johtavia veljiä (13:1), niin näemme joidenkin heistä olleen juutalaisia, toisten taas kreikkalaisia ja jopa afrikkalaista syntyperää. Tällä seurakunnalla ei siis ollut vain jotain "maahanmuuttajatyötä", vaan tämä monikansallisuus ja -kulttuurisuus aidosti läpäisi sen koko elämän ja toiminnan, jopa sen hengellisiä johtajia myöten.

Ennen kaikkea Antiokian seurakunta oli altis kuulemaan Hengen ääntä ja sillä oli sydäntä vastaamaan "pakanoiden hätään", toisin kuin Jerusalemin alkuseurakunta. Se oli valmis lähettämään parhaat työntekijänsä, Barnabaksen ja Paavalin, työhön täysin tuntemattomalle maaperälle. Tässä tapauksessa siis lähetetyt (so. apostolit) todellakin siis lähtivät ja menivät. Vaikka Antiokian seurakunta saattoi rakenteidensa puolesta vielä muistuttaakin vanhaa "emoseurakuntaansa" - vanhasta poisoppiminen kun on tunnetusti hidasta ja sieltähän Antiokian seurakunnan perustajat tulivat! - niin kuitenkin sen dna:ssa oli uusi, paavalilainen virus. (Vrt. Gal. 1:11 alk.) Tämä dna sai alusta alkaen aikaan paljon suuremman vaikutuksen, kuin mihin Jerusalemissa oli totuttu, ei vain omalla alueellaan, vaan läpi koko tuon ajan tunnetun maailman.

Tätä tarkoitan yrittäessäni kuvata "antiokialaista paradigmaa", johon näen meillä olevan tarvetta löytää tiemme. Konstantinolainen paradigma toi meille valtiollistetun kristinuskon ja sen mukana tietyn kulttuuriperinnön. Se toi meille isot kirkkoinstituutiot ja kristinuskon hellenistisen (ellei peräti roomalaisen) muodon, johon törmäät mennessäsi jokasunnuntaiseen jumalanpalvelukseen missä tahansa perrinteisessä kirkossa länsimaissa.

Alussa ei kuitenkaan ollut näin. Ajattelen "antiokialaisen paradigman" toteutuneen ensimmäisten vuosisatojen kristillisyydessä sillä räjähdysmäisellä voimalla, jolla se sai aikaan ennen näkemättömän seurakunnan kasvun reilun kahdensadan vuoden kuluessa. Lähes tulkoon kaikki UT:ssa mainitut seurakunnat - ehkä vain Roomaa lukuunottamatta? - kantavat nimittäin mukanaan vahvasti antiokialaista leimaa. Tämä pätee niin lähetyshenkiseen ulospäin suuntautumiseen kuin uskovien keskinäisen yhteyden harjoittamiseenkin. Missään ei varsinaisesti mainita antiokialaisten uskovien kokoontuneen kodeissa, mutta epäilemättä he niin tekivät. Jerusalemissa nimittäin tehtiin näin ja niin tehtiin kaikissa niissä seurakunnissa, jotka antiokialaisen lähetystyön toimesta istutettiin eri puolille Kreikkaa ja Vähä-Aasiaa. Jopa Roomassa tehtiin ja elettiin niin. (Ks. Apt. 2:42-47, Room. 16:5-15, 1.Kor. 16:19, Kol. 4:15 ja Filem. jae 2.)

Nämä "antiokialaisen paradigman" vaikutuksen piirissä syntyneet yhteisöt olivat siis monikansallisia ja -kulttuurisia (aina niiden johtajia myöten). Ne olivat missionäärisiä ja evankelioimisintoisia ja tätä dna:ta siirrettiin eteenpäin uusiin uskoviin uusissa yhteisöissä - aina konstantinolaiseen paradigmaan asti. Ne olivat seurakuntien verkostoja yleensä isoissa kasvukeskuksissa, joiden johtajuusmalli on ollut hajautettu, eikä hierarkkinen. Niiden kokoontumiset näyttävät UT:n valossa tapahtuneen pääasiassa kodeissa.

Merkittävin ero Jerusalemin äitiseurakuntaan (ja moneen muuhun aikamme isoon megakirkkoon) nähden oli ajattelumallissa, joka sai ne suuntautumaan ulospäin ja koko ajan istuttamaan uusia uskovien yhteisöjä uusille paikkakunnille. Ajattelen siis Apostolien tekojen 11. luvun loppupuolella (11:19-30) kuvattujen tapahtumien olevan meille hyvänä evästyksenä olla v. 2012 uudella tavalla elämänläheisiä, ennakkoluulottomia ja valmiita raivaamaan uusia polkuja traditionalistien niskaanhuohotuksesta huolimatta. (Vrt. Apt. 15:1 ja Gal. 1:6 alk.)

Eväitä uudelle vuodelle, osa I

2011-12-30T12:55:00.000+02:00

Yritetäänpä nyt muutamalla nopealla vedolla hahmotella hieman aikaa, jossa elämme. Missä olemme siis menossa?

Suomalaisessa yhteiskunnassa on 1990-luvulta alkaen tapahtunut siirtymä kohti monikulttuurista ja moniarvoista yhteiskuntaa. Rinnan monikulttuuriseen yhteiskuntaan siirtymisen kanssa on tapahtunut monenlaista uskonnollista eriytymistä ja monimuotoistumista. 1960-luvulta lähtien on erilaisten uusien uskonnollisten yhteisöjen määrä pääkaupunkiseudulla ja muissa suurissa kasvukeskuksissa moninkertaistunut. Kehityksen rajuutta kuvaa se, miten nykyään vähän jokaisessa maalaiskunnassa alkaa jo olla joku city-, mega- tai muu englanninkielinen uskonnollinen yhteisö.

Näiden muutosten ohella maassamme on tapahtunut myös monia muita muutoksia. Niin kirjallisuudessa kuin tutkimuksissakin on esitelty aikamme kulttuurisia muutosprosesseja. Näitä ovat mm.
- yhä voimakkaampi informaatioteknologinen kehitys
- alueellistuminen ja integroituminen
- siirtyminen jälkiteolliseen, mosaiikkimaiseen yhteiskuntaan
- ongelmien globalisoituminen

Yhteiskuntateoreetikot viittaavat meneillään olevaan yhteiskunnalliseen murrokseen käyttämällä jo loppuun kalutun termin postmoderni ohella mm. sellaisia käsitteitä, kuin esim. jälkiteollinen (esim. tietoyhteiskunta), myöhäismodernisaatio ("toinen moderni") tai refleksiivinen moderni. Nämä eri käsitteet tarkastelevat yhtä ja samaa kulttuurista murrosprosessia kukin hieman eri näkökulmasta. Niitä onkin siis pidettävä enemmänkin näkökulmina meneillään olevaan yhteiskunnan, kulttuurin, elämäntapojen tai mielentilan muutoksille kuin ajanjaksojen nimilappuina.

Modernille ajalle oli ominaista varaukseton, jopa kritiikitön usko lineaariseen etenemiseen. Tälle ajattelulle oli tärkeää luoda eräänlainen kokonaisrakenne ja järjestys asioiden käsittelyyn. Yhdistäviä tekijöitä olivat mm. rationaalisuus, usko yhteisiin suuriin kertomuksiin ja kollektiivinen identiteetti. Nyt aikakausi, johon olemme tottuneet yhteiskuntana, on loppumassa ja olemme siirtymässä tulevaisuuteen, joka on paljon vähemmän ennustettavissa ja joka johtaa itsestään selvyyksinä pidettyjen yhteiskunnallisten järjestelmien kyseenalaistamiseen. Emme enää Suomessakaan elää missään luterilaisessa yhtenäiskulttuurissa.

Aikaisemmin ihmisen elämänkaari nähtiin lineaarisena janana, jossa yksilöiden elämänkulku erilaisten traditioiden ohjaamana eteni samantahtisesti: esim. koulutusta seurasi työelämä ja tätä taas eläköityminen. Nyt tämä ihmisen "perinteinen elämänkaari"-malli on rikkoutunut tai ainakin se toimii täysin uudella tavalla. Syvä kulttuurinen ja yhteiskunnallinen murros edellyttää ihmiseltä uudenlaista suhtautumista minään, omaan persoonaan ja yhteisöön. Kun perinteiset mallit rikkoutuvat ja traditioiden turva katoaa enää eivät vallitsekaan hyväksytyt, itsestään selvät periaatteet ja jäykät auktoriteettirakennelmat. Tämä näkyy esim. ihmisten uudenlaisena sitoutumisena seurakuntayhteisöihin. Kyse ei ole niinkään sitoutumattomuudesta, niinkuin usein kuulee väitettävän, vaan siitä, että yhteisöihin kuuluminen tai niiden toiminnassa mukana oleminen mielletään uudella tavalla.

Viime vuosikymmeninä suomalaisten arvomaailmassa on tapahtunut selvä muutos: yksilökeskeisten arvojen merkitys on kasvanut ja samalla itsensä ylittämisarvojen merkitys on laskenut. Arvot ja asenteet ovat selvästi myös hajaantuneet: polarisoituminen ja sirpaloituminen ovat ne keskeiset piirteet, joita yksilöityminen, maallistuminen ja suhteellistuminen ovat poikineet. Toisaalta perinteisten arvojen häviäminen on edistänyt moniarvoisuutta, mutta toisaalta luonut selviä arvotyhjiöitä. Alakulttuuri syntyy aina siellä, missä perinteinen hegemonia, kasvatus ja arvot menettävät otteensa ihmisiin.

Tämä kulttuurinen murros ei ole tapahtunut modernin häviämisen kautta. Eiväthän perinteiset isot kirkotkaan ole mihinkään hävinneet. Kaikki tämä tapahtuu sosiaalisen, kulttuurisen ja tieteellisen toiminnan välityksellä. Perinteiset sukulaisuuteen tai avioliittoon liittyvät siteet ovat heikentyneet. Uudessa tilanteessa on nyt runsaasti tilaa uudenlaiselle, aidolle yhteisöllisyydelle. Tämän oivaltaneet seurakunnat menestyvät hyvin isoissa urbaaneissa kasvukeskuksissa. Mitä enemmän perinne menettää merkitystään ja mitä enemmän arkipäivän elämä muodostuu sekä paikallisesta ("lähiyhteisö", esim. solu, kotisrk tmv.) että globaalista yhteenkuuluvuudesta (esim. ylikansallinen rukousliike, nettiverkosto, sosiaalinen media tms.), sitä varmemmin yksilön on valittava tietty elämäntapa monien mahdollisuuksien joukosta. Yhä useammin myöhäismodernia todellisuutta elävä kristitty ei tyydy enää vain yhteen perinteiseen yhteisöön. Churchshoppailua ei välttämättä enää nähdä kielteisenä juttuna.

Tämän päivän ihminen on ennen kaikkea individualisti, joka etsii itseään ja muokkaa identiteettiään (so. "aikamatkailee tyyleissä"). Henkilökohtaista identiteettiä ei enää koeta pysyvänä, eräänlaisena iankaikkisuustavarana, vaan identiteettiä voidaan kokeilla, muotoilla ja vaihdella. Jollei uskonnollinen yhteisö anna tähän mahdollisuuksia sisällään, niin myöhäismoderni yksilö toteuttaa sitä sen ulkopuolella.

Kristinusko oli vahvasti osa länsimaisen ihmisen identiteettiä vielä renessanssin aikakaudella. Valistuksen ajalla kasvatusoptimistinen ihminen alkoi yhä enemmän luottaa omaan järkeensä etsiessään vastauksia moraalikysymyksiin. Modernin ajan ihminen taas oli jo menettänyt jumalansa rationalismin ja materialismin suistettua sen alas valtaistuimeltaan. Myöhäismodernin ajan ihminen on joko menettänyt uskon jumalaan tai sitten hän etsii yhteyttä häneen kysyen, mikä niistä? Oli vastaus kumpi hyvänsä, käytännön sovellutus tästä kyynisestä pragmaattisuudesta on se, että kaikki on sekä mahdollista että sallittua. Tämä taas poikii niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla toisaalta sumeilematonta antinomismia (esim. evl. kirkon kehitys 2000-luvulla) tai sitten hakeutumista tiukan linjan lahkoihin ja kultteihin tai esim. islamiin, jossa ei kenellekään jää epäselväksi, mikä on sallittua, mikä taas ei.

Viimeistään nyt on käynyt kaikille selväksi, että niin länsimaista mielen- kuin kulttuurimaisemaakin hallinnut konstantinolainen paradigma on tullut tiensä päähän. Me voimme nähdä horisontissa vielä sen viimeisiä, epätoivoisia kuolinkouristuksia, kun se yrittää pysytellä pinnalla ja käydä tuhoon tuomittua viivytystaistelua vääjäämättömän kohtalonsa edessä, joita sitten markkinoidaan suurelle yleisölle "seurakunnallisina menestystarinoina".

No, eihän Numenorinkaan tuho ihan hetkessä tapahtunut eli miten loistava onkaan tämä kuolinkamppailu! Ajankohtainen kysymys kuitenkin on, mitä tilalle, kun on aika vaihtaa paradigmaa?

Vuosi 2011, osa II

2011-12-29T21:48:00.001+02:00

V. 2011 kuoli useita merkittäviä kristittyjä johtajia. Eniten meitä suomalaisia kosketti evankelista Kalevi Lehtisen poismeno. Lehtinen oli oiva esimerkki raamatullisen kiertävän palveluviran - tässä tapauksessa evankelistan (Ef. 4:11) - haltijasta, jonka sydämellä ei ollut niinkään olla itse esillä, vaan varustaa muita palveluksen työhön. Espoon Dipolissa alkuvuodesta 2004 järjestetty E4-Suomen evankelioimiskonferenssi oli hyvä esimerkki tästä. Sen alussa Lehtinen vaatii tilalleen tavallisia virtasia tekemään Herran työtä. Tässä suhteessa hän on eräs merkittävimpiä poikkeuksia maassamme, etenkin evl. kirkon piirissä, jossa perinteinen yksi saarnaa, muut kuuntelee-koulukunta edelleen on voimissaan.

Myös merkittävä profeetallinen julistaja David Wilkerson poistui keskuudestamme tämän vuoden aikana. Tämä amerikkalainen helluntaipastori oli monella tapaa apostolinen ja profeetallinen hahmo: jengityön aloittaminen New Yorkin slummeissa laajentuen maailmanlaajuiseksi herätykseksi ja kuuluisa Näky-kirja 1970-luvun puolivälissä. Tämän jälkeen hän toimi varsinaisena kristikunnan unesta herättäjänä (kyynisimpien mielestä jopa liiaksikin) ja varoitti useaan otteeseen tulevasta talouskurimuksesta. Kuka ottaa Kristuksen universaalissa ruumiissa nyt tämän Jumalan miehen paikan?

Muita merkittäviä poisnukkuneita pyhiä olivat anglikaaniteologi John Stott, jolla oli merkittävä rooli ns. Lausannen liikkeessä, joka edustaa tervettä, raamatullista vastavoimaa Kirkkojen Maailmanneuvoston ekumeenisille pyrkimyksille. Näissähän monet näkevät jopa selviä pyrkimyksiä kokonaisen uuden maailmanuskonnon julki lanseeraamiseen. Lausannen liike sen sijaan pitää eri tunnustuskuntien organisatorista yhtymistä tärkeämpänä asiana maailman evankelioiumista ja kansojen opetuslapseuttamista tätä kautta. Jokainen UT:nsa lukenut ymmärtää kummassa ollaan oikeilla jäljillä. Pakistanilainen ministeri Shahbaz Bhatti, joka edusti maansa kristittyä vähemmistöä, surmattiin kuluneena vuonna ikäänkuin muistutuksena meille lännen kristityille siitä, että raamatullisesti ajattelevat kristityt ovat edelleenkin suurin vainottu ihmisryhmä maailmanlaajuisesti asiaa tarkasteltuna. Heistä nyt vain ei ole niin mediaseksikästä pitää ääntä - poliittisesta korrektiudesta puhumattakaan.

Suomen hengellisessä kentässä eräs kuumimpia puheenaiheita oli eri herätysliikejärjestöjen toteuttama Älä alistu-videokampanja. Se osui täydellisesti sekä ajan hermoon että mukavuusalueen ytimeen. Touché!, sanoisi kalpamiekkailija. Osoituksena tästä oli kantelu Julkisen sanan neuvostoon ja varmemmaksi vakuudeksi raju, yksisilmäinen lokakampanja mediassa. Liikuttavalla innolla kirkon johto, arkkipiispaa myöten kiirehti irtisanoutumaan omien jäsentensä tekosista. Muutenkin perinteisten herätysliikejärjestöjen (herännäisyyttä lukuunottamatta) asema kirkossa alkoi käydä tukalaksi, kun niitä uhkailtiin eri tahoilta rahahanojen sulkemisella. Sinänsä ihan tervettä ravistelua, ettemme olisi minkään muun kuin vain sen varassa, minkä Jumala seurakunnassaan vaikuttaa. Uusitestamentillisina esimerkkeinä vaikkapa Paavalin ideoima keräys Jerusalemin köyhille kristityille ja pieni poiminto Johanneksen 3. kirjeestä, jossa todetaan eräistä sananjulistusmatkalle lähteneistä uskovista, että he eivät vastaanota pakanoilta mitään.

Kun sitten ajatellaan todellisia vaikuttajia kristittyjen piirissä maassamme, nousee esille erityisesti kolme nimeä. Kuten jo aiemmin olen todennut, niin sellaiset kaverit kuin Miikka Ruokanen, Ari Puonti ja Tapio Puolimatka ovat olleet ne, jotka eniten ja syvimmin ovat pystyneet järkyttämään vallitsevaa sekulaaria ajattelu- ja arvohegemoniaa maassamme. Sekä Älä alistu-kampanja kuten myös erityisesti Ari Puonnin toiminta herättävät toiveita uudenlaisesta verkottumisesta raamattu-uskollisten kristittyjen kesken yli tunnustuskuntarajojen Suomessa.

Reilu vuosi takaperin evl. kirkon seurakuntavaaleissa tapahtui melkoinen kirkollisen liberaalisiiven invaasio kirkollisille luottamushenkilöpaikoille. Viime kevään eduskuntavaaleissa tapahtui sitten kova vastaisku tälle arvovapaalle liberaalisiiven vyörytykselle, kun konservatiivinen kansanosa aikaansai Ison Jytkyn ja perussuomalaiset saivat korotettua paikkalukunsa eduskunnassa neljästä 39:ään. Itselläni on sellainen tunne, että tämä oli vasta alkua uudenlaiselle kehitykselle maassamme. En näe tätä tulevaisuuden skenaariota mitenkään ongelmattomana tai helppona. Itse asiassa usein toistamani esirukousaihe yleisen yhteiskuntarauhan säilymisen puolesta maassamme nousee juuri näiden näkymien ääreltä.

Ehkä pahimmanlaatuiset ainekset maan sisäisen tilanteen polarisoitumiselle ovat kasassa silloin, kun ulkopuolelta meitä uhkaa esim. eurokriisin kaltainen massiivinen taloudellinen uhka ja sisäpoliittisesti meitä leimaa yhä lisääntyvä polarisaatio eri yhteiskuntaelämän alueilla, jota höystetään tavallisen kansan jokapäiväisillä kokemuksilla epäoikeudenmukaisesta järjestelmästä.

VUOSI 2011, osa I

2011-12-29T11:45:00.002+02:00

...oli sangen poikkeuksellinen vuosi. Mietipä luonnonmullistuksia: maanjäristykset Japanissa, Turkissa, Perussa, USA:n itärannikolla, Uudessa Guineassa - niin, ja tietenkin myös Kouvolassa. Japanissa maanjäristyksen vaikutuksesta syntyi tsunami ja sen seurannaisena ehkä kaikkien aikojen kallein ydinvoimalaonnettomuus. Pelkästään Fukushima maksoi 150 miljardia euroa ja noin 15 000 ihmisen hengen. Vain sen kaukainen sijainti estää meitä ymmärtämästä tuhon ja sen vaikutusten laajuutta.

Vuosi muitetaan "arabikevään" vuotena, joka mullisti vanhan vallanpidon Tunisiassa, Libyassa, Egyptissä, Jemenissä ja uhkaa edelleen diktatuuria Syyriassa. Tällaista vanhaa kyynikkoa vaan ihmetyttää parikin asiaa: missä vaiheessa siitä Gaddafistakin tuli oikein paha diktattori suomalaisen tiedonvälityksen silmissä ja mitä vastaavanlaista lieneekään tapahtunut esim. Saudi-Arabiassa, Bahrainissa, Abu Dabissa, Omanissa tai Kuwaitissa, josta ei vaan uutisoida?

Oma kysymyksensä edelleenkin on se, mitä tulee tilalle? Esim. Egyptin tilanne ei mitenkään herätä toiveita paremmasta. Syyrian kohdalla taas lienee odotettavissa ainakin jollain tavalla Libyan kaltainen kansainvälinen interventio ja maan hallinnon uudelleenjärjestely. Mikä on sen vaikutus Lähi-idän tilanteeseen noin yleensä, jää nähtäväksi. Ainakin Libanon huokaisee helpotuksesta, kun taas paineet Iranin suuntaan kasvavat entisestään.

Mutta 2011 muistetaan myös järkyttävästä terroriteosta Norjassa Utoyan saarella, jossa militantti äärioikeistolainen surmasi 77 nuorta työväenpuolueen leirillä. Tätä järkyttävää massasurmaa kiirehdittiin koitimaan politiikassakin häikäilemättä käyttämään hyväksi esim. vaalitappion kärsineiden demarien leirissä. Konservatiivisista kristityistä yritettiin tehdä vähintäänkin osasyyllisiä murhaamiseen aina tv-uutisia myöten, vaikka Breivikin lanseeraama käsite "kulttuurikristitty" on valovuosien päässä tavallisen suomalaisen rivikristityn ajattelusta. Pitkällä tähtäimellä tuo median syyttävää sormea heristävä toiminta on hyvin lyhytnäköistä. Se itse asiassa vain ruokkii ääriajattelua ja sen pohjalta nousevaa toimintaa syyllistäessään aiheettomasti ja luodessaan epäoikeudenmukaista ajattelun rajoittamista ajavaa ilmapiiriä maahamme.

Mitä muuta? Osama bin Laden saatiin vihdoin kiinni ja hengiltä, Kim Jong-Il kuoli liki seitsemänkymppisenä, Nokia oli valtavissa ongelmissa, Afrikan sarven alueella noin 13 miljoonaa ihmistä on välittömän ruoka-avun tarpeessa ja Kreikan talouskriisi uhkaa levitä muihin Välimeren maihin. Viime mainitusta on taviksen vaikeaa, ellei peräti mahdotonta saada mitään tolkkua. Paikallislehden (sit. porv.) toimittajaa lainaten, "luultavasti mekin pienessä Suomessa maksamme vielä kipeät rahat siitä, että liityimme EU:hun."

Suomalaisen valtamedian lippulaivan Helsingin Sanomien jouluaaton pääkirjoituksessa kehotetaan päättäjiä katsomaan tulevaisuuteen. Viereen piirretyssä kuvassa tonttulakkipäinen Jyrki ja huopatossuinen Jutta tiirailevat kaukoputkella sinne em. kaukaisuuteen. Kirjoituksessa viitataan Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen tutkimukseen, jossa poliittisen päätöksen tekijöitä kehotetaan katsomaan kaukaisuuteen ja varautumaan epävarmuuteen. (No, tämän viime mainitun on jo taviskin ymmärtänyt tehdä!)

Etlan tutkijoiden mukaan tämä on mahdollista esimerkiksi sopimalla jo nyt mekanismeista tai toimista, jotka otetaan käyttöön, jos esim. velkaantumisaste karkaa käsistä. Jos erilaisiin epävarmuustekijöihin osataan varautua ajoissa, yhteiskunta voi selvitä vähäisemmällä velkataakalla ja verorasituksella (so. veronkorotuksilla). Reagointi vasta vallitseviin olosuhteisiin voisi taas vain pahentaa tilannetta. "Hallitsijoiden kannattaa tutkia ennusmerkkejä tässäkin ajassa", päättää Hesari pääkirjoituksensa. No, tämä on - ilman sarvia ja hampaita - helpommin sanottu kuin tehty.

Toistan edelleen ajatukseni siitä, että juuri nyt olisi suuri tarve Danielin kaltaiselle profeetalliselle valtiomiehelle. Toinen hyvä vaihtoehto olisi johtavassa valtionvirassa olevien henkilökohtaisessa uskossa olevien virkamiesten tiivis rukousyhteys. Tuosta voi jo hyvin päätellä, etten oikein ole perinteisiä luterilaisen "kahden regimentin" opin miehiä. Konstantinolaisen paradigman mennessä mailleen moni muukin asia menettää valovoimaisuutensa. Tai voihan se olla, että joskus ennen asiat toimivat noin (ainakin jollain tavalla), mutta uusi aika vaatii uudenlaista radikaaliutta toimintatavoissa.

Joulun tähdestä

2011-12-27T10:23:00.002+02:00

Luin juuri Hesarin nettisivuilta pienen uutisen tähti-ilmiöstä, jonka itämaan tietäjät näkivät ja jota he lähtivät seuraamaan. Kaivelin sitten vanhoja muistiinpanojani ja mieleen tulivat asiat, joita rovasti Risto Santala joskus on kirjoittanut aiheesta.

Juutalainen kirjallisuus puhui Jeesuksen syntymän aikaan paljon "Messiaan tähdestä". Aggadoth Massiah kertoo tähdestä, joka nousee Jaakobista, kuten 4.Moos. 24:17:ssä on ennustettu. Profeettatargum Joonatan nimeää Messiaan syntymäpaikaksi Beetlehemin Miika 5:1:n ennustuksen mukaan. Rabbi Simeonin, Jochain pojan mysteeri lupasi tähden ilmestyvän kahta vuotta ennen Messiaan syntymää.

Näiden kirjoitusten ollessa hyvin tunnettuja Israelissa ja sen naapurimaissa osattiin siis odottaa "Messiaan tähteä" ja Hänen syntymäänsä. Esim. nykyinen Jemen oli mooseksenuskoinen n. v. 120 eKr. - 500 jKr. ja siellä odotettiin aivan erityisellä innolla juutalaista kuningasta syntyväksi.

Tähtitieteilijä ja rabbi Abrabanel (kuoli v. 1508 jKr.) kertoo planeettakonjunktiosta, joka nähtiin v. 747 AUC (so. mitattuna vuosina Rooman perustamisesta) eli v. 7 eKr. Hänen mukaansa Danielin kommentaari kertoo noin kolme vuotta ennen Mooseksen syntymää nähdyn samanlainen Jupiterin ja Saturnuksen konjunktio Kalojen tähtikuviossa. Jupiterin ajateltiin olevan kuningastähti, roomalaisen historioitsija Tacituksen mukaan vieläpä juutalaisen kuninkaan tähti. Santalan mukaan muinaisjuutalainen traditio puhuu Saturnuksesta juutalaisia suojelevana tähtenä. Kaldealaisen käsityksen mukaan taas Kalojen tähtikuvio Pisces merkitsi Välimeren rannalla olevaa "Länsimaata". Nykyisen Irakin eteläosissa sijainneesta Kaldeasta länteen on juuri Israel.

1600-luvulla eläneen saksalaisen matemaatikon ja tähtitieteilijän Johannes Keplerin mukaan v. 7 eKr. esiintyi kolminkertainen planeettakonjunktio touko-, loka- ja joulukuussa. Tavallisesti se esiintyi noin 800 vuoden väliajoin. Sen esiintyessä peräti kolme kertaa kalenterivuoden sisällä havahtuivat sen ajan tähtitieteilijät ja Messiaaseen liittyvät ennustukset muistettiin. Babyloniasta löytyi v. 1925 savitauluja, jotka mainitsevat tämän konjunktion havaitsemisen.

Kun sitten Matteus evankeliuminsa toisessa luvussa kuvaa näitä Messias Jeesuksen syntymään liittyviä tapahtumia, keromusta itämaan tietäjistä ja toteutuneita ennustuksia, hän seuraa tiukasti Targum Joonatanin lainausta Miikan kirjasta. Siellähän Messiaan syntymäpaikka ennustetaan yksiselitteisen tarkasti (5:1). Juutalainen rabbiininen kirjallisuus on siis ollut Matteukselle hyvin tuttua.

Planeettakonjunktionin jälkeen oli juutalaisten keskuuteen levinnyt messiaaninen liike. Jotain osviittaa tästä uskonnollisesta liikehdinnästä voimme saada Luukkaan evankeliumin toisen luvun lopussa, jossa kuvataan kahta tulevaa Messiasta odottavaa henkilöä, vanhaa Simeonia ja naisprofeetta Hannaa. Kuuluisa juutalainen historioitsija Josefus Flavius kertoo tähän aikaan esiintyneen huhun, jonka mukaan Jumala oli päättänyt lopettaa roomalaisherruuden. Tähti oli jumalallinen merkki tästä ja ilmoitti juutalaisen hallitsijan saapumisesta.

Valta-asemansa varmistaakseen kuningas Herodes menetteli Matteuksen 2:16-18 kuvaamalla tavalla. Herodes siis surmautti kaksivuotiaat ja sitä nuoremmat poikalapset sen mukaan, mitä hän oli saanut kuulla itämaan viisailta tietäjiltä planeettakonjunktiosta kaksi vuotta aikaisemmin.

Itämaan tietäjistä kirjoittaessaan Matteus käyttää heistä termiä "magoi", mikä on alunperin merkinnyt perisialaista tai meedialaista pappisryhmää, joka tutki luonnon, astrologian ja lääketieteen salaisuuksia. Myöhemmin sana merkitsi yleensä itämaalaista tai egyptiläistä , joka työskenteli astrologian parissa. Tässä mainitut "tietäjät" eivät siis olleet mitään kuninkaita tai heidän lähettiläitään, kuten esim. varhaiskristillisessä kirkollisessa traditiossa heidät mielellään kuvataan. Samoin teoriat kolmesta kuninkaallisesta hahmosta kolmen eri mantereen edustajina, jonka perusteluna on käytetty Ps. 72:9-11:a, ovat enemmänkin mielikuvituksen tuotetta.

He tulivat siis mitä ilmeisemmin Babyloniasta, jossa Messias-odotus juutalaisten parissa oli säilynyt koko diasporan ajan. Messias-tähden eli Jupiterin ja Saturnuksen yhtymistä. Kun he kertovat nähneensä "hänen tähtensä itäisillä mailla" (kr. ton astera en tee anatolee), olisi parempi käännös ehkä "hänen tähtensä nousussaan" (Matt. 2:2). He olivat siis lähteneet seuraamaan nousevaa kirkasta tähteä ja matkanneet idästä länteen. Heidän lahjansa juuri syntyneelle juutalaisten kuninkaalle olivat Matt. 2:11:n mukaan kyllä mitä kuninkaallisimmat ja sisälsivät vahvaa vertauskuvallisuutta. Kulta viittasi lapsen kuninkuuteen, suitsuke taas merkitsi rukousten kuulemista ja mirha ennakoi Jeesuksen tulevaa voitelemista hautausta varten.

Kontekstualisoitu joulukuvaelma

2011-12-25T19:24:00.000+02:00

Kolme itämaan viisasta miestä Suomen Siionissa: Miikka Ruokanen, Ari Puonti ja Tapio Puolimatka. Nämä kolme nimittäin ovat parin viimeksi kuluneen vuoden aikana kaikkein eniten pystyneet järkyttämään meitä monoliittisena todellisuutena ympäröivän uusateistisen moniarvoisuuden muureja.

Herodeksen palatseissa näyttävät nykyäänkin asustelevan ajan hengen vaikutuksen edustajat. Joukosta näyttää löytyvän niin poliittisen johdon, sekulaarin median kuin kirkollisen eliitinkin edustajia. Lupauksen lapset eivät saa olla heiltä rauhassa tänäänkään.

Yöllä laumaansa kaitsevat paimenet taitavat löytyä nykyään Hurstin leipäjonolaisten joukosta.

Herran enkelin rooli taas taitaa langeta sille roomalaiskatoliselle oppositiopoliitikolle, joka nykyisin niin usein esiintyy mediassa perinteisten kristillisten arvojen puolustajana.

Vanha Simeon ja naisprofeetta Hanna... Niin, näyttää Suomenkin Siionista vielä löytyvän niitä, jotka kärsivällisesti odottavat luvattua Messiasta.

Kaksi sanankuulijaa

2011-12-24T09:38:00.001+02:00

"Pappi Sakarias, Abian osastoa
(Luuk. 1:5)

Silloin Sakariaalle ilmestyi Herran enkeli, joka seisoi suitsutusalttarin oikealla puolella. Hänet nähdessään Sakarias säikähti ja joutui pelon valtaan.
-------

- Miten minä voisin tämän käsittää? Minähän olen vanha mies ja vaimonikin on tullut iäkkääksi.

Enkali vastasi hänelle: Minä olen Gabriel, joka seison Jumalan edessä. Minut on lähetetty sinun luoksesi puhumaan ja julistamaan sinulle tämä ilosanoma. Mutta sinä tulet mykäksi, etkä kykene puhumaan ennen kuin sinä päivänä, jona tämä tapahtuu, koska et uskonut minun sanojani, jotka toteutuvat ajallaan."

(Voisiko kenellekään papille käydä onnettomammin kuin että hän menettää äänensä?)

"...Jumala lähetti enkeli Gabrielin Galileaan, Nasaret-nimiseen kaupunkiin, neitsyen luo, joka oli kihlattu Daavidin sukuun kuuluvalle Joosef-nimiselle miehelle. Neitsyen nimi oli Maria.

Tullessaan sisälle hänen luokseen enkeli sanoi: Terve armoitettu! Herra olkoon kanssasi!

Maria hämmentyi kovin näistä sanoista ja mietti, mitä tämä tervehdys mahtoi merkitä. Niin enkeli sanoi hänelle: Älä pelkää, Maria...
-------

Silloin Maria sanoi: Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle sanasi mukaan."
(Luuk. 1:38)

"Mutta Maria kätki kaikki nämä sanat mieleensä ja mietti niitä sydämessään."
(Luuk. 2:19)

Joululukemista

2011-12-21T08:37:00.003+02:00

Suosittelen näinä tulevina joulun luppoisina pyhinä lukemaan mielenkiintoista blogia nimeltä Torvi - (Pinta)raapaisuja vanhoillislestadiolaisuudesta. Blogi avaa hyvin ko. herätysliikkeen kuulumisia, tuntumia ja prosesseja. Erityisen vakavasti kehotan tutustumaan Isän nro 99 seikkailuihin yhteisönsä, perheensä ja ystävänsä Nelsonin luomissa ristipaineissa. Isä nro 99:n kokemukset sananjulistajuuden kynnyksellä kuvaavat osuvasti kutsumukseen sisältyvää problematiikkaa.

Suosittelen. Matkailu avartaa.

Mediatsekkaus 20

2011-12-16T22:00:00.000+02:00

Kirkko ja kaupunki-lehti kantaa nyt selkeästi kirkon yksipuolisen suvaitsevaisuusajattelun esitaistelijan viittaa. Jopa sen edelläkävijä ja isoveli, Kotimaa, joutuu sivusta seuraten vain kommentoimaan pikkuveikkansa tekemisiä. Yksipuolisella suvaitsevaisuusajattelulla tarkoitan juuri sitä, mitä epäilitkin minun tarkoittavan: kirkossa ja yhteiskunnassa yleensä on olemassa sekä oikeaa että väärää suvaitsevaisuutta. Oikea suvaitsevaisuus kohdistuu oikein (so. meidän tavallamme) ajatteleviin ja uskoviin. Väärää suvaitsevaisuutta taas edustavat juuri ne, jotka ovat eri mieltä. Heitä saa vapaasti pilkata ilman pelkoa vihapuheesta tmv. Koko "vihapuhe"-termiä käytetäänkin tätä nykyä ihan samanlaisena tarkoitushakuisena ja kritiikittömänä leimakirveenä kuin mitä esim. sellaisia sanoja kuin "imperialistinen", "neuvostovastainen" tai "vanhoillinen" käytettiin vanhana kunnon suomettumisen aikana.

Kirkko ja kaupunki alkaa siis entistä enemmän muistuttaa tuota surullisen kuuluisaa suohon uponnutta tankkia, joka itse ei enää liiku mihinkään suuntaan, mutta jonka tykkitorni pyörii 360 astetta ympäri ja joka epäröimättä ampuu kaikkea mikä liikkuu.

Kuuluisa amerikkalainen ateisti ja uskontokriitikko Christopher Hitchens on kuollut 62-vuotiaana. Mieleen tulevat C.S. Lewisin sanat erään miehen haudalla, jonka kivessä oli muistokirjoitus: "Tässä lepää ateisti, täydessä puvussa, mutta vailla paikkaa, mihin mennä." Lewis oli todennut tuohon: "Lyön vetoa, että hän toivoisi noiden sanojen olevan totta."

Muistiinpanoja Aamoksen kirjasta

2011-12-14T20:50:00.000+02:00

Profeetta Aamos ei ollut mikään "ammattiprofeetta", vaan karjapaimen Tekoasta, Juudasta, joka vaikutti pohjoisvaltakunnassa Israelissa 700-luvun puolivälissä (7:14-15). Elettiin valtakunnan jakaantumisen aikaa. Tuolloin Israelissa vallitsi toisaalta korkea elintaso, toisaalta myös yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus. Profeettana Aamos oli klassinen "rauhanhäiritsijä", joka tänään saisi monet huutamaan "seurakunnallisen järjestyksen" yms. perään. Hän nimittäin astui esiin Beetelissä vietetyssä elojuhlassa ja toi tuohon tilanteeseen tuomion sanoman Herralta. Aamos näyttäisi olevan ensimmäinen VT:n profeetoista, joka julisti valtakunnan häviötä ja kansan viemistä pakkosiirtolaisuuteen Herran tuomiona kansan poikettua pois Jumalan laista (3:12-15). Kauaa Aamos ei saanut profeetantointaan harjoittaa, vaan paikallinen virkamiespappi hääti hänet melko nopeasti (7:10-13).

Aamoksen julistuksesta näkyy - muun VT:n ilmoituksen tavoin - selvästi Israelin kansan erityisasema Jumalan suunnitelmissa ja sen velvoittavuus (3:1-2). Sen tähden, että Israel on valittu kansa, se saa osakseen aivan erityistä Jumalan kasvatusta ja kuritusta. Samoin Juudan valtakunta saa nuhteet Jumalalta nimenomaan sen tähden, että se on hylännyt Herran lain, eikä pitänyt Hänen käskyjänsä (2:4). Jumala osoittaa näin pyhyytensä omissaan ja tältä pohjalta Pietarikin muutama sata vuotta myöhemmin kirjoittaa siitä, miten "aika on tuomion alkaa Jumalan huoneesta" (1.Piet. 4:17).

Israel ja etenkin hallitseva yläluokka eli siis ylellisyyden ja uskonnollisen itsevarmuuden keskellä, odottaen "Herran päivän tulemista" (5:18). Tämä kun tulisi vapauttamaan heidät ympäröivien pakanakansojen uhan alta. Edellä kerrottuun viitaten he eivät kuitenkaan ymmärtäneet sitä, että Herran päivän tuleminen merkitsisi tilinteon päivää ennen kaikkea heille itselleen. Samoin kuvitteli juutalainen kansa Jeesuksenkin päivinä (Room. 2:3). Nykypäivänkin herätysvisioinneissa useimmiten unohdetaan tämä.

Koska Israel ei halunnut kohdata Jumalaansa oikealla tavalla ja armollisena Isänä, he saisivat kohdata Hänet tuomarina (4:12). Tässä Herran sanassa Israelin kansalle on jotain samaa, mitä Hän myöhemmin puhuu Sardeen seurakunnalle Ilm. 3. luvun alussa. Mikäli ko. seurakunta ei tee parannusta ja ala valvomaan, Herra tulee sen päälle kuin varas (3:3). En tiedä, onko tämä ihan vain semantiikkaa, mutta minusta on mielenkiintoista, miten sekä Jumalan tuomion että siunauksen eli Pyhän Hengen kasteen yhteydessä käytetään samaa "päälle tulemisen" ilmaisua.

Sama asia pätee myös käsitteeseen "tuli". Aamos kehottaa kansaa etsimään Herraa, jotta se saisi elää. Jos näin ei kävisi, niin Herra olisi oleva kuin tuli, joka tunkeutuu sisään Joosefin huoneeseen (so. pohjoisvaltakunta Israel) ja kuluttaisi sen. Tulihan on Raamatussa vertauskuva toisaalta sekä Pyhästä Hengestä (Apt. 2:3) että toisaalta myös Jumalan tuomiosta (5:6). Jos Israel ei hyväksynyt Herraa valtionsa uudistajaksi, eikä siis ollut valmis vastaanottamaan Pyhän Hengen tulta puhdistavana ja pyhittävänä Tekijänä, se tulisi saamaan osakseen Jumalan tuomion tulen.

Tuli siis aina puhdistaa, polttaa pois kuonan ja karkaisee. Tämä tapahtuu historiassa niin yksilöiden kuin yhteisöjenkin kohdalla joko parannuksen ja pyhityksen tulena tai sitten tuomion tulena (Mal. 3:3, 4:1). Itse asiassa myös Johannes Kastajan julistuksessa näemme saman Pyhän Hengen kaksinaisen "joko - tai"-roolin. Kun hän julisti Juudean erämaassa parannuksen kastetta merkkinä valmistautumisesta kohtaamaan tuleva Messias, siinä on koko ajan mukana parannuksen teon ja jopa tuomion läsnäolon ulottuvuus.

Johanneksen mukaan kirves on pantu puun juurelle ja jollei aleta tehdä parannuksen soveliaita hedelmiä, niin puu hakataan poikki ja se heitetään tuleen (Matt. 3:8-10). Johannes sanoo olevansa se, joka kastaa vedellä parannukseen, kun taas tuleva Messias kastaa Häntä odottavat Pyhässä Hengessä ja tulessa. Näin tuleva Messias siis puhdistaa ja kokoaa omansa talteen, kun taas muille koittaa tuomion tulen osuus (Matt. 3:11-12). Itse asiassa voimme vetää linjan tästä kasteesta Pyhässä Hengessä ja tulessa, ei vain koskemaan koko uuden liiton seurakuntaa (1.Kor. 12:13), vaan myös koko maailmaa koskeviin mittasuhteisiin. Koko maailmankaikkeus on näet sekin talletettu tulelle jatulee sekin kerran kohtaamaan loppunsa tulessa, jossa taivaat katoavat ja koko maa palaa (2.Piet. 3:7, 10).

Aamoksen mukaan parannuksen tekoon kuuluu olennaisena osana myös murehtiminen. Oman aikamme pinnalliselta julistukselta tämä helposti unohtuu, mutta myös Paavali muistuttaa korinttilaisia Jumalan mielen mukaisesta murheesta, joka poikii parannuksen tekoa ja johtaa pelastukseen (2.Kor. 7:10-11). Kun Israelin kansa oli surutonta, sillä ei ollut tätä oikeaa Jumalan mielen mukaista murhetta. Jollei taas ole murhetta synnin tähden, niin sitten tulee kerran olemaan murhetta synnin seurausten tähden (Aam. 6:6 ja 2.Kun. 17:1-23).

Aamos sanoo Jumalan lopulta lähettävän maahan täysin uudenlaisen nälän ja janon muodon, nimittäin Herran sanojen kuulemisen nälän (8:11). Tämä on seurausta siitä, että kun aikanaan ei haluttu kuulla Herran sanaa, niin lopulta tulee vaihe, jolloin Herran sanojen puhujia ei yksinkertaisesti enää löydy. Jumalan tuomioiden tarkoituksena on aina ensisijaisesti vetää ihmiskuntaa parannukseen. Mikäli tämä(kään) ei auta, seuraa Jumalan tuomion kaikkein rankin vaihe. Se on se, että Jumala hylkää ihmisen kokonaan eli ei enää puhu, eikä kommunikoi mitään ihmiselle, oli sitten kyseessä yksilö tai yhteisö.

Profeettakirjansa lopulla Aamokselle näytetään toivoa herättävä näky kaukaisesta tulevaisuudesta: Herra tulee uudelleen pystyttämään Daavidin sortuneen majan ja ennallistamaan Israelin (9:11). Aamoksella toistuu tässäkin kohdassa profeetallinen ilmaisu "sinä päivänä", joka juutalaisten rabbien mukaan viittaa "Messiaan päiviin". Samaiset rabbit sanovat, että Messias on tämän mukaan oleva "Bar Nafle" eli "Sortuneen Poika".

Tämä ilmaisu "jonkun/jonkin poika" (vrt. esim. Barnabas eli ["profeetallisen] kehotuksen poika", Apt. 4:36) on seemiläisten kansojen yleisesti käyttämä sidonnaisuutta tai omistajuutta johonkin kuvaava termi. Messias Jeesus on siis sitoutunut korjaamaan sortuneen ja palauttamaan ennalleen sen, mikä on ollut hajonneena. Tämäkin totta niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla.

Skenaarioista profeetallisuuteen

2011-12-11T09:16:00.001+02:00

Tampereen yliopiston aate- ja oppihistorian dosentti Juhani Sarsila toteaa Aikalainen-lehden haastattelussa, että nykyistä eurokriisiä voidaan hyvin verrata Rooman tasavallan viimeiseen vuosisataan. Sille oli Sarsilan mukaan ominaista moraalinen kato ja kaoottisuus. Tilanne muistuttaa paljon omaa aikaamme. "Elämme pysyvän huolen ja epävarmuuden tilassa. Tämä on menoa. Ikuisuus takana ja loppu edessä." Kannattaa lukea muutenkin kokonaan tuo haastattelu, joka pitää sisällään useita osuvia huomioita ajastamme.

Ehkä Suomi onkin tehnyt rankkoja virheitä arvioidessaan omaa kriiseistä selviytymistään. Ehkä on liikaa luotettu muiden eurooppalaisten kansojen hyväntahtoisuuteen ja rehellisyyteen, mikä onkin suomalaisten suurin kansallinen virhe osana suurta paneurooppalaista kansojen perhettä. Tosiasiassa pohjoisen periferian maa ei EU:n vallan keskiössä näyttäydy suinkaan niin attraktiivisena kuin kuvittelemme, varsinkin jos panostus yhteiseen talouspottiin alkaa olla katkolla. Kannattaa muistaa, että historian aikana reaalipolitiikka on ennenkin sanellut erilaisten molotov-ribbentrop-sopimusten sisällön.

Joka tapauksessa euromaiden velkaantuneisuus kertoo lahjomattomalla tavalla sen, että elintaso nyt on korkeampi kuin mihin meillä oikeasti olisi varaa. Tuore tutkimus EU-maiden harmaasta taloudesta nousee reilusti yli 1850 miljardin euron. Eli ainakin tuon verran veronmaksajien euroja päätyy erilaisiin veroparatiiseihin. Olemme sis kusessa - anteeksi tämä vulgaari lausahdus - mutta näin on.

Hämmentyvä aikamme tuottaa siis kyllä koko ajan uusia ja uusia skenaarioita siitä miten meidän voi käydä. Viimeisimpänä Ulkopoliittinen Instituuttikin uusi aiemmin loppukesästä esittelemiään tulevaisuuskuvia. Ajattelen näiden kaikkien kyllä tavallaan palvelevan meitä miettiessämme, rukoillessamme ja työstäessämme tulevaisuuteen liittyviä teemoja ja tavoitteita. Se, mitä eniten kuitenkin eniten tarvitsemme, on Jumalan ilmoitus ihmiskunnalle.

Oikeasti me voimme kyllä oppia historiasta. Profeetta Jeremian kautta Herra kehottaa katumatonta Juudan kansaa kysymään muinaisia polkuja ja etsimään sitä, mikä on hyvä tie, jotta he löytäisivät levon sisimpäänsä (Jer. 6:16). Se, mitä Jumala on historiassa tehnyt ja miten Hän on toiminut jonkun yhteisön tai erityisesti Israelin kansan kohdalla, on tarkoitettu meille opiksi ja malliksi Jumalan toiminnasta historiassa.

Profeetta Jesaja kertoo Juudan kuningas Hiskian rakentaneen vesijohdon kerätäkseen juomakelpoiset vedet Jerusalemin muurien sisäpuolelle Siiloan lammikkoon. Tunnelin rakentaminen on iso projekti ja pituutta sille kertyi liki viisi ja puoli sataa metriä. Hiskia vahvisti muutenkin Jerusalemin muureja. Jesaja näkee näyssä Jerusalemia ympäröivät kukkulat mustanaan vihollisjoukkoja ja kuvaa sitä, miten kansa uhan alla piti turvanaan "Metsätalon asevarastoa", vahvistettuja muureja ja vesijohtotunnelia.

Kuitenkin Herran antama tuomio tästä kaikesta on tyly: "Mutta Hänen puoleensa te ette katsoneet, joka tämän tuotti, Häntä te ette nähneet, joka tämän kauan sitten valmisti" (Jes. 22:7-11). Tässä sanankohdassa on jotain hyvin profeetallista omaa aikaamme ajatellen: niin nytkin on tehty hankkeita ja suunnitelmia, joiden lähteenä ei ole ollut kunnioitus Jumalaa kohtaan ja Hänen äänensä kuunteleminen. Tämä on totta niin eurooppalaisen kansainyhteisön tasolla kuin oman maammekin kohdalla.

Kuitenkin Jumala on antanut meille suomalaisille vastuun ensisijaisesti omasta itsestämme, maastamme ja kansastamme. Kansojen Jumala on uskonut meille kansakuntana tietyt rajat, tietyn vaikutusalan ja siihen liittyen tietyn määrän (so. paljon) hengellistä hyvää. Näiden perusteella Herra odottaa meiltä kuuliaisuutta ja uskollisuutta Hänen Sanalleen. Jos jollekin on uskottu paljon, kuuliaisuuden vaatimus on aina suhteessa siihen.

Oltiin kirkosta ja sen johdosta muuten mitä mieltä hyvänsä, niin heiltä Jumala kuitenkin odottaa käytännössä oman Sanansa esilläpitämistä ja sen pohjalta nousevien arvojen kunnioittamista. Kun kirkko, sen omat piispat etunenässä, on entistä enemmän luopumassa raamatullisuuden periaatteesta, se samalla näyttää esimerkkiä muulle kansalle ja koko maalliselle hallitus- ja esivallalle, miten elää suhteessa Jumalan ilmoitukseen Raamatussa. Sen tähden se on ensisijaisesti vastuussa luopumuksesta: kirkon johdon olisi jo aikaa päivää sitten tullut korottaa äänensä nykyisen suuntauksen pysäyttämiseksi ja korjaamiseksi. Se, että nyt ollaan jo näin pitkällä, ei mitenkään vähennä sen vastuullisuutta.

Sama periaate koskee myös muiden kirkkojen ja kristillisten yhteisöjen johtajia. Loppupelissä olemme kaikki vastuullisia maamme tilanteesta kokonaisena Jumalan kansana, Kristukseen turvaavina suomalaisina. Aivan kuten Danielkin teki, niin meidänkin tulee rukouksessa tunnustaa omat ja kansamme synnit Jumalalle (Dan. 9:20). Nykyinen taloudellinen kurimus, jonka seuraavaa vaihetta on perin vaikea ennustaa, ei ole sattumaa kohdallamme. Jumala haluaa selvästi puhua meille jotain sen kautta. Olemmeko mekin unohtaneet Hänet, joka tämän kaiken meille tuotti?

Mikä sitten olisi hyvää kehitystä Suomessa?

2011-12-10T16:25:00.001+02:00

Kristinuskolla ja erityisesti evl. kirkolla on ollut merkittävä rooli Suomen historiassa kansaa yhdistävänä ja yhteiskuntaa koossa pitävänä voimana, ranskalaista sosiologi Émile Durkheimia (1858 - 1917) vapaasti lainaten. Eri tilanteissa se on tosin näyttäytynyt eri tavoin, joskus jopa ihan päinvastaisillakin tavoilla. Esim. v. 1918 tapahtumissa kirkko oli selvästi valinnut puolensa ja asettui yksipuolisesti vain valkoisten puolelle. Heidät nähtiin yhteiskuntaa koossa pitävänä, laillisen hallitusvallan edustajina, kun taas punaiset vastaavasti nähtiin kapinoitsijoina ja entisen miehittäjän hännystelijöinä. Niinpä heidät antikristillisen aatteen edustajina jopa demonisoitiin. Olen tosin kuullut, että Tampereen veristen taistelujen aikana molempien puolten edustajia hakeutui turvaan tuomiokirkkoon, mutta en ole mistään tarkistanut tämän tiedon paikkansa pitävyyttä.

Joka tapauksessa tällöin syntynyt kansan kahtiajako oli kuin avoin, märkivä haava, joka arpeuduttuaankin säilytti tulehduttavan vaikutuksensa vielä hyvin pitkälle 70- ja 80-luvulle asti. Se leimasi pitkään myös kirkollisen kristillisyyden työväestön silmissä "lahtarien" uskonnon edustajaksi. Oikeastaan vasta viime vuosina ollaan kristittyjenkin piirissä herätty rukoilemaan sovitusta ja sovintoa ammoin lyötyihin haavoihin. Talvisodan aikana yhteinen ulkopuolinen vihollinen yhdisti kansan yli koko poliittisen kentän ja eri yhteiskuntaluokkien, eikä kristinuskon merkitys tässä silloinkaan ollut vähäinen. Oltiin mitä mieltä hyvänsä silloisen valtiojohdon uskonvakaumuksen laadusta ja syvyydestä, niin samanlaisia koko kansakuntaa yhteiseen esirukoukseen kehottavia vetoomuksia haluaisin kuulla tämän päivän mediassa.

1990-luvun alun taloudellisen laman aikana kirkko asettui selvästi lamasta ja sen seurauksista kärsivän kansanosan puolelle. 2000-luvun kouluampumisten, tsunamien, pommiräjähdysten ja muiden vastaavien traagisten tapahtumien yhteydessä kirkot nähtiin ihmisiä surun ja järkytyksen keskellä tukevina ja yhdistävinä tekijöinä. Tätä roolia olisi ehkä nykyistä enemmän odotettu tasavallan presidentiltä.

Vastaavasti 2000-luvun kuumassa kirkollisessa puheenaiheessa, ns. homokysymyksessä, kirkolla ei ole ollut selvää kantaa, vaan kannanotoissa on hoiperreltu molempiin suuntiin. Kirkon johdon itsensä taholta tätä käytöstä on yritetty markkinoida positiivisena juttuna, ns. "kirkon moniäänisyytenä". Kuitenkin taitaa olla niin, että tämä kuuma peruna paljasti enemmän kuin mikään muu debatti erään kansankirkollisuuden perusongelman: monet eri tahot, joiden näkemykset saattavat olla hyvinkin kaukana toisistaan, voivat halutessaan puhua ikäänkuin "kirkon äänellä".

Historia toki tuntee myös esimerkkejä kirkosta vallankäyttäjänä, jolloin eriuskolaisia niin kirkon sisä- kuin ulkopuolellakin on vainottu ja pyritty vaientamaan eri keinoin, kokoontumisvapauden rajoittamisesta suoranaiseen vainoon asti. Näitä esimerkkejä ei tarvitse hakea luterilaisen uskonpuhdistuksen syntyajoilta Sveitsin ja Etelä-Saksan kastajaliikkeiden vainoista, vaan tuoreempiakin esimerkkejä löytyy kyllä. Vastaavanlaista kehitystä ollaan saatu todistaa kirkon piirissä enemmänkin viimeksi kuluneen vuoden aikana ja se on kohdistunut kristittyihin nimenomaan kirkon sisällä. Konservatiiviset kristityt kirkon ulkopuolella ovat saaneet olla rauhassa tältä mielipidevainolta ja siihen liittyvältä painostukselta. Näin ainakin toistaiseksi. Ei heiltä tosin ole hirveästi sympatiaakaan herunut uskonveljilleen kirkon sisällä, ei ainakaan julkisuudessa.

Tässäkin tapauksessa uskonto on yhteiskuntaa yhdistävä tekijä, mutta nyt se tapahtuu kirkon kaikkein uskollisimman jäsenkunnan kustannuksella. Lisäksi nyt uskonto vain on käynyt läpi melkoisen käsitteiden muutosprosessin, joka selvästi on hämmentänyt myös sitä tavallista kirkkokansaa, joka ei välttämättä edusta tiukinta herätysliikesiipeä. Kirkossa onkin menossa sen tähän astisen historian suurin muutosprosessi, jolle on muutoksen äkkinäisyyden ohella ominaista se, että kirkon nimetty johto (so. piispat) ei ole kauhean innokkaasti mukana siinä. Koko prosessi onkin masinoitu ulkopuolelta ja piispat joutuvat taipumaan painostuksen edessä. Heistä ei useimmissa tapauksissa näytä löytyvän tarpeeksi selkärankaa palauttaa hommaa edes jollain tavoin raiteilleen.

Aberdeenin yliopiston professori Steve Bruce on sanonut modernisaatiokehityksen muuttavan perinteiset kirkot kirkkokunniksi, joille on ominaista hyvin pitkälle viety sopeutuminen ympäröivän yhteiskunnan moniarvoisuuteen. Niillä on siten hyvin mukautuva ja myönteinen suhde ympäröivään sekulaariin maailmaan ja sen kulttuuriin. Niinpä ei evl. kirkonkaan piirissä Suomessa ole enää yhtä ainoa Raamatun totuutta vallalla. Erityisesti Kuopion hiippakunta näyttää toistuvasti kunnostautuvan tällä saralla. Kuopion piispan Wille Riekkisen ohella kirkon työntekijöiden koulutus erityisesti Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa on jo vuosikymmenet jäytänyt sitäkin vähää raamattu-uskollisuutta, mikä herätysliikkeiden kautta on vielä ollut vallalla kirkossa. Erityisesti sellaiset nimet, kuin Heikki Räisänen ja Raija Sollamo (mutta myös monet muut) tulevat jäämään historiankirjoihin tämän degeneraation vahvoina vaikuttajina.

Mikä sitten olisi nykyisessä tilanteessa hyvää kehitystä Suomessa? Olisiko siirtyminen vapaaehtoiseen jäsenyyteen kirkossa hyvä ratkaisu? Silloinhan kaikki yhteisöt olisivat ikäänkuin samalla viivalla. Joka tapauksessa kirkon organisaatiorakenne tulee tulevaisuudessa muuttumaan ja sen taloudelliset resurssit tulevat vähenemään. Olisiko herätysliikkeiden lähtö kirkosta kuolinisku sen hengelliselle elämälle? Voitaisiinko kirkon piirissä löytää tie takaisin johonkin sellaiseen, joka yleensä on ollut elävän uskonnollisen yhteisön ominaisuus? Ehkä joidenkin mielestä siihen ei ole edes tarvetta.

Toisaalta meillä on samaan aikaan esimerkkejä aiemmin tietynlaisen "lahkon" leimaa kantaneiden yhteisöjen kehittymisestä kirkoiksi (ja varmasti myös aikaa myöten kirkkokunniksi). Useimmiten tämä kehitys on selvästi sidoksissa yhteisön omaan elinkaareen: yhteisön protestiliikkeen leima alkaa haalistua, maallikkovetoinen organisaatio korvataan virkapapistolla ja sen oma perinne (joskus erikoisine tunnusmerkkeineen) kanonisoidaan osaksi liikkeen yhteistä historiaa. Radikaalisuuden talttuessa mukaan kuvaan astuvat sitten suvun velvoittava perinne, ikäkausiriitit ja virallinen yhteiskuntakelpoisuus.

Se ainakin näyttää selvältä, että mitä selvemmin yhteisö on alussa ollut vain protestiliike, niin em. kehityskulku tapahtuu sitä joutuisammin. Pelkkä ei-liikkeenä oleminen ei vain yksinkertaisesti riitä. Tilalle ovat useimmat yhteisöt yllättävän helposti omaksuneet juuri itse kritisoimiensa kirkkojen toimintatavat ja ratkaisut. Todellista ulostuloa ei tässä mielessä ole kovinkaan usein nähty. Niinpä institutionalisoituminen aikaa myöten on enemmän sääntö kuin poikkeus.

Kun taas luemme UT:a, niin Jeesus-liikkeen alussa oli voimakas helluntaikokemus. Jos mitä protestia tämän jälkeen ilmenee, se nousee tämän Pyhän Hengen vaikuttaman uuden elämäntodellisuuden pohjalta. Niinpä pääteemaksi ei tule niinkään vanhan vastustaminen, kuin uuden rakentaminen. Tämä näyttääkin olevan ainoa keino välttää edellä kuvattu institutionalisoituminen. Protesti kun on usein niin tiukasti aikaan sidottu, että se ajan muuttuessa johtaa vain joihinkin huvittaviin kravattikieltoihin ym.

Onko kansallisvaltioiden aika ohi?

2011-12-06T12:34:00.001+02:00

Onko kansallisvaltioiden aika ohi? Onhan tuo idea historian pitkässä juoksussa perin nuori ilmiö. Virallinen historiankirjoitus kuvaa meidät suomalaiset mieluusti osana eurooppalaista kansojen perhettä. Itsenäisyytemmekin on sitä nimenomaan suhteessa itäiseen naapuriimme Venäjään. Ruotsin vallan alta ei juuri kukaan pois haikaillut, vaan eipä kansallisuusaatettakaan ollut vielä vaikuttamassa. Nykyisen Euroopan onnettomat valuutta/velkakriisit saavat koko Euroopan näkemisen yhtenä isona iloisena kansojen kotina tuntumaan vähän yliampuvalta. Ehkä pelkkä identifioituminen osaksi Pohjolaa olisi riittänyt? Tai ehkä Suomen osana on vain tyytyä olemaan periferinen osa jotain - läntistä tai itäistä - suurvaltaa?

Niin, siitä parlamentarismin rapisemisesta ja kansallisvaltioideasta... Ainakin meillä täällä Suomessa parlamentarismi rapisee ja se näkyy, kuuluu ja tuntuu monella tavoin. Jotkut perussuomalaiset kansanedustajat ovat ilmoittaneet boikotoivansa 6.12. itsenäisyysjuhlia Linnassa. Kun kuulin tuosta ensimmäisen kerran, mieleeni tuli miksi ei kukaan aikaisemmin ole keksinyt tätä? Siksikö, että Linnan juhlat ovat yksi näitä viimeisiä pyhäinjäännöksiä Suomen tasavaltalaiselta kaudelta, jota lähes liturgisella hartaudella joka vuosi ylläpidetään? Tähän asti tällaista protestointia onkin pidetty täydellisen sopimattomana, johon verrattuna ns. poliittinen epäkorrektius on aivan liian lievä ilmaisu. Entä menisinkö itse? En tiedä...

Joka tapauksessa perinteisesti homma on toiminut niin, että aiemmat protestoijat ja radikaalit on kesytetty aikaa myöten kutsumalla heidät mukaan Linnan juhliin ja näin muuraamalla heidät osaksi vallitsevaa establishmentia. Näin kävi 60-luvun lopun punaisille opiskelijaradikaaleille (esim. Halonen, Lipponen & Tuomioja), näin kävi 80-luvun alun vihreille aktivisteille (Hautala, Soinninvaara ym.) ja näin näyttää käyvän myös uudelle mustan anarkismin tai sateenkaaren värejä tunnustavalle sukupolvelle. Joku kyynikko voisi huomauttaa tähän, että totalitarismi se sinänsä ei näytä muuttuvan, se vain vaihtaa kaavun väriä.

Nyt uuden EU-kriittisen perussuomalaisen kansanliikkeen keskuudessa homma ei näyttäisi menevänkään ihan näin. Ainakaan vielä... Ehkäpä kansan syvissä riveissä voisi piillä jotain ihan tervettäkin muutosvoimaa? Presidentti Halonen on ollut - lupauksensa mukaisesti - selvä arvojohtaja. Tosin hänen arvonsa eivät ole minun ja rukoilen ensi tammikuussa tapahtuvan tässä kohtaa ison jytkyn.

Itsenäisyyspäivänä on joka tapauksessa hyvä rukoilla itsenäisen Suomen puolesta. Siinä ei nimittäin ole kyse mistään itsestäänselvyydestä. Vain vilkaisu Euroopan karttaan ja muutamaan historiankirjan sivuun 1940-50-luvulta riittävät kertomaan jokaiselle, ettei kyse todellakaan ole ollut mistään itsestäänselvyydestä. Ja nyt ajankohtaisia tulevaisuudenkuvia tarkastellessa on syytä entistä painavammin rukoilla järjestäytyneen yhteiskuntarauhan säilymisen puolesta maassamme. Ne tekijät, jotka nyt ovat mahdollisia kansakunnan yleisen rauhan järkyttäjiä ovat tietysti olleet olemassa ja vaikuttamassa pinnan alla jo pitempään. Kehitys maassamme viimeksi kuluneen vuoden aikana vain ovat aktivoineet niitä entisestään.

Esirukouksen on vain tärkeää olla linjassa Pyhän Hengen inspiraation kanssa. Jos nimittäin esirukous nousee itsestämme, vaarana on pyöriä omien asioiden ympärillä ja totella oman sydämen näkyjä. Läpi sekä raamatun- että kirkkohistorian on vaarana esim. nationalististen näkyjen ja motiivien sekoittuminen Jumalan valtakunnan agendaan. Joskus näiden kahden välinen ero näyttäisi olevan jotain sen kuuluisan veteen piirretyn viivan kaltaista.

Ajatellaanpa esim. profeettoja Joonaa ja vastaavasti Jeremiaa päinvastaisina esimerkkeinä. Joona ei omassa kansallisessa Israel-innossaan olisi halunnut Niiniven kääntyvän, olihan se vihollisen suurvallan pääkaupunki. Joutaisihan tuo hävitettäväksi, säästyisipä oma kotimaakin vihollisen uhalta. Joonaa siis ohjasivat selvästi nationalistiset motiivit. Jeremia taas joutui vastentahtoisesti julistamaan oman isänmaansa, kotikaupunkinsa ja jopa pyhän temppelinsä tuhoa. Tämän tehtävän epätoivoisuuden edessä hän lopulta jopa kiroaa oman syntymäpäivänsä, jouduttuaan omien kansalaistensa vihoihin ja saatuaan yhteistoimintamiehen kyseenalaisen maineen.

Tämä kaikki tullee olemaan hyvin ajankohtaista problematiikkaa meilläkin.

Martti Luther sanoo osuvasti, että jos hän tietäisi Herran tulevan huomenna, niin hän vielä tänään istuttaisi omenapuun. Tähän liittyen Juice Leskinen laulaa eräässä laulussaan Myrkytyksen oireet, että "istuta vielä se omenapuu, vaikka liekit jo helmaasi nuolee". Se vain osoittaa, miten lujassa tämän kansallisen projektin uskontokasvatus sen lapsissa istuu.

No, vakavasti nyt. Nykyisten apokalyptisten näkyjen aikana on hyvä pitäytyä perusasioihin. Tehtävämme on rukoilla oman kotikaupunkimme ja synnyinmaamme puolesta Herraa ja kaikin tavoin harrastaa sen parasta. Tämä on meidän järjellinen jumalanpalveluksemme ja pyhä pappistehtävämme. Herramme ajatuksena on läpäistä koko kulttuurimme ja jokainen yhteiskunnallisen elämän osa-alue kristittyjen todistuksella.

Tässä mielessä ei ole olemassa mitään pyhää tai epäpyhää työtä. Sen jälkeen kun Jumalan Poika syntyi ihmiseksi, eli normaalia elämää ja teki ruumiillista työtä rakentajana ja timpurina, ei mikään tehtävä ole ollut kelpaamaton pyhän kutsumuksen kohteeksi. Niinpä Sinä olet oman työpaikkasi pastori. Voit kyllä mennä kirkkoon tapaamaan pastoriasi sunnuntaina, mutta muuten arkipäivisin SINÄ olet oman vaikutusalasi pappi, pastori, lähetyssaarnaaja ja hengellisen työn tekijä. Jumala ei ole lähettänyt ketään muuta sinne, missä Sinä jo olet. Älä siis rukoile Jumalaa lähettämään ketään muuta sinne tai muita turhia asioita Herralta, vaan toimi oman uudestisyntyneen luontosi mukaisesti.

Viimeiset kymmenen päivää

2011-12-04T10:29:00.001+02:00

EU:n talouskomissaari Olli Rehn (suom. kesk.) sanoi marraskuun lopulla 2011 nyt oltavan maanosan kehityksessä niillä rajoilla, että seuraavat kymmenen päivää ovat ratkaisevia etsittäessä ulospääsyä velkakriisistä. Tässä kehityksessä historiallinen termi protestanttisen työn etiikka (by Max Weber) saa ihan uuden merkityksen. Mm. suomalainen vaalivoittaja ja oppositiopoliitikko Timo Soini onkin todennut Suomen (ja muiden pohjoisten, asiansa hyvin hoitaneiden maiden) olevan maksumiehinä nykyisessä eurokriisissä.

Se, mikä nykyisessä tilanteessa minua hämmentää, on kristillisen profetismin vaiteliaisuus. David Wilkersonin poismenon jälkeen ei tällä rintamalla ole juuri ollut vakavasti otettavaa tungosta, josta löytyisi jotain relevanttia sanomaa, kun peilataan nykyistä tilannettamme. Monenlaisia muita skenaarioita sensijaan aletaan nostaa esiin esim. Kreikan tilanteeseen liittyen: tulevatko tankit kadulle (kuten mm. Jussi Halla-aho ennakoi) vai miten tilanne etenee?

Kun aina aika ajoin seuraa tähän liittyvää keskustelua ja kommentointia kansainvälisessä mediassa, niin ei voi olla ihmettelemättä, miten hiljaa näistä eri vaihtoehdoista ollaan hiljaa täällä meillä. Poliittinen - ja myös muu - keskustelukulttuuri tuntuu täällä joskus uskomattoman ohuelta ja näennäiseltä. Aivan kuin asioista ei uskallettaisi sanoa mitään, ettei vain suututettaisi jotakuta. Ketä sitten pelätään, se riippuu kai aina sitten kulloisestakin poliittisesta ilmastonmuutoksesta.

Tosiasia kuitenkin on, että eurokriisin nykyisen ennustettavuuden ollessa hyvin vaikeaa, koko homma voi ratkaista (monien muiden asioiden ohessa) koko Suomen presidentinvaalin lopputuloksen.

Olen viime viikolla lueskellut suurella mielenkiinnolla Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) tulevaisuuden skenaarioita vuodelta 2009. Tulevaisuuden pelikentät on laadittu eri tahojen yhteistyönä, mutta päävastuun skenaarioiden dokumentoinnista on EVAN:n ohella kantanut helsinkiläinen Capful Oy. Skenaariossa esitellään ensin erilaisia "kohtalonkysymyksiä ja epävarmuustekijöitä", jotka vaikuttavat nykyisessä globaalissa maailmassa. Tämän jälkeen seuraavat neljä globaalia skenaarioita, joita on hyvä verrata esim. Ulkopoliittisen instituutin vastaaviin.

Näissä neljässä tulevaisuuden kuvassa on ensin hahmoteltu nykyisen talouskriisin kehitystä vuoteen 2013 mennessä ja sen jälkeen tehty yhteenvetoa siitä, miltä maailma näiden valossa näyttäisi v. 2020. Alla skenaariot hyvin lyhyesti esiteltyinä.

1) Länsi luo nahkansa

- markkinataloutta ja demokratiaa edistetään maailmassa länsimaiden johdolla
- kansainväliset instituutiot uudistetaan myös lännen johdolla
- USA:n talous kohenee ja sen arvovalta palautuu, mutta sen hegemonian aika on ohi
- EU:n poliittinen rooli sensijaan vahvistuu
- teknologia ja innovaatiot lisäävät tehokkuutta ja tuottavuutta
- ilmastonmuutoksen hillintä edistyy myös
- tuottavuus lännessä lisääntyy, mutta myös ihmisten hyvinvointi nähdään entistä tärkeämpänä
- yritysten yhteiskuntavastuu korostuu

2) Kiinalaista kapitalismia

- taloudellisten uudistusten painopiste siirtyy Aasiaan, erityisesti Kiinaan ja Intiaan
- seurauksena vahvan talouskasvun maailma: globaalin bkt:n kasvu on v. 2020 4-6%
- vallitsevana todellisuutena opportunismia ja kapitalismia ilman demokratiaa
- Tyynenmeren valtiot ovat vetureina myös ilmastonmuutoksen hillinnässä
- perinteisten kansainvälisten instituutioiden (YK; IMF, Maailmanpankki) merkitys hiipuu
- EU on poliittisesti toimintakyvytön, mutta eurooppalaisilla kansainvälisillä firmoilla menee hyvin

3) Blokkien taisto

- alueellisten kauppablokkien, protektionismin ja valtiokapitalismin nousu
- talousalueet käpertyvät itseensä ja omavaraisuuden merkitys korostuu
- USA eristäytyy muusta maailmasta
- tässä tilanteessa Venäjä ja Eurooppa löytävät toisensa (erityisesti energian ja teknologian aloilla)
- yhteiskunnallisten ja taloudellisten uudistusten painopiste on siirtynyt Eurooppaan
- muuten kansainvälinen yhteistyö takkuilee
- panostus ilmastonmuutoksen hillintään on lähinnä paikallista

4) Stimulus ja romahdus

- vanhat elvytysopit eivät enää pure globaaliin talouskriisiin
- seurauksena tulee olemaan pitkän alhaisen talouskasvun maailma
- USA:n kansainvälinen asema on luhistunut, eikä uutta johtajavaltiota tai -blokkia enää löydy
- protektionismi ja vahvat nationalistiset intressit johtavat kansainvälisten yhteistyörakenteiden halvaantumiseen
- seurauksena lukuisia alueellisia konflikteja, pandemioita ja valtavia muuttoliikkeitä
- Euroopan kilpailukyky on pysyvästi heikentynyt
- EU on pystyssä enää vain nimellisesti ja sen välit Venäjän kanssa ovat ongelmalliset

Omia kommentteja

Kun tarkastelemme näitä skenaarioita kristillisestä viitekehyksestä (so. Raamatusta) käsin, niin monien perinteisen eskatologiantulkinnan kannattajien mielestä tuo ensin mainittu vaihtoehto olisi kaikkein sopivin. Tämän näkemyksen mukaanhan antikristuksen tuleva maailmanvalta perustetaan juuri edesmenneen Rooman alueelle, jonka hegemonian perillisenä Euroopan Unioni nähdään. Niinpä pedon saama kuolinhaava, joka ihmeellisesti parantui (Ilm. 13:3), viittaisi juuri tähän em. kehityskulkuun. Maailmaa hallittaisiin näin Brysselistä, ellei peräti Roomasta käsin.

Toinen vaihtoehto taas ei näyttäisi muuttavan mitään, paitsi että asioiden painopiste ei enää olisikaan lännessä meidän näkökulmastamme katsottuna, vaan idässä. Tämä skenaario herättää mielenkiintoisia kysymyksiä uudenlaisesta missiologisesta paradigmasta, johon olen joskus aiemminkin viitannut. Eli mitä tapahtuu nopeasti kasvavien aasialaisten kristillisten yhteisöjen lähetysinnolle, kun niiden taloudelliset, teknologiset ym. resurssit talouskasvun myötä moninkertaistuvat? Vastaava ilmiö (teollistuminen & vaurastuminen) nimittäin synnytti pari sataa vuotta sitten länsimaissa (Eurooppa & USA) valtavan lähetysbuumin.

Kolmas vaihtoehto taas merkitsisi monella tavoin paluuta entiseen maailmaan, jossa esim. suomettuminen olisi jälleen vallitseva olotila, eikä suinkaan haukkumasana. Raamatullisen eskatologian ennustama totalitarismi (Ilm. 13:16-18) näyttää tässä skenaariossa ihan yhtä todelliselta uhkalta kuin ykkösvaihtoehdossakin. Maailmaa - ja esim. Lähi-idän kriisipesäkkeitä - hallitaan siis vankasti Euroopan mantereelta. Kunnon dispensationalisti näkee tässä vallan kaksinapaisuudessa helposti yhtymäkohtia Danielin kuvapatsaan kahteen jalkaan (2:33-35, 40-45), eikö vain?

Neljäs vaihtoehto näyttäisi sekin merkitsevän taas monta askelta taaksepäin, entistä levottomampaan ja uhkaavampaan todellisuuteen. Joku ns. vihreän maailmankuvan kannattaja voisi hyvinkin jopa toivoa tällaisen skenaarion toteutumista, olisihan siinä - olosuhteiden pakosta - jouduttu luopumaan jatkuvan talouskasvun ideasta. Downshifting vaikuttaa ihan kelpo todellisuudelta kun ei kerran ole vaihtoehtoja. Itsekin näen tässä mallissa tiettyjä positiivisia signaaleja: kun koko elämää ei enää rakennetakaan materian ympärille, syntyy uusia elämäntapoja, uusia yhteisöllisyyden muotoja ja verkostoja. Eikös seurakunnan perusdnankin kuuluisi olla jotain tämän kaltaista?

Luodatessamme planeettamme ja maanosamme tulevaisuutta Raamatun valossa ainakin yksi asia on varma. Olemme menossa kohti hyvän ja pahan lopullista yhteenottoa. Kun sanon näin, en viittaa niinkään mihinkään blokkien väliseen yhteenottoon tmv. Kyse ei ole ensisijaisesti esim. USA - Kiina, Israel - Iran tai edes kristinusko - islam välienselvittelystä. Kyse on globaalista taistelusta, jota käydään ihmisten sisimmässä. Vastakkain ovat Jumala ja Hänen ilmoituksensa Raamatussa sekä saatana ja sen valheet.

Jokainen ihminen on tämän taistelun keskiössä, koska kukin meistä tekee ratkaisunsa viime kädessä yksin. Näiden ratkaisujen pohjalta syntyvät sitten erilaiset elämänkatsomukseen, maailmankuvaan sekä todellisuuden- ja ihmiskäsitykseen liittyvät näkemykset ja niiden huipentumana tietynlainen uskonnäkemys. Loppupelissä kyse on kuitenkin jokaisen ihmisen henkilökohtaisesta suhteesta Jeesukseen, jonka Jumala on asettanut Välimieheksi itselleen ja maailmalle ja jonka kautta Hän tulee kaiken tuomitsemaan.

Mediakatsaus 19

2011-12-02T18:26:00.001+02:00

Ranska ja Saksa ne ovat sitten laittamassa uusiksi koko EU:a. Uusi perussopimus ollaan tekemässä ja sitä rataa. Tämänkin täytyy olla yhtä hyvä ja välttämätön juttu meille kuin se edellinenkin. Tämänkään ulkopuolelle meillä ei yksinkertaisesti ole varaa jäädä. Muuten kohtalonamme on jäätyä joksikin Pohjolan Albaniaksi tai jotain muuta yhtä kauheaa. Kukaan ei voi pärjätä taloudellisesti nykymaailmassa, jos jää tämän hankkeen ulkopuolelle...

Kun venäläiset äänestävät maalleen uuden parlamentin, kysymys ei ole demokratiasta, vaan vallitsevan status quon vahvistamisesta. Venäjällä ei vain puhuta vaalivilpistä (eikä kai Valko-Venäjälläkään), vaan kyse on ns. hallinnollisesta resurssista. Valtaa pitäville (so. Venäjän kaksipäinen kotka) annetaan lähes tulkoon rajattomat mahdollisuudet ohjailla vaalitulosta jo ennen vaaleja, niiden aikana ja eritoten niiden jälkeen (kuten kai Valko-Venäjälläkin). Tätä viimeistä vaihetta kutsutaan muualla maailmassa yleensä ääntenlaskuksi.

Mutta eipä tilanne hirveästi eroa tästä täällä Eurostoliitossakaan. Samanlaisia totalitarismin piirteitä sitä näkyy täälläkin. Yksipuoluejärjestelmän muodostavat täällä vain perinteiset EU-myönteiset valtionhoitajapuolueet, jotka aina vaalien jälkeen muodostavat hallituksen, oli vaalitulos sitten mikä hyvänsä. Vähän sama juttu kuin futiksessa, josta Pasi Rautiainen joskus totesi, että peli kestää aina 90 minuuttia ja aina lopuksi Saksa voittaa. Tai jos joku erehtyy äänestämään ohi näiden EU-puolueiden ehdokaslistojen, saa kuullakin äänestäneensä väärin (vrt. Mauno Koiviston "väärin sammutettu").

Kirkon piirissä alkavat jo omien virkamiestenkin puheet kertoilla jotain tulevasta repeämästä. Espoon evl. seurakuntien eläköityvä talouspäällikkö Marja-Liisa Nore toteaa haastattelussa, että "kirkon pitäisi palata enemmän juurilleen, tunnustukselliseen julistukseen". Muistan kuinka joskus 70-luvun puolivälissä rukoilimme tunnustuksellisen uskonnonopetuksen säilymisen puolesta Suomen kouluissa. Nyt on sama haikailu tunnustuksellisuuden perään vallalla kirkon itsensä piirissä.

No, onhan se hyvä, että edes joku uskaltaa siellä vielä puhua näin suoraan - vaikka edes naispuolinen talouspäällikkö Kehä III:n eteläpuolelta, kun miehet ovat kiltisti hiljaa. Mutta muualla maailmassa ne miehetkin vielä uskaltavat. Entinen sudanilainen kristitty orja Simon Deng puhui valikoituja totuuksia New Yorkin Durban-konferenssissa. Hänen oli oletettu - tai häntä oli ohjeistettu puhumaan - jotain kaunista globaalia suvaitsevaisuuspropagandaa, mutta hän olikin muistuttanut kuulijoita suorasanaisesti siitä, miten globaalilla suvaitsevaisuudella vain lisätään ääri-islamilaisuuden mahdollisuuksia jihadin käymiseen niin Etelä-Sudania kuin itse Israeliakin vastaan.

Putte-Possun nimipäivät-laulua lainaten, "oi, jospa oisin saanut olla mukana!" (Kärpäsenä katossa ainakin...)

Suomen helluntaikirkko on palkkaamassa itselleen operatiivisen johtajan. Nyt ollaan kuulemma tultu niille rajoille, joissa kirkkokunnallisia hommia ei enää hoidella otona. Ensi vuodelle ollaankin kaavailtu 20-40 prosenttista työntekijää, jonka edustukselliset tehtävät tapahtuisivat lähinnä pääkaupunkiseudulla. Ei tarvitse omata juurikaan profeetallista näkökykyä nähdäkseen, että siitä se alkaa. Tyvestä puuhun, sanoo Juhani Tamminen. Tie valmis on kirkollisen kehityksen korkeimmalle tasolle eli keskusorganisaation perustamiselle. Luonnossa tätä ilmiötä kutsutaan käenpoikaseksi. On nimittäin niin, että keskustoimisto oman luonteensa mukaisesti tulee vuosien saatossa vain paisumaan ja paisumaan, vaatimaan ja syömään ahneesti aina vain enemmän resursseja. En usko kirkkohistoriasta löytyvän yhtään esimerkkiä päinvastaisesta kehityksestä jonkun kirkkokunnan piirissä.

On se vaan jännä juttu, miten maailma muuttuu. Nuoruudessani moni vapaan suunnan saarnamies huusi pöntöstä naama punaisena, että "kirkko on baabel, pois baabelista!" Nyt samaisten kaverien jäljiltä on näkymässä ihan samanlaisen baabelismin tunnusmerkkejä, joita aikanaan niin verisesti vastustettiin. Niinpä niiden yhteisöjen, joiden piirissä aiemmin vapauduttiin erilaisista riippuvaisuuksista, tilojen wc:ssä on nykyään "Tupakointi kielletty sisätiloissa"-kyltti.

Täyttymisestä...

2011-11-27T10:08:00.001+02:00

Kun puhutaan täyttymisestä Pyhällä Hengellä, on se meidän hengellisessä kulttuurissamme perinteisesti ymmärretty aika lailla yksilökohtaisena ja jopa henkilökohtaisena kokemuksena. Näin erityisesti karismaattisessa liikkeessä, jonka vaikutuspiirissä itsekin - kaikesta viidesläisyydestäni huolimatta (tai ehkä juuri sen tähden?) - olen nuoruudessani varttunut ja hengellisen äidinmaitoni imenyt. Minullekin nuoruudessani Hengellä täyttymisen kokemukseni oli ennen kaikkea minun kokemukseni, jossa Jumala kohtasi minua ja jossa minä sain jotain. Eihän tässä sinänsä ole mitään väärää, mitä nyt vain on mukana aikamoinen (omasta kulttuuristamme nouseva) individualismin painolasti.

Kun katsomme tätä aihetta UT:ssa, niin todellisuus sen pohjalta näyttää hyvin erilaiselta. Ensimmäisenä huomaan Hengellä täyttymiskokemuksen voimakkaan yhteisöllisyyden korostuksen. Tämä tulee esille itse asiassa jo Johannes Kastajan toiminnassa, jossa Pyhän Hengen rooli tulevan Messiaan työn välikappaleena korostuu (Matt. 3:11). Johanneksen tehtävänähän oli valmistaa kokonainen kansa valmiiksi vastaanottamaan tulevaa Messiasta.

Helluntaipäivän kokemuksessa korostuu taas tämä sama yhteisöllisyys. Kun Pyhä Henki vuodatettiin, täytti se koko koolla olevan seurakunnan, jopa koko sen fyysisen tilan, jossa he olivat koolla (Apt. 2:1s.). Paavali sanookin koko seurakunnan Kristuksen ruumiina olevan yhdessä kastettu (eli upotettu) yhdessä ja samassa Hengessä (1.Kor. 12:13). Yhteys ruumiin eri jäsenten (so. uskovien) välillä syntyy tätä kautta, ei mitenkään muuten. Tältä pohjalta Paavali kehottaa uskovia täyttymään Hengellä yhä uudelleen ja uudelleen (Ef. 5:18). Se on käsky (imperatiivimuoto), ei toivotus, eikä toivomus. Kyse on eteenpäin menemisestä ja kasvusta Herran omana.

Se, mihin Paavali tässä liittää Hengellä täyttymisen on seurakunnan kokoontuminen yhteen ylistämään Herraansa (Ef. 5:19-20). Hengellä täyttyminen on siis ennen kaikkea yhteisöllinen kokemus, joka toteutuu yhteydessä muiden uskovien kanssa. Sama yhteisöllisyyden korostus näkyy muuallakin Efesolaiskirjeessä. Seurakunta Kristuksen ruumiina on Hänen täyteytensä, jonka kautta me tulemme täyteen kaikkea Jumalan täyteyttä (1:23, 3:19).

Paavalin mukaan Jumala on nähnyt hyväksi, että kaikki täyteys asuisi vain ja ainoastaan Kristuksessa (Kol. 1:19). Hänessä asuu siis jumaluuden koko täyteys ruumillisesti (2:9). Mitä muuta siis voikaan tapahtua pyhien yhteentulemisessa eli seurakunnan kokoontumisessa? Kun kerran me muodostamme Hänen seurakuntaruumiinsa, niin silloin meillä kaikilla on täyteys Hänessä (2:10). Käytännössä onkin siis kyse Ef. 5:18:n elämisestä todeksi päivittäin. Urho Muromaa lainaten, jos oli olemassa "toinen siunaus", niin siihen ei saa jäädä, vaan sen jälkeen täytyy olla myös kolmas, neljäs, viides, kuudestoista ja kahdeksaskymmeneskolmas jne.

Itse täyteys ja täyttyminenkin näyttävät UT:n valossa moniulotteisemmilta, kuin mitä ensin alkuun ajattelisi. Paavali nimittäin puhuu kolossalaisten kristittyjen kohdalla tulemisesta täyteen Jumalan tahdon tuntemista "kaikessa hengellisessä viisaudessa ja ymmärryksessä" (1:9). Kyse on siis kasvamisesta Jumalan ja Hänen Sanansa tuntemisessa. Myöhemmin samassa kirjeessä Paavali puhuu myös täyttymisestä Kristuksen Sanalla, jonka kokemuksen hän myös liittää Jumalan ylistykseen musiikin keinoin (3:16).

Jukka Thurén on omassa UT:n kommentaarissaan huomauttanut tämän tarkoittavan seurakunnan kokouksessa puhuttua ja laulettua sanaa laajasti: kun kristityt opettavat ja kehottavat toisiaan, silloin Kristus puhuu heidän kauttaan. Kun he ylistävät Jumalaa, he tekevät sen Kristuksen kautta. Thurénin mukaan voidaan jopa sanoa Kristuksen itsensä silloin kiittävän Isäänsä (Hepr. 2:12) heidän kauttaan. Kun Kristus on seurakunnan pää, niin Paavalin mainitsema "Kristuksen sana" on pään viesti muille ruumiin jäsenille.

Mielenkiintoista tässä (kuten myös Ef. 5:18-20:ssa) on se, että täyttyminen liitetään hengelliseen musiikkiin. Jumalan ylistys hengellisin lauluin näyttääkin olevan tässä määreinä verbeille "opettaminen ja neuvominen". Hengellinen laulu kristittyjen kokoontumisessa onkin siis paljon syvällisempi ja merkityksellisempi asia, kuin vain se perinteinen ja usein toistuva merkitys tyyliin "otetaan tähän väliin pari laulua...". Thurénin mukaan "hengellisellä laululla" tarkoitetaan nimenomaan Hengen inspiroimaa laulua. Hänen mukaansa tässä voidaan tarkoittaa uusia lauluja, joita profeetalliset kristityt runoilivat ennen yhteistä kokoontumista tai jopa sen aikana. Vastaavanlaisen tapauksen hengellisen musiikin kytkeytymisestä profeetalliseen ulottuvuuteen löydämme VT:sta profeetta Elisan historiasta (2.Kun. 3:15).

Hengellisestä isyydestä (taas kerran...)

2011-11-26T15:45:00.001+02:00

Eilisessä Lahti Kristukselle-rukousillassa rukoilimme Jumalan valtakunnan ilmestymistä omassa kotikaupungissamme. Eräänä teemana tähän liittyen nousi esille kysymys hengellisestä isyydestä. Sehän on kuin onkin eräs Jumalan valtakunnan tärkeitä periaatteita.

Jumala ilmoittaa itsensä meille ihmisille Isänä. Hän ei ilmoita itseään isänä ja/tai äitinä, vaan Hän ilmoittaa itsensä meille Sanassa Isänä Jumalana, joka on luonut taivaan ja maan. Tässä kohtaa meidän on oltava tarkkoja, ettemme aiheuta väärinkäsityksiä. Tietenkin Jumala ilmoittaa itsensä meille myös Poikana ja Pyhänä Henkenä, mutta eikö niin, että Poika juuri ilmoittaa meille Isän?

Tältä pohjalta Paavali kirjoittaa Efesolaiskirjeessä (3:14-15) Isästä, josta kaikki isyys ja vanhemmuus ylipäätään nousee. Meidän ihmisten kohdalla kaikki isyys, niin biologinen kuin hengellinenkin saa siis merkityksensä ja sisältönsä Taivaallisen Isän olemuksesta käsin. Kun katsomme ympäröivää maailmaa miltä kantilta hyvänsä, voimme nähdä siinä huutavan tarpeen aidolle isyydelle. Näin yhtä lailla sekulaarissa kulttuurissamme kuin seurakuntiemme piirissä.

Aito isyys ei kysy asemaa, eikä statusta. Se vain on sitä, oman luonnonmukaisen luontonsa mukaisesti. Mikään tehtävään asettaminen ei tee sitä siksi, mitä se jo on. Jonkun uskovien yhteisön ja sen jäsenten oman elämän kannalta on tärkeää, että tunnistamme ja tunnustamme hengelliset isämme ja arvostamme heitä sellaisina kuin mitä he Jumalan armosta ovat. Mutta tämä ei tee kenestäkään enempää isää kuin mitä hän jo kutsumuksensa ja armoituksensa perusteella on.

Joskus aito hengellinen isyys käy hyvin yksiin jonkun henkilön virallisen aseman kanssa jossain hengellisessä yhteisössä. Tunnen itsekin monia tällaisia ihmisiä. Aina ei suinkaan käy niin - valitettavasti - sillä kukaan ei voi olla enempää kuin mitä jo on. Muodollinen asema, teologinen oppineisuus tai akateeminen pätevyys eivät riitä tekemään kenestäkään hengellisesti vanhempaa. Toisaalta hengellinen vanhemmuus velvoittaa ko. ihmistä itseään huolehtimaan erityisellä tavalla omasta Jumala-suhteestaan, sivistämään ja kehittämään itseään eri tavoin ja ylipäätään olemaan asenteeltaan myös itse opetettavissa.

Jeesus itse on hyvä esimerkki tästä. Vaikka Hän oli kuin olikin Jumalan Poika, oppi Hän itsekin kuuliaisuuden jalon taidon maanpäällisen elämänsä aikana, usein kärsimysten kautta. Kun Hän puhui omasta Isästään, sitä leimasi nöyrä kunnioitus ja arvonanto, jos tällainen kuvan inhimillistäminen sallitaan. Jeesuksen ja Hänen Isänsä suhteen kuvaus Johanneksen evankeliumin luvussa 5 antaa meille paljon ymmärrystä isyyden olemuksesta ja myös oppimisesta tässä suhteessa. Hän jopa sanoo, ettei Poika tee itsestään yhtään mitään, vaan Hän tekee ainoastaan sen, mitä näkee Isänsä tekevän.

Miten tämä onkaan totta ihan tavallisessa ihmiselämässäkin! Välillä tämä tosiasia saa meidät kiljumaan riemusta ja paisumaan ylpeydestä, toisinaan taas haromaan (vähiä) hiuksiaan harmistuneena. Joskus se jopa ajaa meidät epätoivon partaalle, kun alamme ymmärtää jotain aiempaa syvempää käsitteestä "perisynti". Mutta pääsuunta on kuitenkin se, että kun kylvämme hyvän siemenen peltoon, niin se tuottaa aikanaan moninkertaisen sadon.

Seurakunta Kristuksen ruumiina tarvitsee isiä ja tarvitsee heitä jopa enemmän kuin hyviä opettajia tai taitavia evankelistoja. Isyys hengellisessä mielessä ei tietenkään sulje pois em:ja eikä muitakaan kiertäviä palvelu- tai seurakuntavirkoja, mutta sen tulee olla enemmän kuin mikään muu eräänlainen pyhä läpäisyperiaate Jumalan seurakunnassa. Kutsu hengelliseen vanhemmuuteen kuuluu itse asiassa jokaiselle uskovalle, ettemme enää olisi maitoruokaa tarvitsevia vauvakristittyjä, vaan sellaisia, joiden aistit ovat käytännön kokemuksen kautta harjaantuneet erottamaan hyvän pahasta. Vai miten muuten luulet seurakunnan kasvun tapahtuvan?

Vaikutusalasta vielä...

2011-11-23T19:05:00.001+02:00

Oman vaikutusalan tunteminen, sen eri tasojen havainnoiminen ja omassa kutsumuksessaan kasvaminen ovat monestakin syystä pyörineet mielessäni viime aikoina. Uskon, että oman kutsumuksensa työstäminen on jokaisen kristityn kunnia-asia, eikä tämä mitenkään saata olla vain jonkun etuoikeutetun ja erityisellä tavalla velvoitetun klerikaaliryhmän privilegio. Meidän on korkea aika siirtyä seurakuntaruumiina koulutettujen pastorien ajasta paremmin varustettujen uskovien aikakauteen. Itse en vain näe tätä polttavana tarpeena ajassamme, vaan myös jonain sellaisena, jota Jumala jo on alkanut tehdä Kristuksen ruumiin piirissä.

Neil Cole puhuu erinomaisessa kirjassaan Church 3.0 Jeesuksen erilaisista rooleista ja tehtävistä eri ihmisryhmien tasolla (s. 157-160). Isoille kansanjoukoille Jeesuksen rooli oli selvästi olla parantaja ja opettaja (vrt. esim. Matt. 15:29-39). Isommalle opetuslapsijoukolle, joille Jeesus ilmestyi ylösnousemuksensa jälkeen Hän oli visionääri, näyn jakaja (1.Kor. 15:6) tai paimen (Apt. 1:15).
-------

Isoille massoille puhuessaan Jeesuksen julistus sisälsi paljon haastamista, jopa vaatimusta. Vastaavasti näemme Jeesuksen toiminnassa massojen kanssa loppujen lopuksi hyvin vähän todellista vaikutusta pitkällä tähtäimellä. Erityisen hyvin tämä käy ilmi Johanneksen evankeliumissa (alkaen 6. luvusta) kuvatussa prosessissa, jossa leipäihmeen jälkeen kansanjoukot jopa kiihkeästi tavoittelevat Jeesusta - tehdäkseen Hänestä itselleen mieluisan keulakuvan, "Leipäkuninkaan". Jeesuksen alkaessa penkoa näiden juutalaisten (joista Johannes käyttää nimitystä "jotka uskoivat Häneen", Joh. 8:31) todellisia motiiveja, syntyykin hämmennystä, konflikti ja välirikko (Joh. 6:41, 52, 60 ja 66). Lopulta nämä samaiset "uskovat" aikovat jopa kivittää Jeesuksen (Joh. 8:59).
-------

70 työhön lähettämänsä opetuslapsen keskuudessa Jeesuksen rooli oli olla työhön varustaja (Luuk. 10:1s.) tai niiden kahdentoista piirissä opetuslapseuttaja (Luuk. 6:13-16). Opetuslasten sisimmälle, kolmen miehen piirille Jeesus oli selvästi enemmän (Luuk. 9:28). Tätä Cole kutsuu mentoroinnin tasoksi. Näissä sisemmissä opetuslasten piireissä koko homma perustuu aina vain enemmän vapaaehtoiseen sitoutumiseen Jeesuksen persoonaan ja Jumalan valtakunnan työhön. Intensiteetti on syvempää ja vaikutus tehokkaampaa kuin suurten massojen kanssa operoitaessa.

Voimme tietysti oikeutetusti miettiä, miten hyvin tämä Colen hahmottelema jaottelu ja sitä tukevat Raamatun paikat käytännössä toimivat, mutta yhtä kaikki: jotain hyvin oleellista Jumalan valtakunnan perusperiaatteista tämä kertoo. Pienemmästä kasvaa suurempi: siemenestä syntyy lopulta hedelmää tuottava puu, mutta DNA on yksi ja sama kaikilla tasoilla. Et voi mennä takaperin, etkä edetä laajemmalle tasolle muuta tietä, koska elämä luonnossakin kasvaa aina mikrotasolta makrotasolle, ei mitenkään muuten.

Käytännössä UT:n valossa: Pietari, Jaakob ja Johannes olivat osa kahdentoista apostolin joukkoa, jotka puolestaan kuuluivat osana laajempaan 70 opetuslapsen porukkaan, jotka taas olivat osa sitä 120 opetuslapsen joukkoa, joka helluntaina oli koolla yläsalissa. Nämä taas olivat osa sitä maanlaajuista Jeesus-liikettä, jolle Herra Galileassa ylösnousemisensa jälkeen ilmestyi, jotka taas... Loppu onkin sitten kirkko- ja herätyksen historiaa.

Mutta jos et kykene tuottamaan opetuslapsia, et voi koskaan tuottaa johtajia ja opettajia. Jos tätä ei tapahdu, et voi koskaan olla mukana synnyttämässä uusia seurakuntia ja jollei tätä taas pääse tapahtumaan, et voi koskaan synnyttää massiivista herätysliikettä, joka voi muuttaa kansakuntia. Mutta kaikki alkaa siemenen kylvöstä yhden ihmisen sydämen maaperään.

Mikä on siis Sinun vaikutusalasi? Mille tasoille sijoitat omassa vaikutuspiirissäsi olevat ihmiset?

Mentor - Opetuslapseuttaja - Varustaja - Paimen - Visionääri - Opettaja, parantaja

Entä miten ja mille tasolle itse sijoitut ajatellessasi oman elämäsi hengellisiä vaikuttajia?

Kirjallisuuden arviointia

2011-11-20T10:34:00.001+02:00

Olen tässä parin kolmen viime vuoden aikana harrastanut vapaa-ajan lukemisina englantilaisen Bernard Cornwellin viikinkiaikaan sijoitettuja historiallisia romaaneja. Ne ovat historiallisilta puitteiltaan ilmeisen hyvin tutkittuja ja perinteisen reipasotteisia aikuisille suunnattuja seikkailukirjoja. Eli siis taisteluja, ryöstöretkiä, juonitteluja, järkyttäviä ihmiskohtaloita ja rakkautta. Nyt parhaillaan meneillään on Uthred-sarjan viides osa Palava maa ja kirjailijan omien kotisivujen mukaan kuudes osakin on jo valmiina.

Niinpä niin, miksipä tappaa hyvin lypsävä lehmä... Cornwell onkin saanut runsaasti kehuja (myös muista kirjoistaan) ja myös tehnyt sievoisen tilin kirjoillaan. Ja kyllä nämä Cornwellin jutut pysyvät huomattavasti paremmin kasassa kuin vaikkapa Ilkka Remeksen kirjat, joista yhden luettuaan voi päätellä seuraavankin tarinan kulun. (No, se nyt oli vain minun mielipiteeni.)

Mutta se, mikä tekee Cornwellista niin mielenkiintoisen kirjailijan näin tunnustavan kristityn näkökulmasta, on hänen oma arvomaailmansa, joka väistämättä tunkee läpi hänen kirjoissaan. Cornwell on englantilaisen äidin ja kanadalaisen isän sotalapsi, joka sodan jälkeen adoptoitiin "kiihkeän uskonnolliseen perheeseen Wessexiin". Hän aloitti ensin teologian opinnot, mutta vaihtoi ne hyvin pian journalistiikan opiskeluun. Valmistuttuaan hän työskenteli jonkun aikaa mm. BBC:n televisiokanavalla, muutti sitten amerikkalaisen vaimonsa kanssa USA:han, jossa ryhtyi kirjailijaksi. Cornwellin kirjoja on myyty yli 20 miljoonaa kappaletta eri puolilla maailmaa.

Cornwellin kirjoista puskee läpi pahanpäiväinen pettymys ja suuttumus, etten sanoisi viha, kaikkea kristinuskoon liittyvää kohtaan. Hän kuvaa 800-luvun sotaisaan Englantiin sijoittuvissa romaaneissaan kristityt lähes poikkeuksetta negatiivisesti. Joko he ovat yksinkertaisia, taikauskoisia hölmöjä tai sitten laskelmoivia ja ovelia juonittelijoita, joilla todellakin "tarkoitus pyhittää keinot". Yleensä koko tuon ajan kristillisyys kuvataan - joitain harvoja poikkeuksia lukuunottamatta - mädännäisenä taikauskoisuutena, jota käytetään häikäilemättä tavallisen, oppimattoman kansan alistamiseen. Joka tapauksessa se on pakanuutta huomattavasti pahempi vaihtoehto, joka taas näyttäytyy vapaiden, rehellisten miesten sotaisena uskontona.

En osaa sanoa, tuoko Cornwellin tuon ajan katolilaisuudesta piirtämä vähemmän miellyttävä kuva esille yleensä anglikaanisen kirkon asemaa jälkikristillisessä Britanniassa vaiko "vain" hänen omia kokemuksiaan ahdasmielisen kristillisen kotikasvatuksen tiimoilta. En tiedä. Ehkä se toisaalta on vain tätä ah niin tuttua postmodernia kyynisyyttä ylipäätään kaikkea oletettua - ja niin myös uskonnollista - vallankäyttöä kohtaan. Mutta tässä kohtaa Cornwell ei jää jumiin vain tähän "tässäkstäänyt oli"-pettymykseen. Hänen sankarihahmonsa, soturi ja seikkailija Uthred ei jää ajelehtimaan miksikään väärään aikaan sijoitetuksi postmodernin ikuisen etsijän prototyypiksi, vaan hän on paljon enemmän oman aikansa ihmisen näköinen.

Uhtred on nimittäin pakana, eikä mitenkään peittele, eikä häpeile sitä. Päinvastoin, kuten edellä todettu, pakanuus on hänelle oikeasti relevantti vaihtoehto määkivän, naismaisen kristinuskon sijaan. Kristityt, varsinkin heidän pappinsa ja piispansa, juonittelevat ja ryöstävät köyhän viimeisetkin rovot rikkaille luostareilleen tai ovat sitten nöyrästi, suorastaan tylsästi kohtaloonsa alistuvia tyhmyreitä, mutta aidosti pakanalliset pohjanmiehet esitetään meille rehdin, kunniallisen soturimiehen perikuvina. Uthred ja myös Cornwell itse on pettynyt kristinuskoon. Mutta kristinuskon tilalle - uskonnollisesti ja maailmankatsomuksellisesti - ei siis jääkään enää tyhjyys ja apatia, vaan tilalle tulee pakanuus ja kääntyminen vanhojen jumalien, Thorin, Odinin & co puoleen. No, käytännössähän se tarkoittaa vain ja ainoastaan vahvemman yksinvaltaa, joka puolestaan poikii ihmisarvon polkemista jne...

En tiedä, heijasteleeko sitten tämä kaikki Corwellin omia näkemyksiä, vai onko kyse vain pyrkimyksestä mahdollisimman tarkkaan ajankuvaukseen. Tällainen ajatus vain nousee väkisinkin mieleen, kun lukee kirjan takakannesta kuvausta Cornwellin lapsuudenkodin "kiihkeän uskonnollisesta" ilmapiiristä. Eihän ihminen koskaan usko, eikä epäile missään tyhjiössä, vaan aina jossain kontekstissa.

Siinä, että kristityt ja kristinusko kuvataan sellaisena kuin ne ovat - jos Cornwellin yksipuolinen kuvaus nyt pitää paikkansa - ei sinänsä ole mitään pahaa. Uskonnollisuudelle saa kyllä avoimesti nauraakin, ilman että se on mitään jumalanpilkkaa, näin ajattelen. Itsekin allekirjoitan osan myöhäismodernia kristinuskon kritiikkiä, etenkin silloin kun se on suunnattu institutionalisoitunutta uskonnollisuutta vastaan. Näinhän Jeesuskin kritisoi oman aikansa kuollutta, ulkokohtaista uskonnonharjoitusta. Tämä seikka vain niin kovin helposti sivuutetaan kristittyjen itsensä(kin) piirissä näinä perinteisten instituutioiden järkky(ttä)misen luvattuina aikoina.

Kuitenkin aitoon historian tutkimiseen ja myös historialliseen kerrontaan, jossa Cornwell muuten on erinomainen, kuuluu mielestäni tietynlainen lämmin ymmärtämys ko. ajan ihmisiä ja ilmiöitä kohtaa. Olemmehan itsekin oman aikamme lapsia ja niin usein sen maailmankuvan vankeja.

Suuri avioero

2011-11-16T19:31:00.001+02:00

Arvostamani Pasi Turunen kirjoittaa blogissaan siitä, miten "sudet ovat kaapanneet vallan ja ajavat lampaita teuraaksi". Tällä hän viittaa erityisesti Helsingin ja Vantaan evl. seurakuntien päätökseen olla enää tukematta viidesläisiä lähetysjärjestöjä. Tällaista taloudellisilla tekijöillä harjoitettua opillista kiristämistä Turunen osuvasti kutsuu "teologiseksi väkisinmakaamiseksi". Tällaisen tapahtumista evl. kirkon piirissä ei toisaalta pidä ihmetellä, onhan tällaista "väkisinmakaamista" suhteessa evl. kirkkoon itseensä harrastettu valtiovallan toimesta jo jonkin aikaa - tai kautta historian, ihan miten päin vain haluatte. Onko se sitten ollut väkisinmakaamista vai huoruutta, se on kai vähän makuasia. Mutta ei siis ihme, jos nyt halutaan välillä itsekin olla antavana osapuolena.

Syy, miksi niin itsepintaisesti kirjoitan koko ajan ja toistuvasti "evl. kirkko" on yksinkertainen. Maassamme on nimittäin eräitä muitakin kirkkoja ja aika näyttää, miten niiden nykykehityksen myötä käy. Mutta ilmeisesti niiden aika ei ole tullut vielä. On kuitenkin turhaa tuudittautua jonkinlaiseen "rauha meidän aikanamme"-ruususenuneen, sillä nyt on iso pyörä pyörimässä. "It´s a hard rain´s a-gonna fall", niinkuin Bob Dylan, tuo modernin ajan sekulaarin profeetallisuuden airut aikoinaan (so. kesällä 1962 jKr.) lauloi.

V. 2011 tulee siis merkittäväksi historiankirjoihin "Suuren avioeron" vuotena. Silloin nimittäin evl. kirkon liberaalin (korkea)kirkollisen siiven ja herätysliikeväen välinen ero realisoitui. Aivan kuten pienemmissäkin avioeroissa, niin nytkin ero alkaa omaisuuden jaolla ja tulee jatkumaan katkerana kamppailuna lapsien tapaamisoikeudesta. Polarisaatio on viimeistään nyt selvääkin selvempi, esimakua siitä on tosin ollut aistittavissa kautta Suomen kirkon historian.

Mutta pelkkä vastakkainasettelu ja ei-liikkeenä eläminen eivät enää riitä raamattu-uskolliselle puolelle. Tilalle tarvitaan uusia vaihtoehtoisia, positiivisia käyttäytymismalleja. Tarvitaan uusia yhteyksiä entisten rajalinjojen yli raamattu-uskollisten piirien kesken. On uudenlaisen ja entistä ennakkoluulottomamman verkottumisen aika. "Älä alistu"-kampanja oli hyvä esimerkki tästä, kun katsoo sen takana olevien järjestöjen luetteloa. Paikallistasolla ajattelen yhtenä merkittävänä käytännön toimenpiteenä olevan yhteisen esirukouksen harrastaminen oman kotipaikkakunnan puolesta.

Nykyisen kaltaiset murrosajat tulevat pitkässä juoksussa myös poikimaan uudenlaista teologista prosessointia ja ajattelua kristittyjen kesken. Merkkejä tästä on ollut havaittavissa esim. USA:ssa uuskalvinismin nousussa 911-tragedian jälkeen, vain yhden mainitakseni. Vastaavanlaisia esimerkkejä on nähtävissä Israelin kansan historiassa, ihminen kun sekä uskoo että epäilee aina jossain kontekstissa. Mitä nämä uudet teologiset painotukset tulkevat olemaan suomalaisessa, pohjoismaalaisessa tai yleisessä eurooppalaisessa kentässä, jää nähtäväksi ja mielenkiinnolla odotettavaksi. Ehkä edessä on "uuden tiukkapipoisuuden" ajanjakso?

Mediakatsaus 18

2011-11-14T18:22:00.001+02:00

Kotimaan verkkojulkaisussa kerrotaan tutkija Ville Jalovaaran kirjasta Kirkko, Kekkonen ja politiikka 1962-1982, jonka mukaan kekkoslainen valtiovalta pyrki aktiivisesti painostamaan kirkon johtoa ulkopoliittisesti arveluttavissa asioissa. Niinpä silloinen Supon johto puhutteli mm. arkkipiispa Mikko Juvaa Patmos ry:n lehti-ilmoituksen johdosta. Kotimaa-lehdessä kun komeili Moskovan olympialaisten alla teksti: "Jumalan sana venäläisille - nyt". Juvalla oli kuulemma ollut täysi työ yrittää saada Supon kirkollisesti maallikkovetoista johtoa ymmärtämään, ettei tämä nyt mitenkään noudattanut tai edes myötäillyt kirkon virallista teologista linjaa. (Eikö ne voisi palkata jonkun teologin sinne Supoon seuraamaan kirkolllisen rintaman juttuja?) En tiedä, mitä siinä Patmoksen messagessa muuten oli ollut, mutta Neuvostoliitto ainakin on hajonnut tuon jälkeen...

Toinen kerta (ainakin) oli kuulemma ollut silloin kun romanialaissyntyinen pastori Richard Wurmbrand oli ollut puhujamatkalla Suomessa. Elettiin 1970-lukua, jolloin suuri ja mahtava oli vielä voimissaan ja Suomi-neito rähmällään (tällä kertaa) siihen suuntaan. Wurmbrand vierailunsa evl. kirkkoihin oli tuolloin blokattu piispojen toimesta valtionvallan konahdettua. Hän kun olisi hieman valottanut uskonnonvapauden tilannetta itäblokin maissa. Eli jo tuolloin ihmisoikeusasiat ja etenkin sorrettujen kristiveljien kohtalot olivat olleet lähellä piispojen sydäntä. Toisaalta muistan kyllä joidenkin viidesläistenkin kirkonmiesten kiemurrelleen vaivautuneesti näistä asioista puhuttaessa...

Tutkija Jalovaaran mukaan ei ole lainkaan tavatonta, etteikö valtiojohto tämän jälkeenkin olisi pyrkinyt puuttumaan kirkollisiin säätämyksiin ulkopoliittisesti tai muuten vain epämukavissa asioissa. Jep jep.

-------

Presidentti Tarja Halonen on pyrkinyt esiintymään tietynlaisena arvojohtajana oikeastaan koko hallituskautensa ajan. Näin tavallisen kansalaisen näkökulmasta hänen arvostuksensa ovat olleet kallellaan selvän yksipuolisesti vain tiettyyn suuntaan. Perinteisesti tasavallan presidentti on Suomessa ollut aina puoluepolitiikan yläpuolella pysyttelevä maan isä tai äiti, mutta tässäkin kohtaa Halonen on tekemässä merkittävää ja arvolatautunutta poikkeusta. Ehkäpä vauhti vain kiihtyy näin presidenttikauden lopun häämöttäessä?

Helsingin Sanomien haastattelussa 13.11.2011 Halonen nimittäin tuo (taas kerran) esille huolensa rasismin oletetusta noususta Suomessa. Mutta nyt hän menee rohkeasti pitemmälle kuin kertaakaan aiemmin. Hän osoittaa syyttävällä sormellaan perussuomalaisia: "Ihmiset, jotka tunnistavat itsessään rasismia, ovat päätyneet äänestämään perussuomalaisia".

Ottamatta tässä sen enempää kantaa tuohon Hesarin gallupiin, niin totean, että tämä on nyt uutta suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa. Presidentti, jonka piti luovuttaa pois (demarien) jäsenkirjansa puuttuukin puoluepolitiikkaan. Hän ei siis olekaan enää sen yläpuolella, kaikkien tasapuolisesti tavoitettavissa oleva maan äiti, vaan yksi demarien alamäestä huolestunut poliitikko muiden joukossa. Ennakoiko tämä koko presidentti-instituution romahdusta? En tiedä, mutta arvoistamme se kertoo jotain ei niin kovin mairittelevaa.

Yhtä hyvin nimittäin voidaan kysyä, mitä tunnistavat itsessään Halosta, Tuomiojaa, Lipposta & co äänestäneet ihmiset? DDR:n menneen ihanuuden takaisin kaipuutako vai taistolaisuuden kultakauden uhoa? Nämä nimittäin ovat niitä asioita, joiden kanssa ei kansamme ja erityisesti sen poliittisen eliitin kohdalla ole vielä tehty kunnollista pesänselvitystä. Miten luulemme voivamme rakentaa puhtaalta pöydältä uutta, uljasta Eurooppaa, kun meillä on omat historian sotkumme vielä selvitettävänämme?

-------

Kuuntelin ja katselin viikko sitten YleTeemalta hyvin toteutettua animaatiodramatisointia W.A. Mozartin oopperasta Taikahuilu. En voi olla ihastelematta tuota menneen maailman, kadotetun Euroopan musiikillisen perinteen suurta helmeä. Muistan nuoruudessani erään arvostamani hengellisen äidin todenneen, että "tuota musiikkia kuunnellessaan on aivan kuin virvoittavan sateen alla". Siltä minustakin tuntui, vaikka kyse on "vain" puhtaasti sekulaarista musiikista.

Jännä juttu, miten tämä toimii näin. Tätä olen ilmiön tasolla kovasti pohtinut. Taikahuilu kun nimittäin on silkkaa vapaamuurariuden esittelyä, mitä musiikkiin itseensä sekä sanoituksiin ja muuhun tematiikkaan tulee. Musiikki on siis balsamia, mutta sisältö myrkkyä. Kaunis, lumoava eksytys ja siis kuolettava sellainen. Selittäkää minulle, miten se on mahdollista?

Vaikutusala

2011-11-13T19:06:00.001+02:00

Olimme tänään eräiden hyvien ystäviemme yrityksen uusien tilojen siunaustilaisuudessa Hesan keskustassa. Olimme saaneet etukäteen tehtäväksi jakaa joitain ajatuksia Raamatun pohjalta ko. yritykseen ja sen tilanteeseen, sen henkilöstöön ja toimintaan ja ennen kaikkea tulevaisuuteen liittyen. Itselleni nousi aika pian tuon toimeksiannon saatuani mieleen sana "vaikutusala". On nimittäin äärimmäisen tärkeää rukoilla ihmisten kohdalla oikeita asioita tapahtuvaksi.

Paavali puhuu 2. Korinttilaiskirjeen 10. luvussa siitä vaikutusalasta, jonka Jumala oli mitannut hänelle apostolintehtävää ajatellen. Paavali sanoo, ettei hän halua menetellä niinkuin väärät apostolit eli mitata itseään itsellään ja verrata itseään itseensä. Tässä kun on koko ajan kyse siitä, mitä tällainen väärä apostoli itse on tai mitä hän itse tekee. Siitä me tunnistamme väärän apostolin, että hänen sanoissaan toistuu koko ajan tuo minä... minä... minä...

Harhaopettajat useimmiten torjuvat nämä muut kriteerit, koska kukaan muu ei heidän mukaansa kykene heitä oikein arvioimaan, varsinkin jos joku arvioi kriittisesti joitain piirteitä heidän puheissaan tai toiminnassaan. Kun vertailunormiksi jää opetuksen sisältöä ajatellen vain tuo minä itse, niin seurauksena on ahtaus, kapeus, fanatismi ja lopulta umpikuja.

Näin syntyy itseään ja johtajiaan sokeasti ihannoiva yhteisö, joka absolutisoi itsensä. Tällöin luovutaan kaikista objektiivisista arviointiperusteista, eikä asetuta enää Jumalan Sanan alle. Omat kirkolliset päätökset tai yksinvaltiasjohtajan näyt nousevat Jumalan ilmoituksen sijaan. Lopulta päädytään eräänlaiseen kirkolliseen rakenne- eli struktuurifundamentalismiin, jossa lopulta jäädään vain oman itsensä varaan.

Olen huomannut tämän onnistuvan yhtä helposti isolta kirkkolaitokselta kuin pieneltä yhden miehen ministryltäkin - valitettavasti.

Paavali sen sijaan uskaltautuu arvioitavaksi vain sen mittapuun mukaan, minkä Jumala on hänelle antanut. Tämä mitta on kreikan kielessä kirjaimellisesti ruokomitta (kr. kanon), joka tarkoittaa mittapuuta, säädöstä, ohjetta. Myöhemmin tällä sanalla alettiin kutsua mm. Raamatun pyhien kirjoitusten ohjeellista kokoelmaa, kaanonia. Tässä kohtaa Paavali käyttää antiikin kreikkalaista maanmittauksen terminologiaa.

Oikea mittapuu on siis se, jonka Jumala asettaa. Paavali on koko ajan halunnut toimia vain tällä hänelle "mitatulla alueella", reviirillä, jonka Jumala on kutsumuksessaan varannut hänen työkentäkseen. Hän ei voisi kuvitellakaan kerskailevansa jostain muusta, kuin siitä mitä Herra on hänen palvelutyönsä kautta tehnyt hänelle mitatulla toimialueella. "Me emme kerskaa meille lohkotun alueen ulkopuolella olevista asioista."

Mieti, miten tämän "oman vaikutusalansa" voisi löytää? Miten sen voi mitata ja määritellä? Kuka sen voi tehdä: minä itsekö yksin vai tarvitsenko siihen kenties jotain itseni ulkopuolista peilausta? Mitä tapahtuu tuon "oman vaikutusalueeni" sisäpuolella? Entä jos astun sen yli; mitä silloin tapahtuu?

Tämä on sikäli mielenkiintoista, että Paavali apostolina puhuu näin. Apostolihan on pioneeri, tienraivaaja ja uusien alueiden valloittaja. Paavalikin piti kunnia-asianaan olla julistamatta siellä, missä muut olivat jo työtä tehneet. Hän halusi aina etsiä uusia alueita ja aloittaa työn siellä ikään kuin tyhjästä. Ja juuri tässä apostolin ominaisuudessa hän haluaa tiukasti pitäytyä omalla, hänelle mitatulla vaikutusalueellaan. Oman kutsumuksensa suhteen on siis hyvä olla kuuliainen, jopa mustasukkainen myös tässä suhteessa, ei vain Apt. 6:1-4:n tarkoittamassa mielessä.

Paavalin mukaan (2.Kor. 10:12-18) kunkin oma vaikutusala voi kasvaa ja sen hallinnassa voi mennä eteenpäin. Siihen pyrkikäämme.

Mitä Hoosea sitten sanoi?

2011-11-09T21:56:00.002+02:00

Jokin aika sitten jaoin joitain ajatuksia Hoosean kirjan pohjalta, kun olemme veljien kanssa sitä tutkineet. Kirjaa lukiessa kiinnitin huomiota erityisesti siihen, mitä Hoosea sitten oikein kehotti israelilaisia tekemään? Hän kuvasi yksityiskohtaisesti kansan ja sen maallisen ja hengellisen johdon lankeemusta ja rappiota sekä julisti Jumalan tuomiota tämän seurauksena. Mutta mitä profeetta sitten sanoo, että kansan tulee tehdä päästäkseen jälleen oikeaan suhteeseen Herran kanssa?

Ensimmäisenä hämmästyin sitä, miten vähän tätä aineistoa Hooseasta löytyy. Vain parissa kolmessa kohdassa Herra suoraan antaa ohjeita langenneelle omaisuuskansalleen, miten toimia asioiden kuntoon saattamiseksi. Se oli aika hämmentävä kokemus. Joku vaikkapa luterilaisesta perinteestä käsin asioita tarkasteleva saattaa tässä kohtaa sanoa, että Jumalan - ehkä hyvin yksipuolisiksikin tulkittavien - armotekojen merkitys korostuu tässä. Tiedä häntä, aina Raamatusta kuitenkin löytyy myös se puoli, mihin ihmisen - niin yksilön kuin yhteisönkin - on hyvä ryhtyä saadakseen asiat takaisin oikealle tolalleen. Eikä näitä voida syrjäyttää, kuin ei myöskään väärin ylikorostaa, jostain meille tutusta perinteestä käsin, oli se sitten mikä hyvänsä.

Niin, mitä Hoosea siis sanoi?

Ensinnäkin Herra profeettansa kautta selvästi sanoo Israelin kansan etsivän Häntä ahdistuksessaan, kunhan he ovat syystänsä kärsineet (5:15). Herra sallii siis ulkoisen ahdistuksen ja koettelemusten ajaa kansan takaisin yhteyteensä. Kun Herra on raadellut kansaansa, Hän myös parantaa kansansa. Sen tähden kansan on syytä palata Herran luo takaisin ja pyrkiä tuntemaan Hänet (6:1-2).

Toiseksi kansan on - vertauskuvallisesti puhuen - raivattava itselleen uusi viljelysmaa, jossa vain Herralle mieluisa kasvu - so. "vanhurskauden kylvö" - ottaa paikkansa ja kasvaa. Kielikuva kertoo rikkaruohojen raivaamisesta pois, maaperän muokkaamisesta ja uuden kasvuston alulle laittamisesta. Tämän prosessin - joka siis on nimenomaan hengellinen - Jumala siunaa ja "antaa sataa sille vanhurskautta" (10:12). Hengellisen prosessin kuvaus ja vertauskohta entiseen elämään on selvä: ennen kynnettiin jumalattomuutta, leikattiin vääryyttä ja syötiin sen seurauksena valheen hedelmää. Syynä oli se, että luotettiin omaan itseen ja inhimillisiin resursseihin (10:13). Tähän on nyt tultava muutos.

Kaikkien Jumalan tuomion uhkakuvien keskellä Herra kuitenkin muistaa todellisen luontonsa ja ajatuksensa Israelia kohtaan. Hän sanoo sydämensä kääntyvän ja säälinsä heräävän luopunutta kansaa kohtaan (11:8). Hän ei sitten kuitenkaan pane tuomiotansa täytäntöön koko kauheudessaan, koska Hän kuitenkin on Jumala, eikä ihminen (11:9). Tämän seurauksena kansassa lopulta tapahtuu muutos ja kaksi kertaa tekstissä tästä eteenpäin toistuu sana "vavisten", joka kuvaa kansan uutta suhtautumistapaa Herraan. Jumalan pyhyys on tehnyt vaikutuksen näihin ihmisiin (11:10-11).

Jo Hoosea, aikalaisensa Aamoksen tavoin, antaa ohjeita parannuksen tekoon myös yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden suhteen: "noudata laupeutta ja oikeutta" (12:7). Profeettakirja loppuu kehotukseen tulla Herran eteen mukanaan sanoja, jotka ilmaisevat katumusta ja halua tehdä parannus (14:3). Tällainen uhri on Herralle paljon mieluisampi kuin uhrattavaksi tuodut eläimet. Nämä sanat heijastavat myös muuttunutta suhtautumista niihin asioihin, joita ennen pidettiin välttämättöminä selviytymisessä (14:4).

Kuitenkin pääpaino on siinä, että Herra parantaa kansansa luopumuksen. Millaisten vaiheiden kautta, se on toinen seikka, mutta kyseessä on ennen kaikkea Hänen armotekonsa: "omasta halustani minä teitä rakastan" (14:5).

Mediakatsaus 17

2011-11-05T10:28:00.003+02:00

Olen jossain (ja varmaan monessakin) aiemmassa postauksessani levittänyt eteemme erilaisia tulevaisuuden skenaarioita eli ounasteluja sen suhteen, miten asiat voisivat mennä. Näyttää siltä, että tällainen tulevaisuuden skannaus on nykyään entistä suositumpaa ja ajankohtaisempaa. Maailman ja sen tilan, niin taloudellisesti ja poliittisesti ja sitä kautta sotilaallisestikin tarkasteltuna, ennustettavuus on tällä hetkellä äärimmäisen huono. Eteenpäin katsomisen välimatka on sanalla sanoen lyhyt. Sitä kautta maailmamme tilan tarkastelu asioiden jatkuvuus ja pysyvyys-akselilla näyttää hyvin heiveröiseltä.

Jokin aika sitten englantilainen historioitsija Dominick Sandbrook maalaili maanosamme uhkakuvia sanoiksi otsikolla Eurooppa sodassa 2018. Tämä julkaistiin hänen kolumnissaan Daily Mail´in nettisivuilla lokakuun lopulla 2011. Sandbrookin kirjoitus on (tietenkin) kuvitteellinen versio siitä, mitä voisi tapahtua, jos euro kaatuisi. Tätä mahdollisuuttahan ei vielä viime keväänä pidetty juurikaan todennäköisenä. Mikäli näin kävisi, niin esim. monien paheksumat Jussi Halla-ahon blogissaan heittämät visiot sotilasvallankaappauksesta Kreikassa eivät enää tunnukaan niin kaukaahaetuilta. Uutisoidaanko asiasta jo piankin mediassa? Varmaa on, että mikäli jonkinlainen tilanteen haltuunotto tulee tapahtumaan, niin mukana on muitakin kuin vain Kreikan omat poliisivoimat - aivan kuten Sandbrook ym. maalailevat.

Euroopan ja sen yhteisvaluutan tilanne näyttää siis hyvin huonolta. Eräs merkittävimpiä suomalaisia toisinajattelijoita, taloustieteilijä ja professori Tauno Tiusanen totesi torstain 3.11.2011 Etelä-Suomen Sanomissa, että "ellei Eurooppa ryhdistäydy, luisuu määräysvalta pois sen käsistä ja edessä siintää kulttuurifilosofi Oswald Spenglerin lanseeraama Der Untergang des Abendlandes eli Länsimaiden perikato" (s. 20). Tämä juuri on se pahin kauhukuva koko perinteiselle länsimaiselle hegemonia-ajattelulle. Perinteisten länsimaisten arvojen ja elämäntavan jylhä puolustaja, kirjailija ja professori J.R.R. Tolkien pukee tämän kauhuskenaarion sanoiksi trilogiassaan Taru Sormusten Herrasta: "Ihmisen aika on ohi, örkkien aika on tullut!" Sillä tällaisena nimittäin moni länsimaalainen ihminen rappeutuvan maanosansa tulevaisuuden näkee. Tavallinen lahtelainen teollisuuden toimihenkilö puki tämän ajatuksen jokin aika sitten sanoiksi toteamalla, että "kohta tässä saadaan olla vaan availemassa ovia kiinalaisille". Kiina on tulevaisuuden taloudellinen mahti ja kun siellä kristittyjen määrä kasvaa koko ajan räjähdysmäisesti, niin tämä voi myös nostaa eteemme mielenkiintoisia tulevaisuudenkuvia. Joka tapauksessa tämä parhaillaan muuttuva ja uudelleen rakentuva globaali taloudellis-poliittinen tilanne haastaa perinteisen eskatologian tulkinnankin.

Moni kansallisvaltion puolustaja ajattelee, että euro yhteisenä valuuttana (ja koko liittovaltio-ajatus) saakin mennä, mutta sama teema voidaan kääntää toisin päin ja kysyä, onko kansallisvaltioiden aika ohi? Onko meillä kristittyinä jonkinlainen meihin sisäänrakennettu ajatus kansallisvaltioidean ehdottomasta raamatullisuudesta (esim. Apt. 17:26:n pohjalta), kun se ideana on historian pitkässä saatossa kuitenkin suhteellisen uusi ja tuore ajatus (n. parisen sataa vuotta). Ymmärtäkää nyt minut oikein: minulla ei ole mitään kansallisvaltiota (tai Suomea itsenäisenä tasavaltana) vastaan - ei totta vieköön! - mutta niin maailmantilannetta seuratessani kuin Raamatun profeetallista sanaa tutkiessanikin herää ajatus siitä, että tulevaisuus voi näyttää hyvin toisenlaiselta kuin mitä me nyt elämme.

Kun ajattelee (esim. perinteistä kristillistä) yhteisöä voimakkaiden muutospaineiden edessä, niin sillä on totutusti ollut kaksi jyrkästi erilaista tapaa reagoida tähän: piiloutua tai mukautua. Voimme valita evl. kirkon tien, jossa mukaudutaan ympäröivän yhteiskunnan ja sen kulttuurin mukaan niin, että ollaan lopulta täydellisesti sekulaarin median talutusnuorassa. Tai sitten voimme valita perinteisen uskonnollisen tavan torjua kaikki muutokset ja linnottautua omaan turvalliseen lintukotoomme, "kaukana kavala maailma". Kumman me valitsemme? Molemmista niistä on yllin kyllin esimerkkejä. Vai tulisiko meidän itsemme muuttua - mutta miten?

Profeetallista peilausta

2011-11-03T22:17:00.003+02:00

Hoosean kirjan 10. luvun alussa kuvataan Israelin tilannetta kuningasajalla, ennen pakkosiirtolaisuutta. Israel oli tuolloin kuin rehevä viiniköynnös, joka tuotti hedelmää ja mitä runsaampaa hedelmän tuottaminen oli, sitä enemmän kansan keskuudessa valmistettiin alttareita baaleille ja muille epäjumalille. Mitä parempaa maa oli sadoltaan ja tuotoltaan, sitä enemmän pystytettiin epäjumalan patsaita maahan. Kansan sydän oli jakaantunut ja 13. luvun jakeessa 6 toistuu sama kuvio: kun kansan laitumet tulivat lihaviksi, kansakin tuli kylläiseksi ja heidän sydämensä ylpistyi. Israelin kansa unohti Jumalansa, joka oli auttanut sitä hädän hetkellä ja joka myös oli hyvyydessään suonut kaiken sen yltäkylläisyyden ja runsauden, josta he saivat nauttia.

Kun ajattelemme omaa kansaamme ja sen kohtaloita koko itsenäisyytemme ajan, olemme saaneet nauttia Jumalan hyvyydestä ja huolenpidosta. Jumalan armo on ollut kansallemme runsas ja harvan kansan keskuudessa on sen historian aikana (ja erityisesti sen parin viimeisen vuosisadan aikana) ollut yhtä paljon laajamittaisia hengellisiä herätyksiä. Erityisesti toisen maailmansodan aikana ja sen jälkimainingeissa, läpi kylmän sodan vuosikymmenien on Jumalan käsi ollut maamme yllä suojelevana ja varjelevana. Osaltaan tämä on ollut seurausta kansan kääntymisestä yhdessä johtajiensa kanssa esirukouksessa Jumalan puoleen itsenäisyytemme säilymiseksi. Kun tarkastellaan toisen maailmansodan jälkeistä geopoliittista historiaa, niin Suomi taitaa olla ainoita Saksan rinnalla sotineita valtioita, jotka Neuvostoliiton etupiirissä säästyivät miehityksiltä, Siperiaan karkoituksilta ja kommunistiselta diktatuurilta.

Mutta niin kuin Israel muinoin, niin meidänkin kohdallamme on käynyt niin, että mitä rehevämpi on ollut viiniköynnös ja mitä runsaammat laitumet, niin sitä enemmän on kansamme keskuudessa rakennettu alttareita baaleille ja pystytetty patsaita epäjumalille. Olemme 1970-luvulta alkaen jatkuneen taloudellisen hyvinvoinnin kasvun myötä vieraantuneet Jumalasta ja unohtaneet sen historian läksyn, että apu ei tule idästä, eikä lännestä, eikä etelästä, vaan yksin Jumalalta. Turvamme ei ole ollut hyvin vetävässä idänkaupassa, korkeassa teknologiaosaamisessa tai eurossa, vaan turvamme on yksin Jumalassa. Luulen, että tulevina vuosina saamme kansakuntana uudelleen opetella tätä läksyä. Miten hyvin se nyt menee perille, sitä on vaikeaa sanoa, mutta näyttää siltä, että se kansamme moraalinen selkäranka, joka talvi- ja jatkosodan päivinä kesti paineen murtumatta, on nyt pahasti rapautunut. Kestäisimmekö kansakuntana enää samanlaisia koettelemuksia kuin v. -39-45?

Niin kuin Israelin, niin meidänkin sydämemme on jakaantunut ja ylpistynyt. Meille on kansakuntana ominaista (ehkä historiallisista syistä johtuen) jonkinlainen itseään säälimätön rähmälläänolo aina johonkin suuntaan, riippuen siitä, kuka tai mikä milloinkin on johtavassa asemassa oleva taloudellinen, poliittinen tai sotilaallinen suurvalta. Tämä on varmasti ollut myös järkevää reaalipolitiikkaa, jota pienen valtion on ollut viisasta harrastaa, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Milloin se on muuttunut poliittiseksi nuoleskeluksi ja kansalliseksi itsesensuuriksi, on usein ollut käytännössä kuin veteen piirretty viiva. Pahinta siinä on kuitenkin ollut se, että meidän olisi viisainta olla kääntyneitä Jumalan suuntaan. Juuri tässä kohtaa luopumus maassamme on pahaa ennustavaa.

Niin kuin Israelinkin kohdalla, niin myös omalla kohdallamme näemme rappion ja luopumuksen merkit kansamme hengellisessä johdossa. Profeetta sanoo haureuden hengen eksyttäneen kansan hengelliset johtajat ja tämän hengen vaikutuksesta koko kansa on luopunut Jumalastaan (4:12). Sen seurauksena heidän tekonsa eivät enää salli heidän kääntyä Jumalansa puoleen. Tässä mainittu haureuden henki, joka on näiden ihmisten sydämessä hallitsevana, viittaa ensisijaisesti hengelliseen haureuteen eli luopumukseen (5:4). Koko Hoosean kirja rakentuu sille ajatukselle, että Israel on kuin puolisoaan jatkuvasti pettävä aviopuoliso, jota Herra kuitenkin rakastaa(1:2). Näin ollen haureus voi siis viitata myös seksuaalisiin synteihin, mutta sen alkujuuri ja lopputulema ovat nimenomaan hengellisiä.

Tämä kuvaus sopii enemmän kuin hyvin kuvaamaan oman kansamme ja sen hengellisten johtajien lankeemusta ja luopumista evl. kirkon piirissä. Luopumiselle Raamatusta kaiken opin ja elämän ylimpänä auktoriteettina ei ole olemassa mitään kulttuurisesta tai yhteiskunnallisesta tilanteestamme nousevaa puolustusta. Kuitenkin juuri tämä on sitä, mitä saamme päivittäin todistaa kirkon piirissä. Tänä päivänä näemme edessämme evl. kirkon, joka alkutekijöissään vannoi raamatullisuuden nimiin ja jonka keskuudessa Herra Henkensä kautta teki ihmeellisiä armotekoja Telppäsniityllä, Karessuvannolla, Pohjanmaan jokilaaksoissa ja missä vain muualla, mutta joka nyt on täydellisesti sekulaarin median ja yleisen mielipiteen talutusnuorassa. Tätä kutsutaan Raamatussa haureudeksi. Jumala varjelkoon muita kirkkoja, seurakuntia ja yhteisöjä lankeamasta samaan halpaan, sillä sen seuraukset ovat tuhoisat. Jumalan valtakunta otetaan pois tällaisilta uskonnollisilta johtajilta ja heidän seuraajiltaan. Se annetaan sitä vastoin sellaiselle kansalle, joka tekee sen luonnon mukaista hedelmää, oli se kansa muuten lähtöisin mistä hyvänsä. Näin näemme tulevan käymään oman kansamme kohdalla.

Mutta minkä vaiheiden kautta Jumala vie tämän armotyönsä päätökseen, se on eri juttu, enkä voi valehdella olevani kovin toiveikas tulevaisuuden suhteen tässä kohtaa. Luulen, että Jumala joutuu kovistelemaan meitä kokonaisena kansakuntana saadakseen meidän kääntymään jälleen puoleensa. Niin kävi Israelin kohdalla, kun Herrasta tuli heille kuin leijona tai tien vieressä väijyvä pantteri. Herra sanoo käyvänsä luopio-Israelin kimppuun kuin karhu, jolta on riistetty sen pennut (13:7-8). Israelin ja minkä hyvänsä muunkin kansakunnan tai yhteisön turmion syy on aina ollut siinä, että se on vastustanut Herraa, joka tosiasiassa on hänen ainoa auttajansa (13:9).

Sokea sokeaa taluttaa...

2011-11-02T17:46:00.000+02:00

Sattuipa pari viikkoa sitten hesalaisessa divarissa käteeni evl. kirkon synodaalikirja vuodelle 2010. Synodaalikirja... tiedättehän, jotain millä kirkon piispat vuosittain haluavat muistaa omia pappejaan. Niinpä tämänkin opuksen nimenä oli lupaavasti Minä uskon. Hienoa, näinhän se menee, ollaan uskon asialla jne... Mutta kun perässä oli myös kysymysmerkki eli Minä uskon? - Jumala-usko 2010-luvulla (Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 110), niin a)herää kysymys, että mitä ihm... tai b)pääsee kyyninen huokaus erään veljen tyyliin "tämä on niin evlut kirkkoa, niin evlut kirkkoa".

Eipä siis ihme, että tämän samaisen kirkon piispojen joukkoon on Savon suunnalla pyrkimässä korkeastioppinut teologi, joka on tieteen tekemisessään tullut siihen tulokseen, että ei hän ajattele kaikessa niin kuin Luther, Augustinus tai Tertullianus (kaikki arvostettuja kirkkoisiä). No, eihän se vielä mitään, mutta hänpä samaan aikaan toteaa myös, ettei hän myöskään jaa kaikkia ajatuksia Paavalin tai Jeesuksen itsensä kanssa. Hän toki myöntää "arvostavansa heitä kaikkia".

Tästäpä tuleekin mieleen jatkaa tätä edellä aloitettua lampunvaihtamisideaa: Kuinka monta liberaaliteologia tarvitaan sähkölampun vaihtamiseen? "Me tietenkin haluamme ensin selvittää, ettei sähkölampun vaihtaminen loukkaa kenenkään henkilökohtaista vakaumusta."

Eipä ihme, että eräskin tämän kirkon pitkäaikainen palvelija jo vakavasti kärsii motivaatio-ongelmista tämän kirkon palveluksessa. Hän sanoo, että hänen on vaikea motivoitua, innostumisesta puhumattakaan, enää kirkon työstä. Hänestä tuntuu, että on turhaa kuluttaa aikaa kirkon luottamustoimissa. Hänestä on järkevämpää käyttää aikansa ja voimansa muihin tehtäviin.

Eikö laiva jo natisekin liitoksistaan...?

Päivän mietelause

2011-10-30T11:25:00.000+02:00

"Päätän tämän luvun* kehotukseen: kristittyjen on aika tulla yhteen. Iloitsen siitä, että Oslon Vapaa teologinen tiedekunta tarjoaa nykyään helluntaiteologian opintoja. ... Olen henkilökohtaisesti toiminut innokkaasti sen puolesta, että Raamatun sanalle uskolliset kristityt korkea- ja matalakirkollisuuden piirissä, helluntailiikkeessä, Norjan luterilaisessa lähetysliitossa, baptistiliikkeessä, evankelisessa vapaakirkossa ja Evangeliska fosterlandsstiftelset-lähetysjärjestössä voisivat löytää yhteyden toisiinsa.

Meidän ei pidä sulkea silmiä asioilta, jotka erottavat meitä. Tämä koskee erityisesti kastekäsitystä. Edessämme ovat kuitenkin suuret haasteet. Maamme on vaarassa luopua kristinuskosta ja uskovien on tullut aika yhdessä nousta yhteiskunnan kristinuskosta luopumista vastaan. Ainakin siitä voimme ola kaikissa olosuhteissa yksimielisiä, että meidän on aika alkaa rukoilla yhdessä.

Lainaan tässä yhteydessä sanoja, jotka edesmennyt Britannian pääministeri William Gladstone erään kerran lausui parlamentin alahuoneessa: United we stand - divided we fall."

(Emanuel Minos, Ovet suljetaan, s. 169-170.)

-------
* Minos on käsitellyt samassa luvussa eri profetioita, joita historian eri vaiheissa on lausuttu Pohjolan tapahtumiin ja kohtaloihin liittyen tulevaisuudessa.

Puolesta ja vastaan rukoileminen

2011-10-27T20:22:00.001+03:00

"...jotka uskon kautta kukistivat valtakuntia,
pitivät vanhurskautta voimassa,
saivat kokea lupausten toteutumista,
tukkivat jalopeurain kidat,
sammuttivat tulen voiman,
pääsivät miekanteriä pakoon,
voimistuivat heikkoudesta,
tulivat väkeviksi sodassa,
ajoivat pakoon muukalaisten sotajoukot."
(Hepr. 11:33-34)

Esirukous oman kotipaikkakunnan puolesta on rukoilemista joidenkin asioiden puolesta ja samaan aikaan rukoilemista joitakin toisia asioita vastaan. Joidenkin asioiden tulee tapahtua ja toteutua, toisten taas tulee tulla torjutuksi ja tehdyksi tyhjäksi. Se ei (tietenkään) ole rukoilemista ketään ihmistä tai ihmisryhmää vastaan sinänsä, mutta heidän vaikutustaan vastaan kylläkin. Sodankäyntimme on taistelua ihmisen aisteille näkymättömiä henkivaltoja vastaan. Me emme taistele nbäitä ihmisiä vastaan, mutta ymmärrämme, että sielunvihollinen, eksyttäjä ja hajottaja käyttää ihmisiä pelinappuloinaan. Tätä taistelua käymme rukouksessa, ylistyksessä, julistamisessa ja profeetallisissa tunnusteoissa, kuten Vanhan testamentin profeetat tekivät (ns. teon saarna). Aseemme tässä taistelussa ovat kuitenkin puhtaasti hengellisiä. Tässäkin kohtaa vaikutuksemme on aina sidoksissa Herran edessä viettämäämme aikaan.

Tämä on tavallaan Jumalan tarkoittamaa vanhurskasta taloudenhoitoa ja hallitsemista yhdessä Kristuksen kanssa. Kyse on "kaupungin porteissa istumisesta", jossa valvot mitä ja minkälaisia asioita haluatte Kristuksen seurakuntana ottaa vastaan omaan kotikaupunkiinne ja millaisilta asioilta vastaavasti haluatte, mikäli teistä riippuu, pyrkiä sulkemaan kaupungin portit. Mieti käytännössä millaisista asioista voisi olla kyse omassa kotikaupungissasi: mitä haluatte suosia, istuttaa, viljellä ja kasvattaa, millaisia asioita taas ette halua toivottaa tervetulleeksi porttienne sisäpuolelle. Kyse on myös henkivaltojen vaikutuksen tunnistamisesta erilaisten uusien virtausten, vaikutteiden tai hankkeiden takaa ja kasvamista tässä erottelukyvyssä. Naiiviuden aika on ohi.

Kristityt eivät enää voi suostua olemaan mikään ulkoapäin ohjautuva rukous- ja siunausautomaatti. En tiedä, onko siihen koskaan ollut oikeasti varaa, mutta sen tiedän, että nyt ei ainakaan oile. Se ei ole edes ylellisyyttä, vaan pikemminkin hölmöyttä. Rukouksessa kasvaminen edellyttää kasvamista vastuulliseen hengelliseen vanhemmuuteen, jossa - kuten maallisessakin kasvatuksessa - tulee olla valmis asettamaan rajoja. Kun sovellamme tätä esirukouksen maailmaan, ymmärrämme Pyhän Hengen hallitsevan roolin välttämättömyyden tässä. Kyse on aidon hengellisen vanhemmuuden esiin tulemisesta. Niinkuin maallisessa historiassa puhutaan "maan isistä" eli sellaisista vahvoista johtajista, jotka historian käännekohdissa ovat olleet koko kansakuntaa kokoavia hahmoja, niin tätä juuri me tarvitsemme hengellisessä maailmassa Suomessa ja Lahdessa.

Joitakin ajatuksia

2011-10-26T22:21:00.001+03:00

Edelleen palaten viime viikkoisen Uusi tie-lehden (20.10.2011) pääkirjoitukseen, jossa Leif Nummela peräänkuuluttaa nimettömän nettikirjoittelun boikotoimista. Tuon pääkirjoituksensa lopussa Nummela sitten nostaa esille toisen, vähintäänkin yhtä ajankohtaisen aiheen. Nimittäin "rakentavaan debattiin kannustavan ilmapiirin" puuttumisen maastamme ja kristittyjen piiristä. Tämä on totta. Nummela viittaakin toisinajattelevan vastustajan liian helppoon leimaamiseen epätieteelliseksi tai suvaitsemattomaksi. Leimakirves onkin tunnetusti keskustelun harventajan aseista se tehokkain.

Nummela peräänkuuluttaakin "reippaampaa keskustelua, kuin mihin olemme tottuneet". Olen itsekin törmännyt siihen, miten keskustelun herättäminen jostain tietyistä asioista on torjuttu lähes tulkoon pyhäinhäväistyksenä. Etenkin ns. seurakuntafundamentalismi on keskustelun suhteen äärimmäisen herkkähipiäistä aluetta. Jos joku nyt haluaisi nostaa esille joitain epäkohtia seurakunnallisessa johtamistavassa, hallintokulttuurissa tai varojen käytössä, niin tämä debatointi oitis tyrmätään joko hengellisen auktoriteetin alle alistumattomuudeksi tai vaikkapa sen kuuluisan "iisebelin hengen" aikaansaannokseksi.

Ei kai olla kristitty tarkoita yhtä kuin olla aivoton?

-------

Erään veljen kanssa maanantaina kebabilla puhuimme siitä, miten monessa kysymyksessä on kyllä olemassa raamatullinen linja, jonka jokainen voi hyvin Raamatusta löytää. Sitten ovat olemassa omasta ajasta, kulttuurista ja trendeistä nousevat paineet, jotka joskus käyvät yksiin tämän raamatullisen linjan kanssa, mutta useimmiten eivät. Toiset haluavat pitää kiinni tuosta raamatullisesta linjasta, jopa urakehityksellisen itsemurhan ja palvelutyön konkurssin uhalla. Toiset taas - ja tätä nykyä yhä useammat - vääntävät mieluummin sen raamatullisen linjan monelle mutkalle ja kuhmuralle sovittaakseen sen näihin omasta ajastamme ja kulttuuristamme nouseviin vaatimuksiin ja paineisiin.

Se on vaan jännä huomata, että tosi paikan tullen teologia ei tuota ongelmia...

-------

Kuulin hiljattain erään minua viisaamman todenneen, että vaikutusalamme esim. hengellisessä työssä ei koskaan voi olla enemmän, eikä syvempi kuin suhteemme Herran kanssa. Osuvasti sanottu.

-------

Kuinka monta karismaatikkoa tarvitaan vaihtamaan sähkölamppu?

Neljä. Yksi vaihtaa ja kolme ajaa pimeyden henkeä pois.

Anonymiteetistä...

2011-10-23T17:42:00.000+03:00

Päätoimittaja Leif Nummela kirjoittaa viimeisimmän Uusi tie-lehden (20.10.2011) pääkirjoituksessa siitä, miten "nimetön nettikirjoittelu kannattaisi lopettaa". Hän viittaa lukuisiin auktoriteetteihin (esim. tasavallan presidentti, piispa Eero Huovinen & kollega Leevi Launonen) ja jakaa heidän kanssaan huolen "hirvittävän törkyn" suoltamisesta netissä/nettiin.

"Nimimerkin takaa suolletaan sellaista tekstiä, joka puhuttaessa kasvokkain tulkittaisiin niin, että henkilö on jotenkin tasapainoton tai täysin vailla sosiaalisen kanssakäymisen perustaitoja." Saman asian on noteerannut kuka hyvänsä bloginpitäjä tai satunnainen nettisurffaaja. Nimimerkin takaa on helpompi "solvata, panetella ja oksennella omaa pahaa oloaan".

Tämä parhaillaan käytävä keskustelu liittyy laajempaan debattiin, jota on jo pidempään käyty maassamme sananvapauteen ja ns. "vihapuheeseen" liittyen. Toisaalta keskustelu on ollut ihan aiheellista, koska kaikki eivät oikein näytä hallitsevan julkisuudessa/netissä kommunikointiaan. Jos esim. joku aloitteleva poliitikko haluaa antaa itsestään hölmön kuvan julkisuudessa, niin sillehän ei kukaan voi mitään. No, ainakin hän tekee sen omalla nimellään...

Mutta toisaalta siitä paistaa jo pitkälle läpi tarkoitushakuisuus sen suhteen, keitä sananvapaus oikeasti koskee ja ketkä jotenkin automaattisesti näkemyksillään syyllistyvät vihapuheeseen. Tässä suhteessa esim. Rkp:n presidenttiehdokas Eva Biaudet´n teesi suvaitsevaisuuden puolesta kuulostaa vahvasti yksipuoliselta ja ylikorostetulta. Post12102010-aikana tilanne nimittäin näyttää joskus surullisen yksipuoliselta. Vai kuka huuteli mediassa suvaitsevaisuuden ja moniarvoisuuden perään, kun Jari Tervo Uutisvuodossa polki Raamattua? (Koraaniahan Tervo ei olisi uskaltanut kohdella samoin.)

Nettikirjoittelun suhteen olen Nummelan & co kanssa samoilla linjoilla. Oman blogini kohdalla olen jokusen asiattoman kommentin joutunut hylkäämään heti kättelyssä, monen muun kohdalla olen näin jälkikäteen katsottuna ollut aivan liian helläkätinen. Kun on halunnut antaa tilaa keskustelulle, niin jonkin ajan kuluttua huomaakin tulleensa huijatuksi. Kun sitten siinä vaiheessa - 3-4 kommentin jo päästyä läpi - yrittää asiatonta kiistelyä suitsia, niin se on jo myöhäistä. Erityisen selvästi olen pannut merkille tämän seikan kastetta koskevien postausten yhteydessä.

Anonymiteetin suojissa tullaan rohkeiksi ilmaisemaan asioita tavalla, jota kasvokkain ei rohjettaisi tehdä. Kuka tahansa saattaa blogikommentoinneissa esiintyä esim. nimimerkillä "Mika" tmv. Eli pelkkä nimimerkin käyttökään ei välttämättä muuta asioita miksikään. Surkuhupaisin lienee esimerkki parin vuoden takaa, jossa blogissani esiintyi mitä ilmeisimmin yksi ja sama kommentaattori ainakin kahtena (ellei peräti kolmena) eri kommentoijana. Kaikki tämä anonymiteetin suojissa. Anonymiteetin käyttö saattaa kertoa myös jotain jonkun kristillisen (tai muun) yhteisön sisäisestä keskustelukulttuurista - tai oikeammin sen puutteesta.

"Nimimerkillä kirjoittelun lopetus todennäköisesti puhdistaisi aika pitkälle nettikeskustelun kielenkäyttöä. Kristilliset keskustelupalstat voisivat antaa tässä hyvän esimerkin muille."

Hyvä, Lefa, otan haasteen vastaan. Tästä lähtien blogissani julkaistaan vain sellaisia kommentteja, joista ilmenee kenestä on kyse (eli nimi ja kotipaikkakunta). Esim. Jari Rankisen blogi on jo pitemmän aikaa toiminut näin, olosuhteiden pakosta.

Itse kirjoitan vain omalla nimelläni, kuten voitte tuosta laestadiolaisuuslinkistä päätellä.

Viinitarha ja Yljän ystävä

2011-10-21T22:08:00.000+03:00

Laulujen laulussa 4:12 - 5:1 kuvataan miehen ja naisen välistä rakkautta. Morsianta verrataan (vanhemman käännöksen mukaan) "yrttitarhaan", joka kuuluu yksinomaan sulhaselle. Kuva on kaunis ja monet näkevät siinä myös vertauskuvan Jumalan ja Israelin välisestä suhteesta. Tässä yhteydessä puhutaan usein ns. "morsiusmystiikasta".

Samanlainen kuva toistuu Jesajan kirjan 5. luvussa (jakeet 1-7). Puhujana siinä on "bestman", joka laulaa ystävästään, jolla oli viinitarha, joka osoittautui hedelmättömäksi. Viinitarhan omistaja odotti luonnollisesti sen kasvavan hänelle rypäleitä, mutta sen sato olikin villimarjoja. Kertomuksen edetessä käy ilmi, että koko laulettu tarina kertookin Jumalan ja Juudan/Israelin välisestä suhteesta. Jumala odotti siellä olevan "oikeuden valtaa, mutta kaikki oli mielivaltaa, Hän tahtoi hurskasta hallitusta, mutta kuuli vain kitkerää valitusta" (jae 7 uudemman käännöksen mukaan).

Kun Jeesus julkisen toimintansa loppuvaiheissa Jerusalemissa käy tiukkaa debattia Israelin uskonnollisten johtajien kanssa, Hän kertoo vastaavanlaisen vertauksen, joka em. taustaa vasten oli varmasti hyvin tuttu ja ymmärrettävä kuulijoille. Kertomuksessa kuvataan Jeesuksen itsensä (so. Messiaan) ja Israelin kansan välistä suhdetta. Kertomuksen kritiikki kohdistuu kansan uskonnollisiin johtajiin. Loppuhuipentumassa sille julistetaan tuomio, jonka vaikutus kuulijoihin on tyrmistyttävä: "Jumalan valtakunta otetaan teiltä pois ja annetaan kansalle, joka tekee sen hedelmiä" (Matt. 21:43). Profeetallinen sana sopii hyvin vaikkapa tämän päivän evankelisluterilaiseen kirkkoon Suomessa, yhtä hyvin kuin mihin hyvänsä muuhunkin yhteisöön, joka luopuu Herrasta.

Mielenkiintoinen yksityiskohta kertomuksessa ja koko tematiikassa on tämä "bestman" eli Jesaja, joka ikäänkuin ulkopuolisena hahmona esittelee kertomuksen ja kuvaa problematiikan. Näinhän Johannes Kastajakin puhuu itsestään "Yljän ystävänä", joka iloitsee kuullessaan Yljän äänen (Joh. 3:29). Paavali puolestaan puhuu Korinttin seurakunnalle siitä, miten hän apostolina on kihlannut heidät seurakuntayhteisönä Kristukselle (2.Kor. 11:2). Tässä tehtävässään Paavali kiivailee, vartioi heitä inhimoisesti (kreik. zeeloo), jotta he olisivat puhtaan neitsyen kaltaisia suhteessa Ylkään.

(By the way, on hyvä huomata, että sen enempää Vanha kuin Uusikaan testamentti ei puhu missään kohtaan jonkun yksityisen henkilön, esim. naisen olemisesta "Kristuksen morsian". Tämä rooli on Raamatussa aina yhteisöllinen ja varattu vain seurakunnalle. Näin esim. Ef. 5:21-32:ssa.)

Näyttää siltä kuin Ef. 4:11:ssä mainittu viisitahoinen palveluvirka olisi rooliltaan tällainen "Yljän ystävä" (Johannes Kastaja), "bestman" (Jesaja) tai "kihlaaja" (Paavali). Kannattaa nimittäin kiinnittää huomiota siihen, mitä erityisesti Paavali ja Johannes Kastaja sanovat omasta roolistaan suhteessa Herraan, joka Ylkä ja toisaalta suhteestaan morsiusseurakuntaan. Tältähän viiden kiertävän palveluviran rooli näyttää myös Ef. 4. luvun valossa.

Se on nyt sitten totta...

2011-10-16T12:41:00.001+03:00

"Kuka tahansa olisi valmentanut tämän joukkueen menestykseen, mutta minä en olisi pystynyt siihen millä tahansa joukkueella."

Pep Guardiola, FC Barcelona

Se on tapahtunut! Suuri historiallinen vääryys on kuitattu ja oikeus on voittanut! Lahtelainen jalkapallo on näyttänyt kyntensä, voimansa ja tasonsa ja noussut maan korkeimmalle, kunniakkaalle sarjatasolle, jota sen pääasiallisen sponsorin ("huomisen tulokset jo tänään!") mukaisesti kutsutaan Veikkausliigaksi. Asiat ovat palanneet ennalleen ja ensi kaudella saamme (taas) nauttia suomalaisesta huippufutiksesta.

(Mikäli joku on lukevinaan rivien välistä jotain ironiaan viittaavaa, niin I don´t know what you are talkin´ about...)

Tämä tapahtui siis eilen muinaisten hämäläisten ruotsalaisen sotaherran perustamassa pääkaupungissa, jonka 20-vuotias sisarseura saa todennäköisesti palkakseen ensi vuodeksi farmisopimuksen kunniasta saada todistaa lahtelaisten liiganousua (taas kerran). Joidenkin erheellisten fb-kommenttien mukaan (kannustus)ääneni olisi kantautunut jopa Vantaalle asti, mikä ei (tietenkään) pitänyt paikkaansa.

Mutta hienolta tuntui, vaikka kyllä jo tässä vaiheessa kautta (minäkin) uskoin FC Lahden nousuun. Tosin viime syksyn karmea viimeinen varttitunti Turussa (Litmasesta huolimatta) opetti, ettei mikään ole varmaa, ennen kuin tuomari puhaltaa pilliin pelin päättymisen merkiksi. Mutta seurajohto oli jo alusta pitäen paaluttanut ainoan Lahden perinteisiin ja resursseihin nähden realistisen tavoitteen eli suoran liiganousun. Minä(kin) tunnustan, etten kauden alussa niin hirveästi uskonut Tommi Kautoseen tulevana liigavalmentajana, eihän hänellä juurikaan mitään näyttöjä ollut. Mutta kapteeni Kalle Eerolaa lainaten, "Auge on reilu peruslahtelainen jätkä, ja kyllä sen näkee joukkuuestakin".

Kautosen suuriksi saavutuksiksi FC Lahden kohdalla muodostuu mielestäni uusien nuorten pelaajien sisäänajo. Eilisen pelin voitonkin juuri sellaiset kaverit varmistivat, Reippaan B-ikäinen Matti Klinga ja Kuusysilaina Antti Hukka. Tässä kohtaa arvostan Kautosta ja tässä kohtaa hän eroaa edeltäjistään Ilkka Mäkelästä ja Antti Muurisesta. Ja saihan Kautonen joukkueen myös kokonaisuutena pelaamaan itsensä näköistä, rivakkaa ja nyhräilemätöntä futista. Tosin nämä molemmat ansiot selittyvät paljolti myös sillä sarjatasolla, jolla tänä vuonna päästiin päsmäröimään.

Ensi vuonna entinen peli ei nimittäin enää vetele. Vaikka iso osa porukasta täyttääkin keskiverto liigapelaajan standardit, niin kyllä joukkue kaipaa kipeästi vahvistuksia. Niin Klingan kuin Hukankin näytöt eivät olisi (vielä) riittäneet liigatasolle. Vahvistukset maksavat taas rahaa, mikä on liigaseurojen yleisin ongelma, Helsingin Jalkapalloklubia lukuunottamatta. FC Lahti onkin ensi kautta ajatellen saman haasteen edessä kuin paikallinen riitaisa salibandy-ylpeys tällä kaudella: sarjapaikan säilyttäminen on ainoa realistinen tavoite.

Oikeesti: jos joku MyPa tai Vepsu pystyy tähän, niin kyllä me pystytään vielä enemmän! Meidän täytyy vain uskoa itseemme ja puhaltaa yhteen hiileen. Lahtelainen futis on se juttu, ei niinkään jo aikansa elänyt vastakkainasettelu Reippaan ja Kyykän välillä. Itse nautin tällä kaudella yhtä lailla Reippaan A-junnujen menestyksestä kuin Kuusysin hyvistä peleistä Kakkosessa. Enkä pane pahitteeksi Salpausselän Reippaan tai Starsin nousua Kakkoseen ensi kaudella. Kyllä ihmiset haluaa tulla katsomaan kun oman kylän pojat pelaa ja pärjää. (Aivan kuten seurakunta-asioissakin, kyse on kaupunginlaajasta näystä, ei oman kuppikunnan menestyksestä muiden kustannuksella.)

Isojen seurojen kiusaaminen sitäpaitsi luonnistuu lahtelaisilta kiitettävän hyvin lajissa kuin lajissa. Eräs lahtelaisen liigahistorian kauneimpia muistoja on edelleen pronssimitalien nappaaminen äveriään Klubin nenän edestä kauden viimeisessä pelissä Hesassa syksyllä 2008. Uskoni historiassa tapahtuvaan oikeuidenmukaisuuden voittoon sai paljon vahvistusta tuolloin. Se oli lahtelaisen jalkapallon katarsiskokemus, josta FC Lahden fanit edelleen painokelvottomasti veisaavat, valmensihan HJK:a tuolloin kesken edellisen kauden pois Lahesta (lähes tulkoon häpeällisesti) loikannut Muurinen.

Eilen Hämeenlinnassa kuittailinkin jo joillekin tutuille lahtelaiskannattajille, että "ensi kaudella sitten taas hiihtostadionilla". Sainkin osakseni kitkerää palautetta, että "mitäs sä jo nyt palautat meitä maanpinnalle". Lahdessa onkin eräänlainen positiivinen tilaongelma: pelit Kisapuistossa olivat tälläkin kaudella sellaista herkkua, että vertaistaan saa hakea, kun taas liigassa käytettävä Hiihtostadion on kuin ammattipoliitikko vaalien välillä eli kylmä, kolkko ja etäinen. Onko paluu sinne jääkulhoon sitten must? Ei ainakaan välttämättä, näin väitti minulle FC Lahden joukkueenjohtaja Lasse Peltonen hiljattain teologian opintojen välitauolla. Kisapuistosta kun saisi jo aika pienelläkin restauroinnilla ihan kelpo peliareenan ja kunnon satsauksella sellaisen hornankattilan, joka jo pelotteena olisi hyvä apu kotijoukkueelle.

Todennäköisenpää kuitenkin on, että tehdään taas joku perinteinen nahkapäätös, jossa pelit pelataan muuten hiihtostadionilla ja lohdutukseksi tulee joku heinäkuun lomakauden matsi Kisapuistossa. Tasan ei käy onnen lahjat...

Tästäkin huolimatta, FC Lahti: eteenpäin, ylöspäin, pidemmälle, korkeammalle!

Mitäpä jos...?

2011-10-14T21:51:00.001+03:00

Sain oivan vinkin Rossilta. Tsekatkaapa. Ollaankohan me unohdettu jotain eli onkohan tuotteemme vieläkään ihan perfecto?

What if Worship was like an NBA game?

"Älkää maksako kenellekään pahaa pahalla"

2011-10-13T21:59:00.001+03:00

Mitä tapahtuu, kun kristitty voittaa? Siitä antaa Raimo Mäkelä oivan esimerkin viimeisimmässä Perustassa (5/2011, s. 276).

"Itä-Saksan romahdettua lokakuussa 1989 sen kommunistinen poliittinen johto menetti asemansa, asuntonsa ja tulonsa ja joutui puille paljaille. Näin kävi myös Itä-Saksan johtajalle Erich Honeckerille (s. 1912) ja hänen rouvalleen Margot Honeckerille (s. 1927), joka oli ollut opetusministeri. Kun heillä ei ollut enää kotia, heidät otti kotiinsa pastori Uwe Holmer yhdessä rouvansa kanssa tammikuusta huhtikuuhun 1990. Perheessä oli kymmenen lasta. He olivat tunnustavia kristittyjä ja kieltäytyivät kommunistisesta nuorisovihkimyksestä. Niinpä he eivät päässeet yliopistoon opiskelemaan. Rouva Holmer lähetti opetusministeri Margot Honeckerille kirjeen, jossa hän pyysi heille opiskeluoikeutta. Kun Honeckerit nyt kodittomina ja leivättöminä asuivat Holmerien katon alla ja söivät heidän pöydässään, rouva Holmer kysyi rouva Honeckerilta, muistiko hän saamaansa kirjettä. Hän ei muistanut. Kommunistinen ja ateistinen Honeckerin pariskunta istui nyt pöydässä, jossa ruoka siunattiin Jeesuksen nimessä, ja asui kodissa, jossa elettiin Jeesuksen yhteydessä. Holmerit noudattivat Raamatun kehotusta Room. 12:17-21:ssa."

Kaksi tulevaisuudenkuvaa

2011-10-09T13:01:00.001+03:00

Olen viime aikoina törmännyt kahteen tulevaisuudenkuvaan, jotka ovat panneet miettimään asioita (so. menneisyyttä, nykytilaa ja tulevaisuutta) ja joissa on toisaalta jotain hyvin samankaltaista, mutta toisaalta ne johtavat ihan eri suuntiin.

Jokin aika sitten katselin tv:stä brittiläisen kulttileffan maineeseen nousseen tulevaisuuden Englantiin sijoittuvan fantasiatrillerin V niinkuin verikosto. Leffassa kuvataan kristillis-oikeistolaista diktatuuria, jossa toisinajattelijat on suljettu keskitysleireille, joissa heillä tehdään erilaisia lääketieteellisiä kokeita ym. Erään tällaisen epäonnistuneen kokeen tuloksena syntyy sitten kaveri, joka alkaa toteuttaa oikeutetun koston ideaa... No, katsokaa itse leffa, niin koko juttu selviää.

Leffa ankkuroituu vahvasti perinenglantilaiseen historiaan guyfawkesineen, mutta myös varmasti monien mielestä ihan lähimenneisyyden thatcherilaiseen Britanniaan. Se, mikä leffassa on merkille pantavaa, on se, että siinä julmasti vainotut toisinajattelijat ovat esim. seksuaaliselta suuntautumiseltaan valtaväestöstä poikkeavia, joita sitten poliisi brutaalisti pidättää, kiduttaa ja telkeää vankiloihin.

Jos tuo leffan teema diktatuuria vastaan taistelevasta yksinäisestä kansalaisesta muuten vetoaakin meikäläiseen ja näen siinä noin yleisellä tasolla paljon yhtymäkohtia omaankiin elämääni, niin viimeistään tuossa vaiheessa mieleen nousee naurahdus/ajatus: "hei ihan oikeasti, älkää nyt viitsikö!" Kun nyt ajattelen meidän omaa tilannettamme Suomessa, Pohjoismaissa ja länsimaissa muutenkin, niin todellisuus on kuitenkin kaikkea muuta kuin yhtäpitävä leffan esittämän tulevaisuuden skenaarion kanssa. Kyllä tämän päivän vainottuja toisinajattelijoita Suomessa ovat ihan muut ihmiset ja ryhmät, kuin vaikkapa homot ja lesbot. Esim. moni julkisesti konservatiiviseksi kristityksi tunnustautuva joutuu tänään erilaisen mielipidevainon, mustamaalauksen tai vaientamisen kohteeksi. Ajattelun totalitarismi saa nykypäivänä tyystin erilaiset kasvot kuin mitä leffassa esitetään tapahtuvaksi.

Toinen tulevaisuuden skenaario räväytetään eteemme kempeleläisen dekkaristin Ari Paulowin romaanissa Khilafa! Valtakunta. Kirja on alaotsikkonsa mukaisesti "romaani oikeusvaltion raunioilta". Se kertoo siitä, miten Suomi (muusta maailmasta puhumattakaan) on joutunut islamistien täydelliseen valtaan. Maassamme sovelletaan käytäntöön sharialakeja ja muistuttaa muutenkin talebanien hallitsemia alueita esim. Afganistanissa. Sanomattakin on selvää, että kaikki suomalaiseen kulttuuriperimään kuuluvat asiat ovat kiellettyjä ja suomalaiset etnisenä ryhmänä ovat vainottu vähemmistö, jotka elävät koko ajan ilmassa löyhästi riippuvan käyräsapelin uhan alla.

Kirja on helppolukuinen, mutta todella järisyttävää luettavaa. Sen luettuaan alkaa kummasti ymmärtää esim. keisarillisen Venäjän harjoittaman sortokauden aikana eläneiden suomalaisten itsenäisyysaktivistien sielunmaisemaa. Samoin oman kansallisen kulttuuriperimämme (esim. vaikkapa Sibelius) arvostus nousee monta pykälää, onhan se sinnikkäästi puskenut esiin juuri tuon kaltaisessa kansallisen uhanalaisuuden tilanteessa.

Olisiko tällainen tulevaisuudenkuva sitten Suomessa joskus mahdollinen? En tiedä, en usko, näin ajattelen ainakin tämänhetkisen valon mukaan. Elämme ensinnäkin niin kaukana maailmanpolitiikan polttopisteistä, että se tuntuu hyvin epätodennäköiseltä. Toisaalta se, mihin kiinnittää huomiota ovat monien kirjassa lainattujen islamistiaktivistien, imaamien ym. lausuntojen ajankohtaisuus: ne kun on kirjattu ylös netistä ja mediasta tällä vuosituhannella ja ne ovat peräisin länsimaissa aktiivisesti vaikuttavilta islamisteilta (esim. Ruotsissa ja Iso-Britanniassa). Nämä radikaalit lausunnot nimittäin puhuvat ilmoille sitä todellisuutta, jota Paulowin kirjassa kuvataan jo tapahtuneeksi muutaman vuosikymmenen pääsdtä Suomessa(kin). Samoin kuvaukset islamisesta oikeudenkäytöstä (esim. nuoren naisen kivittäminen) ovat esimerkkejä omalta ajaltamme islamin hallitsemista maista.

Länsimaiselle sivistyneistölle on ominaista tietynlainen naiivi hyväuskoisuus. Leninkin puhui aikanaan ns. "hyödyllisistä idiooteista", jotka porvareina, mutta täysin hyväuskoista hölmöyttään edesauttavat kommunistista maailmanvallankumousta. Ehkä tämä lapsellinen sinisilmäisyys on peruja humanistisesta, ihmisen luontaiseen hyvää tarkoittavuuteen uskovasta ihmiskuvasta. Samanlainen naiivi suhtautuminen leimaa monia länsimaisia ihmisiä, erityisesti sen kulttuurista, poliittista tai uskonnollista eliittiä suhteessa islamiin: sitä ei oteta todesta. Jos imaami sanoo jotain islamistien tulevaisuuden suunnitelmiin liittyen, siihen ei suhtauduta vakavasti. Jossain kohtaa tämä länsimainen sinisilmäisyys saa jopa rasismin kaltaisen arroganssin piirteitä.

Yhteinen nimittäjä näille molemmille on totalitarismi: "poliittinen järjestelmä, jossa valtion valta ulottuu yhteiskunnan kaikille aloille. "

Emmekös me viime vuosina täällä Suomessakin ole saaneet todistaa juuri tällaisen totalitarismin esiinmarssia, joka itse asiassa pyrkii saavuttamaan tavoitteensa hyvin hienovaraisesti ja vaivihkaa, sanoisinko sivistyneesti. Sillä ei ole käytössään vankileirien saaristoa maantieteellisesti tai fyysisesti, mutta tämä totalitarismi ulottuu jo hyvin pitkälle inhimillisen ajattelun alueelle. Esim. homoseksuaalit eivät enää saa eheytyä (vaikka haluaisivatkin), koska se on vastoin nykyistä ajattelun genreä, joka tähtää perinteisen perhe- ja avioliittorakenteen murtamiseen. Sen murruttua ihmisiin on taas helpompi vaikuttaa manipuloivasti. Tai edellä kuvattua islamin uhkaa ei saa arvostella tai edes lausua ääneen, koska se ei sovi vallassa olevaan ajatteluun. Perinteisten kristillisten arvojen esille tuomista ei pidetä eettisesti, ammatillisesti, tieteellisesti tai kulttuurisesti suotavana, koska se johtaa vastakkainasetteluun, jopa vihapuheisiin. Jo se, että pelkästään ajattelet tällä tavoin tekee Sinusta potentiaalisen uhkatekijän.

Eräs nuoruuden kaverini totesi joskus silloin kultaisella 80-luvulla, miten paras tapa vastustaa totalitarismia on julistaa evankeliumia. Sehän vasta tekeekin ihmisestä todella vapaan, sisäisesti riippumattoman ihmisen, jonka omatunto on ensisijaisesti sidottu Raamatun sanaan Jumalan ilmoituksena, ennen mitään puolueohjelmia, viisivuotissuunnitelmia, yleistä mielipidettä, mediagalluppeja tai muita vaikutteita.

Niinpä ikäänkuin siunatuksi jatkoksi - kirjaimellisesti! - edellä saaduille vaikutteille käteeni osuikin kristillisessä kirjakaupassa norjalaisen pitkän linjan evankelistan Emanuel Minosin erinomaisen puhutteleva kirja Ovet suljetaan! (Aikamedia v. 2011). Kirja on ilmestynyt Norjassa jo parisen vuotta sitten ja esim. Utoyan verisiä tapahtumia silmälläpitäen kirja on suorastaan profeetallinen. Minos nimittäin käy läpi kristillisen perinteen historiaa ja vaikutusta viime vuosituhannella erityisesti skandinaavisesta näkökulmasta ja tuo hyvin esille sen, mitä yhteiskunnalle ja kokonaiselle kulttuurille tapahtuu, kun se luopuu niistä kristillisistä arvoista, joiden varaan kaikki tuo taloudellinen hyvinvointi ja tasa-arvo, yhteiskuntarauha ja järjestys sekä mielipiteen sanomisen vapaus ja toisten oikeuksien kunnioittaminen aikanaan on rakentunut.

Minos kysyykin hyvin ajankohtaisen kysymyksen: "Entä nyt, Skandinavia?"

Kirjan loppuun on koottu erityisesti Pohjoismaita, mutta myös muuta maailmaa käsitteleviä näkyjä ja profetioita, mutta niitä käyn tässä vasta lueskelemaan, joten palaillaan niihin myöhemmin.

Viime päivien kokemuksia

2011-10-06T21:38:00.000+03:00

Tiedätkö mitä tarkoitetaan lapsen uskolla? Kerronpa esimerkin.

Eräänä päivänä olin työni puolesta toisella paikkakunnalla opettamassa. Olin herännyt ja lähtenyt liikkeelle jo normaalia aikaisemmin. En ollut huomannut/muistanut/ehtinyt/jaksanut/viitsinyt varata mitään sen kummempaa matkaevästä mukaan, mikä vähän arvelutti meikäläistä. Niinpä oli iloinen yllätys, kun pääteasemalla jaettiin ilmaisia purkkeja hyvää kreikkalaistyylistä jugurttia. Sillä se opetuspäivä hyvin lähti käyntiin, vaikka aamupalan syömisestä olikin jo kulunut normaalia enemmän aikaa. Koin sen selkeänä lahjana Jumalalta, joka täyttää kaikki tarpeeni ja pitää huolta minusta, jopa hyvinkin yksityiskohtaisella tavalla.

Nyt terve järki ja "aikuisen" mieli sanovat, että "no, mikäs siinä, hauska sattuma, mutta eipä juuri muuta". Helppohan näitä asioita on rationaalisesti selittää ja suhtautua asioihin kypsän viileästi, tekemättä siitä nyt sen "isompaa numeroo". Tuollainen vouhotus nyt saa olonkin niin vaivautuneeksi. Itse kuitenkin huomasin ajattelevani, että "niin, Herra järjesti minulle ekstravälipalan, kun huomasi sekä tarpeeni että huolestuneen mieleni moisesta". Mielen valtasi turvallisuuden tunne ja rauha: minusta pidetään huolta.

Kukin pitäköön oman uskonsa. Itse kallistun vahvasti - ja mielelläni - viime mainitulle kannalle. Kun tässä uskossaan elää ja vahvistuu, niin voi huoletta jättää kyynisen huvittuneet, jopa ivalliset ilmeet omaan arvoonsa.

Joskus sitä havahtuu tilanteeseen, jossa huomaa yllättäen saaneensa elämänmakuisia ja todellisia rukousvastauksia kysymyksiin, jotka ovat ikäänkuin varkain nousseet mieleen ja joita ei aina ole edes rohjennut ääneen lausua. Sitten vaan ykskaks yllättäen huomaa, että niin, se mitä nyt on tapahtunut, onkin suoraa jatkumoa sille tunnetilalle ja selvä vastaus ja niihin kysymyksiin, jotka vaivasivat mieltä jokin aika sitten.

Eräässä vanhassa hengellisessä laulussa puhutaan siitä, miten Jeesus kuulee heikoimmatkin huokaukset ja rukoukset. Hän todellakin jo kaukaa tunnistaa nuo äänenpainot ja rientää vastaamaan niihin. Eräs uskonelämän suurimpia paradokseja onkin se, miten paljon Hänelle merkitsevätkään meidän ajatuksemme, tarpeemme ja kysymyksemme. Mikä minä olen, että minusta näin huolehditaan...?

Mutta nämä asiat aukenevat vain uskolle.

Avainpelaajat

2011-10-02T12:11:00.002+03:00

Kuluneen viikonlopun aikana olemme pariinkin otteeseen rukoilleet oman kotikaupunkimme kohdalla tiettyjen avainhenkilöiden puolesta tai oikeammin heidän löytymisensä puolesta. Avainhenkilöt ovat ihmisiä, miehiä tai naisia, jotka omalla elämänalueellaan, omassa työssään ja kutsumuksessaan ovat avainasemassa vaikutuksensa puolesta. Tämä elämänalue (tai, kuten Paavali sitä 2. Korinttilaiskirjeen 10. luvussa kutsuu, "vaikutusala") voi olla esim. politiikan, median, talouden, elinkeinoelämän, tieteen, taiteen, kulttuurin, urheilun tai hengellisen elämän piirissä. Jumala osoittaa meille aika ajoin tiettyjä tällaisia ihmisiä, että me Herran omina (so. hänen pappeinaan) rukoilisimme erityisesti ja keskitetysti juuri heidän puolestaan.

Raamatussa on lukuisia esimerkkejä tällaisista avainhenkilöistä. Jeesus tapasi tulliasemalla Matteuksen eli Leevin ja kutsui tämän seuraajakseen. Tämän seurauksena Matteus kutsui Jeesuksen opetuslapsineen luokseen illalliselle ja sinne kerrotaan tulleen myös monia muita saman alan ihmisiä (Matt. 9:9-10). Kyseessä voi siis olla esim. jokin alakulttuurinen tyyli, etninen ryhmä tai ammattikunta tms. Ratkaisevaa on se, että tämän avainhenkilön kautta monta muutakin "saman heimon" jäsentä voidaan tavoittaa.

Roomalainen kenturio Kornelius on toinen hyvä esimerkki kaverista, joka asemansa perusteella oli avainhenkilö monien muiden tavoittamisessa. Kun hän kutsui apostoli Pietarin kotiinsa julistamaan evankeliumia Jeesuksesta, hän kutsui samaan tilaisuuteen monia muitakin, nimittäin kaikki paikalla olleet sukulaisensa ja lähimmät ystävänsä (Apt. 10:24).

Juutalainen fariseus ja rabbi Saulus eli apostoli Paavali taas oli hyvä esimerkki avainhenkilöstä, joka alussa oli jopa oman entisen (etnisen, uskonnollisen ym.) ryhmänsä poissulkeva, mutta aikaa myöten täysin uusia mahdollisuuksia ja yhteyksiä avaava avainhenkilö.

Lionel Messi on esimerkki avainpelaajasta, joka omalla henkilökohtaisella panoksellaan kykenee ratkaisemaan otteluita. Merkille pantavaa on kuitenkin se, että Messi on sitä nimenomaan seurassaan FC Barcelonassa, mutta - yllätys, yllätys - hän ei olekaan sitä oman maansa Argentiinan maajoukkueessa, johon hän kyllä itseoikeutetusti lahjojensa perusteella kuuluu. Siellä hänellä ei nimittäin ole ympärillään sellaisia (so. sen tasoisia) muita pelaajia, jotka kykenisivät pelintekemisellään luomaan hänelle niitä maalipaikkoja, joista ratkaista otteluita. Esille tulee Messin (ja koko Barcan) kohdalla pelityylin sekä sellaisten pelaajien, kuten esim. Xavin merkitys.

Avainpelaaja on, roolistaan ja asemastaan huolimatta, aina myös riippuvainen niistä ympärillään olevista ihmisistä, seuraajista, tukijoiusta ja esirukoilijoista, joihin hän on suhteessa ja joiden kautta hänen vaikutuksensa tapahtuu ja laajenee.

Riisuttu mies

2011-09-27T22:09:00.001+03:00

Eilen illalla tuli Subilta taas parin vuoden tauon jälkeen kotimainen leffa Riisuttu mies. Eräiden kaverien fb-keskustelua siteeraten, eipä tiedä itkeäkö vai nauraa? Joidenkin mielestä todellisuus on valitettavasti tarua ihmeellisempi, mutta... Herkullisin kommentti leffassa taisi olla se, miten Kirkon tutkimuskeskuksen gallupit laaditaan kirkkohallituksen kahviossa. Tiedä häntä. Kirkkohallitus (tai vaihtoehtoisesti Kirkon tutkimuskeskus) tietenkin kiistää väitteen.

Tutun risaisen kuvan kirkon nykytilasta, sen johtajien naimisesta maallisen vallan ja mammonan edustajien kanssa sekä semipuberteettimaisesta hapuilemisesta oikean ja väärän kysymyksissä leffa tietty antaa. Tässä yhteydessä tuntuisi lähinnä naurettavalta puhua mistään "elämän rosoisuuden näyttäytymisestä silmiemme edessä kaikissa sateenkaaren väreissä", mikä hyvinkin voisi nousta kirkollisen jargonin piiristä. Kirkon piirissä kun ollaan niin vannoutuneita kyselijöitä (tiedäthän tuon sloganin: "me emme tiedä, me jäämme vain kyselemään"), että ei kenellekään enää mitkään toimivat, varmat vastaukset kelpaisikaan. Joskus v. -84 ekassa historiallisessa nuorisokulttuuriseminaarissa Ryttylässä silloin vielä voimissaan ollut Juice Leskinen totesi paneelissa, että paras hetki on se, kun Nalle Puh on avaamaisillaan hunajapurkin. Se ei ole vielä auki, eikä Nalle vielä maistele herkullista hunajaa, vaan hän on vielä avaamassa purkkia (so. etsimässä, kyselemässä jne.). Samalla Juice-vainaa tuli tietämättään hyvin pukeneeksi sanoiksi koko kirkollisen älymystön penseän asenteen Jumalan selvän ilmoituksen edessä.

Kirkko on hukassa, auttamatta ja totaalisesti. Sitä ei pidä hylätä, mutta se pitäisi julistaa holhouksenalaiseksi ja sille tulisi määrätä puolueeton edunvalvoja jostain muualta kuin sen omasta joukosta.

Tietysti mietityttää leffan tekijöiden motiivit: miksi tällainen leffa? Mitä tarkoitusta varten ja mitä tällä halutaan ajaa takaa? Onhan monilla heistä toki erilaista historiaa ja harrastuneisuutta uskonasioiden parista. Laura Malmivaaran suvusta löytyy varmaan piispoja, pappeja, virsirunoilijoita ja herätysliikejohtajia enemmän kuin mistään muusta suvusta Suomessa. Jarkko Hentulalla (eräs leffan taustahahmoista, jolla on pieni roolikin) on nuoruudessaan ollut hyvinkin aktiivinen seurakuntanuorivaiheensa erään tunnetun herätysliikeseurakunnan toiminnassa 1980-luvulla. Samuli Edelman taas on nykyisin hyvinkin aktiivinen Tuomasmessun kävijä täällä kotomaassa käydessään.

Leffan esittämien pappiskarikatyyrien kohdalla raflaava kysymys kuuluu: mitä sitten tapahtui? Paavalia lainaten, "te juoksitte hyvin, kuka esti teitä olemasta totuudelle kuuliaisia?" (Gal. 5:7). Toki onhan syitä tällaiseen degeneraatioon kuultu viime aikoina oikein asiantuntijan suulla, kun itse riekkisläisen liberaalisiiven eräs nuoren polven argumentaattori Kari Kuula omakohtaisesti todistaa siitä, miten teologinen tiedekunta vieroitti hänet tehokkaasti uskosta. Kuulan vuodatusta lukiessaan vanhan parran mielen valtaa turhautuminen: mitäs minä sanoin? Eikös tästä ollut jo puhetta ennen kuin sinne teologiseen menitkään? Eivätkä tätä elämänkokemusta suostu (tietenkään) uskomaan vapaiden suuntien nuoren polven edustajat, jotka teologian hunajapurkkia availlessaan ovat täysin tuon kullankeltaisena aineena löysästi maahan valuvan mahlan lumoamia. Joka sukupolvella olkoon siis oikeus tehdä omat virheensä. Harmi, vain että se käytännössä aina maksaa muutaman sodassa kaatuneen sielun.

Samuli Edelmanin roolihahmopappi Antti Pitkänen on kyllä osuvasti kuvattu ulkoaohjautuva, kaikkia miellyttämään pyrkivä "ajettu ihminen" (Gordon MacDonald). Hänen elämänsä ei ainoastaan kulu, vaan suorastaan hukkuu kiireeseen ja touhuun hänen rientäessään täyttämään ympäristön häneen kohdistamia odotuksia ja erityisesti kunnianhimoisen asessorivaimona, emerituspiispan tyttären (Matleena Kuusniemi) kunnianhimoisia näkyjä loistavasta tulevaisuudesta Turun piispanlinnassa. Oiva esimerkki virkapastorin painajaisesta, joka valitettavan usein toteutuu veljien ja siskojen elämässä.

Käytännön neuvo: mieti, ketä varten elät ja olet? Kenen tahtoa olet täyttämässä, kenen näkyjä toteuttamassa? Se lepo, rauha ja vapaus, joka seuraa tästä oravanpyörästä poishyppäämistä, korvaa kevyesti kaikki "etsänytnoinvaanvoilähteä"-puheet yms. On hyvä olla mustasukkaisen tarkka oman kutsumuksensa kohdalla. (Vrt. Apt. 6:2-4.)

Ne ratkaisumallit, jotka leffa kyselevälle tarjoaa eivät pitkälle kanna: noudata halujasi, kuuntele sydämesi ääntä ja anna palaa! Nämä postmodernin ajan itsekkään hedonistiset neuvot johtavat vain entistä suurempiin pettymyksiin ihmiselämässä ja ovat vain osa länsimaisen ihmisen suurta pimeässä hapuilua. Siinä mielessä tilanteiden ja ihmiskohtaloiden aito problematisointi on jäänyt leffassa hyvin pinnalliselle tasolle. On helppo osoittaa mädännäisyyttä sormella, mutta on paljon vaikeampi esittää kutsua aitoon, vanhanaikaiseen parannuksentekoon. Se kun maksaa aina vähän enemmän kuin vain Elokuvasäätiön apurahan.

Elokuvan profeetallinen loppukohtaus (nyt, lopulta) piispantalon kotoisassa kammarissa piirtää surkuhupaisan kuvan Suomen kirkon nykytilasta. Kun Herran omat ovat hiljaa, niin nyt kivet huutavat, eikä tuota puhetta voi olla kuulematta kukaan, jolla on korvat! Vietetään piispaksi korotetun Antti Pitkäsen lapsen synttäreitä ja koolla ovat kaikki: uusi piispa kaksine vaimoineen ja lapsineen, viihdyttämässä pientä ja suurta juhlaväkeä piispanristi kaulassa ja paperinen tötteröhattu päässä, lauletaan "Jumalan kämmenellä..." ja seniili emerituspiispa (Pentti Siimes) ulvoo mukana kuin kuka tahansa aidosti henkisesti jälkeenjäänyt...

Mieleen tulevat Miikan profeettakirjan sanat: "Jos tulisi mies, joka tuulta tavoittelisi ja petollisuudessaan valehtelisi: ´Minä saarnaan sinulle viinistä ja väkijuomasta´, siinä olisi saarnaaja tälle kansalle" (2:11).

Tulevaisuudesta, arvoista ja ratkaisuista

2011-09-25T11:45:00.001+03:00

Eilisessä TV1:n Ykkösaamussa oli vieraana Timo Soini. Hän ilmoitti, kuten monet jo ennakoivatkin, lähtevänsä mukaan presidenttikisaan. Eräänä syynä tähän oli kuulemma se, ettei koko vaalikamppailu muistuttaisi nyt ihan kokonaan Jurassic Parkia tai Spacecowboys-leffaa, kun mukana ähinässä on sellaisia politiikan historian dinosauruksia, kuin Paavot Väyrynen ja Lipponen ja Sauli Niinistö. Vakavasti puhuen Soini kuitenkin totesi syynä olevan sen, että vaikka presidentin tehtäviin kuuluvat lähinnä ulko- ja turvallisuuspolitiikka, niin nyt joudutaan keskustelemaan kaikista Suomen tulevaisuuteen liittyvistä asioista.

Soinin lausumassa pääpointti on tässä: - Nyt on tulossa Suomen suurin arvokeskustelu. Siinä tulevat esille kaikki ajankohtaiset asiat. Myös ne teemat, jotka eivät suoraan kuulu presidentin tehtäviin.

Näin profeetallisen kristinuskon näkökulmasta voidaan tämä Soinin näkemys vahvistaa. Edessä tulevat olemaan Suomen itsenäisyyden historian ratkaisevimmat arvokeskustelut. Itse asiassa ne ovat jo nyt parhaillaan meneillään. Osittain ne ovat jo käytykin, minkä näemme kirkon viimeaikaisesta arvokeskustelusta ja ratkaisuista, joita se on poikinut. Tilanne kirkon sisällä kuohuu koko ajan ja on tavallaan pienoiskoossa kuva kuohunnasta koko kansassa. Tosin ratkaisut ja suunta ovat kirkon sisällä aivan eri suuntaiset kuin maassa noin muuten. Siinä, missä seurakuntavaaleissa liberaali siipi vyörytti itselleen paremmat asemat vaikuttaa kirkossa oman moniarvoisuutensa puolesta, siinä viime kevään eduskuntavaaleissa arvokonservatismi otti selkävoiton punavihreästä vasemmistoliberalismista. Mitä tämä poikii kirkon sisällä jatkossa, jää nähtäväksi. Politiikassa se synnytti paniikkireaktion vanhan poliittisen eliitin taholta, minkä seurauksena paketoitiin pakolla Kataisen sixpackhallitus ja samanaikaisesti aloitettiin ennen näkemätön perussuomalaisiin kohdistunut mustamaalauskampanja.

Soini on oikeassa siinä, että "myös ne teemat, jotka eivät suoraan kuulu presidentin tehtäviin" nousevat nyt keskusteltaviksi. Tilanne on siinä mielessä nurinkurinen, että vaikka maamme pitkäaikaiseen poliittiseen liturgiaan kuuluu aina ja joka paikassa todeta, miten ulko- ja turvallisuuspolitiikka kuuluvat presidentin toimenkuvaan, niin presidentti kuitenkin on ensisijaisesti koettu maan henkiseksi isäksi/äidiksi. Presidentti on ensisijaisesti arvojohtaja ja tämä suuntaus on vain (yli)korostunut siitä lähtien, kun mentiin EU:in.

Hyvänä esimerkkinä tästä on Tarja Halonen. On vaikea kuvitella toista henkilöä maassamme, joka viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana olisi niin vahvasti vaikuttanut homomyönteisyyden kasvuun - ehkä joitain kirkonmiehiä tai -naisia lukuunottamatta. Halonen jos kuka on ollut arvojohtaja ja vain sitä. Asioihin reagoimisellaan tai reagoimattomuudellaan hän on selvästi johtanut asioita tiettyyn suuntaan. Se, mikä tekee asiasta niin vaarallisen, on se että hänen arvonsa ovat monissa kysymyksissä syvästi ristiriidassa Raamatusta nousevien kristillisten arvojen kanssa, mistä ei varmasti kenelläkään ole epäselvyyttä. Voimme vain kuvitella, miten kehitys olisi ollut toisenlaista, jos Sauli Niinistö tai Timo Soini olisi voittanut edelliset presidentinvaalit.

Nyt, mikäli Soinia on siis uskominen, on revanssin paikka. Suuret arvokeskustelut maamme tulevasta suunnasta ovat käsillä. Hengellisesti puhuen on selvää, että näkymättömässä maailmassa esiintyy suurta mielenkiintoa maamme (ja koko maanosamme) tilannetta kohtaan juuri nyt. Erityisesti siksi kaikkien kristittyjen esirukoukset ovat nyt enemmän kuin tarpeen. Ratkaisut, joita nyt ollaan tekemässä viittaavat suuntaa kauas tulevaisuuteen:

suhde Israeliin Jumalan omaisuuskansana ja sen oikeuteen saada elää rauhassa ja turvassa,
suhtautuminen Raamatussa ilmoitettuun Jumalan lakiin ja siltä pohjalta nouseviin kristillisiin arvoihin, joiden pohjalle koko yhteiskuntamme alunperin oli rakennettu,
mutta myös suhde valheelliseen ja epädemokraattiseen Euroopan Unioniin, joka sekavien rahaliittovaiheiden jälkeen tulee mitä todennäköisemmin - ehkä parin rankan pohjakosketuksen kautta - johtamaan liittovaltioon.

Mitä tämän jälkeen tapahtuu maanosamme kohdalla onkin sitten jo toinen juttu. En nimittäin ollenkaan epäröi sanoa ääneen sitä, että pahin tulevaisuuden skenaario EU:n kohdalla edelleen on muotoutuminen antikristilliseksi totalitarismiksi sanan varsinaisessa, raamatullisessa merkityksessä.

Itselläni on viime aikoina entistä useammin tullut mieleen ajatus jonkinlaisen tulevaisuussymposiumin järjestämisestä. Nyt jos koskaan meidän tulisi katsella ympärillemme, luoda katseemme Jumalan ilmoitukseen Raamatussa ja kysellä toisiltamme: "vartija, mikä hetki yöstä on?" Meidän olisi tarkkaan mietittävä, mitä ovat nyt ne asiat, joita haluamme edistää, kylvää ihmisten mieliin ja kasvattaa täyteen mittaansa. Tämän työstäminen porukalla, rukouksessa, vuorovaikutuksessa toinen toistemme ja Jumalan Hengen kanssa on äärimmäisen ajankohtaista, koska ne asiat, joita nyt kylvämme (so. teemme, elämme todeksi ja vaikutamme) joka tapauksessa kantavat hedelmää tulevaisuudessa.

Vielä kasteesta 3.

2011-09-22T21:17:00.002+03:00

Onko kaste portti jonkun tunnustuskuntaseurakunnan jäsenyyteen? Vastaus on, että se voi joidenkin mielestä olla sitä. Jotkut seurakunnat esim. vapaissa suunnissa jopa edellyttävät sitä tyyliin "jollet liity seurakuntaamme, et saa kastetta".

Tästä (valitettavasti) vallitsevasta käytännöstä emme kuitenkaan voi vetää sitä johtopäätöstä, että näin tulisi olla. Emme nimittäin löydä tälle menettelylle mitään tukea UT:sta. Siellä kerrotaan vain kasteesta, jonka uskoontulleet ihmiset ottivat, oli heidän seurakuntayhteytensä siitä eteenpäin mikä tai missä hyvänsä. Hyvänä esimerkkinä vaikkapa Saulus eli apostoli Paavali, jonka opetuslapsi Ananias kastoi pian uskoontulon jälkeen - ja loppu onkin sitten kirkkohistoriaa.

En itse uskalla rajoittaa kastetta mihinkään muuhun kuin Kristuksen seuraamiseen. Käsitykseni mukaan kaste ei siis ole liittämistä johonkin jonkun kirkkohistoriallisen skisman tai henkilöristiriidoista johtuvan splitin tuloksena syntyneeseen uskonnolliseen yhteisöön. Kaste liittää meidät uskon kautta Kristukseen, Hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa ja Hänen ruumiiseensa, joka on seurakunta. Tämä on hyvä muistaa ja tätä tosiasiaa on syytä kunnioittaa.

Onko kaste sitten välttämätön pelastukselle? Ei ole, ihmisiä pelastuu ilman kastettakin. Perusesimerkkinä vaikkapa ryöväri ristillä. Jeesus kuitenkin liittää kastamisen opetuslapseuttamiseen. Kaste on siis pelastukseen kuuluva asia, mutta ei itse asia. Pelkkä toimitus itsessään ei vielä pelasta ketään, tehtiinpä se missä iässä tai kenen toimesta tai mitä toimitustapaa, liturgiaa, sanamuotoa, raamatunkäännöstä tms. hyvänsä käyttäen. Vesikään ei pelasta ketään, siinä ei ole mitään maagista. Kaste uskoon liitettynä pelastaa.

Suuret historialliset kirkkokunnat aina konstantinolaisen paradigman alusta asti ovat mielellään käyttäneet kastetta painostuskeinona liittämällä sen pelastuksen ehdoksi. Ja tekevät niin edelleen. Osittain sen takia kastekiistoilla on niin suuri merkitys niille. (Toinen merkittävä syy on raha, mutta ei mennä nyt siihen sen enempää.) Niiden oppien mukaan kaste sakramenttina on välttämätön pelastukseen ja kun sakramentteja saavat jakaa ja toimittaa vain papisto, niin vallankäytön kuvio ns. tavalliseen kansaan nähden onkin jo valmis.

Mutta joo, kaste liitetään UT:ssa enemmän kuin läheisesti pelastukseen. Kastetuksi tuleminen ei siis pelasta ketään, mutta se on pelastuneen julkinen tunnustautuminen Kristuksen opetuslapseksi. Paavali sanoo (Roomalaiskirjeen 6. luvussa), että meidät on kasteen kautta haudattu kuolemaan yhdessä Kristuksen kanssa ja kasteessa me myös olemme yhdessä Kristuksen kanssa nousseet kuolleista. Kaste on tämän hengellisen tosiasian ulkonainen, näkyvä tunnus.Tämä ei kuitenkaan ole vielä koko totuus, vaan kasteessa on vahva hengellinen lataus ja sillä on arvaamattoman suuri siunaus ottajalleen. Eli kyse ei siis kuitenkaan ole pelkästään ulkonaisesta tunnusteosta.

Kasteessa on siis monta ulottuvuutta: puhdistautuminen ja pesu, hauta (vrt. edellä kuolema ja ylösnousemus), mutta myös kohtu (uudestisyntyminen). Kyseessä on peruuttamaton luopuminen entisestä elämästä; vanha kuolee ja haudataan ja uusi nousee ylös. Tästä eteenpäin, Lutheria lainaten, meidän on jokapäiväisessä parannuksenteossa haudattava vanha ihmisemme kuolemaan kasteen hautaan. Uskovan ihmisen elämää ja vaellusta leimaa tämä jännite, jonka Paavali tuo esille Kolossalaiskirjeen 3. luvussa: "te olette kuolleet ja teidän elämänne on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa... kuolettakaa siis maalliset jäsenenne..." (v. 3, 5).

Lähetyskäskyn täyttämistä ajatellen kasteessa on selkeä ja yksinkertainen opetuslapseuttamisen toimintamalli. Se voidaan haluttaessa toteuttaa missä olosuhteissa hyvänsä, eikä se välttämättä vaadi mitään sen kummempia järjestelyjä. Se sisältää vahvan yhteisöllisyyden idean: olemme kaikki kastetut saman ruumiin jäseniksi ja olemme pukeneet päällemme Kristuksen. Jumalan idea on se, että yksi opetuslapsi kastaa uskoontulleen, joka taas voittaa uuden ihmisen Kristukselle, jonka kastaa jne. Opetuslapsen tekeminenhän tapahtuu Jeesuksen mukaan "kastamalla ja opettamalla" (Matt. 28:19). Kasteella on suuri todistusarvo, kuten edellisessä postauksessani ollut esimerkki USA:n länsirannikon orgaanisen kotiseurakuntaliikkeen piiristä kertoo.

Toisaalta kasteessa on myös pelottava puolensa: kyseessä on julkinen tunnustautuminen Kristuksen omaksi kaikkien ihmisten ja näkymättömien henkivaltojen edessä. Niin kuin Jeesuskin kasteensa jälkeen joutui erämaahan sielunvihollisen kiusattavaksi, niin samoin voi moni todistaa, että sielunvihollinen ei jätä rauhaan ketään sellaista, jonka näkee olevan menettämässä.

David Pawson kertoi (em. "suuressa kastekeskustelussa") palvelleensa sotilaspastorina Britannian Kuninkaallisissa ilmavoimissa jossain arabimaassa sijainneessa tukikohdassa. Tuossa islamilaisessa ympäristössä hän tapasi monia muslimeja, jotka lähtivät seuraamaan Jeesusta, tutkivat innokkaasti Uutta testamenttia ja kävivät seurakunnassa. Mutta kun he kävivät kasteella, he menettivät henkensä.

Kasteesta vielä 2.

2011-09-21T21:04:00.001+03:00

Eräs veljeni oli eilisen postauksen jälkeen laittanut minulle viestin Facebookissa: "baptidzoo? google heittää nii täyttä shaibaa ku yrittää ettiä..."

Ettei asiasta olisi enempää väärinkäsitystä, niin kyllä, baptidzoo tarkoittaa kirjaimellisesti upottamista. Ei, se ei tarkoita valelua, pirskottamista tms. Näyttää siltä kuin tuo alkuperäinen merkitys ja toimitustapa olisi kristityiltä pimitetty, koska sylivauvoja ei voitu kastaa upottamalla. Mutta jos jokin kirkollinen traditio tmv. on vuosisadat ohjannut tarkoitushakuisesti käsityksiämme johonkin tiettyyn suuntaan ja pois Jumalan alunperin osoittamasta suunnasta, niin vika ei silloin ole siinä, etteikö Jumala olisi puhunut selvästi.

Kuten aiemmin totesin, kasteasia on sen verran kuumaa kamaa, että siihen liittyen on esitetty kirkkohistorian aikana mitä ihmeellisempiä virityksiä. Kun puhutaan uskonpuhdistuksesta, niin kasteasia on kaikkein kovin kivi käännettäväksi, koska se täytyy ensin ikäänkuin kaivaa esiin kaiken kirkkohistoriallisen ja kirkkokunnallisen kaman alta.

Ensinnäkään kaste ei ole mikään ikäkausiriitti. Se ei liity mitenkään kahdeksan päivän, kahden kuukauden, kahdentoista tai viidentoista vuoden ikään. UT ei anna tälle näkemykselle mitään tukea. Kaste kuuluu UT:n ilmoituksen perusteella läheisesti ihmisen uskoontuloon ja kääntymiseen Kristuksen puoleen: "Herra, pelasta minut!" Kuten Paavali kirjoittaa Tiitukselle, kaste on "uudestisyntymisen pesu" (Tiit. 3:5).

Paras käytäntö olisikin ohjata juuri uskoontullut kasteelle mahdollisimman pian. David Pawson totesi aikanaan Nokia Missiota ravistelleessa "suuressa kastekeskustelussa", että sen sijaan, että kutsumme ihmisiä eteen jälkikokouksessa, meidän tulisi kastaa heidät, kun he ottavat vastaan Kristuksen Vapahtajanaan. Eräs puoli kasteessa on se, että se on julkinen tunnustautuminen Kristuksen omaksi. Esim. Apostolien tekojen esimerkkien valossa tämä on päivänselvää. Ehkäpä juuri tämän tähden alkukristillisenä aikana kaste suoritettiinkin niin pian kääntymisen jälkeen. Neil Cole kertoo kirjassaan Church 3.0 (s. 195), että heidän liikkeessään uskoontullut kastetaan mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman julkisesti. Hän kertoo myös, ettei ole lainkaan tavatonta, että uusia ihmisiä tulee uskoon noissa tilaisuuksissa ja nämäkin kastetaan saman tien.

Toisekseen kaste on tarkoitettu opetuslasten toimitettavaksi, ei yksinoikeudeksi jollekin erityisryhmälle, kuten papistolle, pastoreille tmv. Yksinkertainen kysymys: kenelle Jeesus antoi lähetyskäskyn (Matt. 28:18-20)? Aivan oikein, opetuslapsille. Ja mitä heidän pitää tehdä? Tehdä opetuslapsia, kastaa ja opettaa. Tämä on vuosisatojen ajan missattu kristittyjen piirissä, erityisesti perinteisissä kirkoissa jas vanhenevissa herätysliikkeissä. Tässäkö yksi syy siihen, että homma ei toimi, eikä vankkkurit liiku?

Ehkä järkevintä olisi se, että kun Sinä voitat jonkun Kristukselle, niin Sinä myös kastat uskoontulleen?

Kasteesta vähän 1.

2011-09-20T20:39:00.000+03:00

Katselin tuossa iltana muutamana blogini kävijämääriä yms. mielenkiintoisia tilastotietoja. En ollut yhtään yllättynyt, kun huomasin eräiden kastetta käsittelevien postausten kohdalla kaikkein suurimmat kävijämäärät. Eikä syyttä, kasteasia on kuuma peruna, pyhä lehmä ja tabu. Kun nostat sen framille, saat takuulla aikaan keskustelua. Sama asia toisinpäin: kun vaikenet siitä, saat olla rauhassa, saat työskennellä rauhassa ja ennen kaikkea saat olla rauhassa niin Saatanan hyökkäysten kuin uskonnollisten ihmistenkin taholta. Moni vaikeneekin aiheesta ihan vain mukavuus- ja tarkoituksenmukaisuussyistä: miksi turhaa aiheuttaa hajaannusta ja riitaa kristittyjen kesken? Tai miksi turhaa nostaa esille asioita, jotka ovat haitaksi bisnekselle? On kuitenkin hyvä kysyä, ollaanko silloin kristittyjen yhteydessä rehellisellä ja aidolla pohjalla?

Minusta näyttää siltä, kuin suurin osa kristittyjen yhteydestä perustuisi tälle väärän rauhan valheelliselle perustalle. Erityisen totta tämä on tänä jälkimodernina aikana, jolloin kaikki oppi on pahasta ja kaikki on suhteellista kristinopin perusteesienkin kohdalla.

Kaste on kuuma aihe ja edelleen äärimmäisen ajankohtainen. Kaste on opetuslapseuttamisen avaintekijä: meitä käsketään tekemään opetuslapsia kastamalla ja opettamalla. Syy, miksi sielunvihollinen on niin kiinnostunut vaikuttamaan harhaanjohtavasti juuri kasteasiaan, on se, että kun tässä onnistutaan, niin kaikki muu, mikä tämän jälkeen rakennetaan, rakennetaan joko vinoon tai heikolle pohjalle.

Neil Cole kertoo aloittaneensa viimeisten kymmenen vuoden aikana useita seurakuntia. Hänen mielestään mikään seurakunta ei tunnu oikein seurakunnalta ennen kuin sen piirissä on kastettu ensimmäiset uudet opetuslapset.

Kirkkohistorian valossa näyttää siltä, kuin kasteen takia on henkensä menettänyt enemmän ihmisiä kuin minkään muun yksittäisen uskonkappaleen takia. Sellaiset uskonsankarit kuin Luther, Calvin ja Zwingli antoivat kuoliaaksi upottaa tai muuten telottaa ihmisiä, joilla oli sama usko, mutta eri kastenäkemys. Yhtä lailla niin David Pawson kuin Colekin kertovat muslimimaailmassa esiintyvän suurta mielenkiintoa Jeesusta kohtaan muuten, mutta kasteasia on monelle kirjaimellisesti naula arkkuun. Kun siitä aletaan puhua, monet valtaa pelko. Kasteella on valtava voimalataus Hengen maailmoissa. Itsekin olen törmännyt siihen, miten jopa uskovat vanhemmat saattavat hylätä lapsensa näiden epäraamatulliseksi kokemansa kastenäkemyksen takia. Surkuhupaisinta ovat olleet ne tilanteet, jossa taloyhtiön saunaillassa naapurit kaljapäissään suureen ääneen arvostelevat uskovia vanhempia, jotka eivät anna kastaa lastaan. Kasteasia on myrkkyä ihmisen luontaiselle uskonnollisuudelle.

Toisaalta on hyvä huomata, että Jeesuksen seuraamisella on tänäkin päivänä hintansa ja kasteasia on varmin tae siitä tänäänkin.

Oma hengellinen isäni antoi minulle nuoruudessani hyvän neuvon selvyyden saamiseksi kasteasiassa: älä lue ainuttakaan kastetta käsittelevää kirjaa, vaan lue sensijaan kaikki UT:n kasteesta puhuvat kohdat läpi ajatuksella ja rukoillen ja tee päätöksesi tältä pohjalta. Tämän jälkeen tekemäsi päätös on sinun omasi, eikä kukaan voi riistää sitä sinulta.

Lisäksi hän antoi pienen vinkin Raamatun alkukielen suhteen: ota selvää, mitä se UT:n kreikan verbi baptidzoo, joka meillä on käännetty "kastaa", todellisuudessa merkitsee?

Muuttuva maailmankuva ja eskatologian haasteet

2011-09-19T20:23:00.001+03:00

"Talouskriisin alta paljastuu uusi maailmanjärjestys", kirjoittaa päätoimittaja Teija Tiilikainen Ulkopolitiikka-lehden viimeisimmässä numerossa 3/2011. Hänen mukaansa globaali maailmanjärjestys on ollut muutoksen kourissa jo parisenkymmentä vuotta eli siis alkaen lähihistoriamme suurimmasta murroksesta maailmanpolitiikassa: Neuvostoliiton romahtaminen, itäblokin hajoaminen ja koko kylmän sodan aikaisen kaksinapaisen maailmanjärjestyksen loppuminen.

Tilalle tuli 90-luvun alussa George Bush Seniorin lanseeraama käsite uusi maailmanjärjestys (New World Order), jonka ensihedelminä koko maailma sai nauttia uudesta sodasta Lähi-Idässä (USA & co vs. Saddam Husseinin Irak) ja Suomi taloudellisesta lamasta, jollaista vastaavaa kohti saatamme hyvinkin nyt olla matkalla. Niinpä Tiilikaisenkin mukaan ei ole lainkaan kirkossa kuulutettu, millaisiin uomiin maailma tästä eteenpäin asettuu. Kirkon profeetallisuuden olemattomuuden hyvin tietäen, se ei varsinkaan kirkossa ole kuulutettu. Länsimaissa kun ollaan nyt laajamittaisesti siirrytty jälkikristilliseen aikaan, jossa "kristinuskon vetovoima on katoamassa". Eniten tämä rassaa perinteisiä kirkkoja.

Se, mikä Tiilikaisen mukaan kuitenkin on varmaa, on se, että Eurooppa ei enää mitenkään ole järjestelmän polttopisteessä. Uusi maailmanjärjestys rakentuu USA:n ja Kiinan välisen valta-akselin ympärille. Perinteisen eskatologisen tulkinnan Eurooppa-keskeisyys (jossa antikristuksen valtakunta sijaitsee Euroopassa, muinaisen Rooman alueella) haastetaan siis uudella globaalilla näkemyksellä. Aasian ja Tyynenmeren alueesta tulee globaalin valtadynamiikan kannalta keskeinen alue. Tämä on sikäli mielenkiintoista, että nousevan talouden ohella kristinusko - ilman länsimaista kulttuurista kuorrutetta - on vahvasti nousussa Kiinassa. Mitä tämä poikii tulevaisuudessa? Kiinalaisia lähetystyöntekijöitä olen minäkin täällä kylmässä Pohjolassa tavannut, mutta näemmekö jatkossa esim. kiinalaisia yritysjohtajia, joilla on vakaat kristilliset arvot?

Joka tapauksessa tässä prosessissa Eurooppa jää väistämättä taka-alalle. USA kyllä toivoo Euroopalta tukea omille suurvaltapoliittisille tavoitteilleen "historiallisen arvoyhteyden nimissä". USA:han on Euroopan pienestä versosta kasvanut suuri puu, jonka juuret ovat vanhan mantereen perinteisessä juutalais-kristillisessä ja hellenistisessä sivistyksessä ja perimässä. Toisaalta 1990-luvun alun suurten mullistusten jälkeen USA on entistä vähemmän panostanut vanhan mantereen vakauteen.

Yhdysvaltalainen politiikan tutkija Daniel Hamilton toteaa UP-lehdelle, että "myös transatlanttisten suhteiden painopiste on väistämättä siirtynyt Euroopan ulkopuolelle". Hamiltonin johtama Center for Transatlantic Relations on laatinut neljä skenaariota USA:n ja Euroopan tulevaisuudesta. Skenaariot on laadittu Suomen ulkoministeriön aloitteesta ja ne julkistetaan tänä syksynä. Niiden nimet taas on otettu eurooppalaisia kulttuuriarvoja kunnioittaen Beatlesin tai Paul McCartneyn biiseistä.

Hello, Goodbye

Vuonna 2020 USA on vetäytynyt maailmanpoliisin tehtävästään ja valikoi huomattavasti tarkemmin, mihin konflikteihin se osallistuu. Syynä on katastrofaalinen tilanne kotimaan taloudessa. Republikaanien oikeistosiipeä edustava teekutsuliike on liittoutunut demokraattien vasemmistosiiven kanssa, Yhdessä ne vaativat presidentti Thomas Jeffersonin (k. 1826) hengessä, että USA:n tehtävänä on näyttää muille maille esimerkkiä, ei puuttua niiden asioihin.

"Mitä Euroopan kannalta merkitsisi, jos USA vetäisi kaikki joukkonsa Euroopasta, Irakista ja Afganistanista ja pitäisi vain rajatun vahvuuden Hormuzin salmessa? Tarvitaanko USA:a edelleen konfliktinratkaisuun?" Daniel Hamilton kysyy.

Live and Let Die

Euroalue on hajonnut ja sen mukana suurin osa EU:sta. Jäljelle on jäänyt pieni ydinjoukko maita, jotka ovat edenneet syvemmälle integraatioon ja perustaneet uuden yhteisen valuutan, euromarkan. Mukana ovat Saksa, Ranska, Britannia, Benelux-maat ja Pohjoismaat. Eteläinen periferia vaeltelee omilla teillään, koska muu Eurooppa ei ollut halukas pitämään sitä pinnalla solidaarisuuden hengessä.

"USA todennäköisesti loitontuisi tällä tavalla hajonneesta Euroopasta", kommentoi Hamilton.

With a Little Help from My Friends

Yhdysvallat ja Eurooppa kamppailevat edelleen omien talousongelmiensa kanssa. Sillä aikaa muu maailm,a on noussut. Kiinalaiset vaativat G-20-ryhmässä globaaliin hallintoon uusia sääntöjä: täydellistä puuttumattomuutta maiden sisäisiin asioihin, suojeluvastuun periaatteen hylkäämistä sekä valtion auktoriteetin tunnustamista vapaiden markkinoiden sijaan.

"USA ja EU perustaisivat kenties yhteisen transatlanttisen markkinapaikan omien normiensa suojaamiseksi, mutta on epäselvää, onnistuisivatko ne siinä."

Come Together

On perustettu uusi Atlantin alueen maiden verkosto, jolla on eteläafrikkalainen pääsihteeri. Hän lähettää järjestön brasilialaiselle puheenjohtajalle muistion, jossa suositellaan verkoston lähentymistä USA:n ja EU:n kanssa. Atlantin alueen neljä mannerta muodostavat liittouman.

"Globalisaatiossa ei ole kyse vain Tyynenmeren alueesta. Ihmisten, energian ja palveluiden vaihto on Atlantin alueella jo nyt suurempaa kuin Tyynellämerellä, ja trendi jatkuu."

Muutama oma kommentti

Muutama asia, minkä tällaisten skenaarioiden tekijät näyttävät kuitenkin unohtavan, on ensinnäkin Israel ja sen asema ja rooli Jumalan maailmansuunnitelmassa. Israel ja suhde siihen säätelee edelleen kansojen kohtaloita. Siksi Lähi-idän problematiikka on edelleenkin äärimmäisen ajankohtainen. Islam sinänsä ei ole ongelma, vaan sen kristinuskon ja juutalaisuuden vastaisuus. Ei kannata olla sinisilmäinen tässä suhteessa: se edustaa tässä tilanteessa yhtä räikeää antikristillisyyden muotoa.

Lisäksi emme saa unohtaa, että, Lutheria lainaten, "Jumalan laki on elämän oma laki". Kuka ikinä tämän tosiasian unohtaa ja sivuuttaa Raamatussa ilmoitetun Jumalan lain ja sen myötä luopuu kristillisestä arvopohjasta, tuottaa sekä itselleen että jälkeläisilleen ja sitä kautta koko edustamalleen sivilisaatiolle rappion, turmion ja Jumalan tuomion. Arvot merkitsevät enemmän kuin pelkät poliittiset, taloudelliset tai sotilaalliset faktat, koska niiden pohjalta määräytyy elinvoimamme ja kykymme tuottaa, viljellä ja varjella elämää.

Kuitenkin enemmän kuin tällaisia skenaarioita, joiden tarpeellisuutta tai mielenkiintoisuutta en sinänsä kiellä, tarvitsemme profeetallista näkemystä vallitsevaan tilanteeseen ja tulevaisuuteen. Kuitenkaan emme saa unohtaa asianmukaisesti koetella kaikkea eteemme tulevaa profeetallista ilmoitusta.

Nyt joku Danielin kaltainen hahmo - profeetta ja valtiomies - jossain suurvallan johtotehtävissä olisi kova sana.

Mediakatsaus 16

2011-09-15T21:13:00.000+03:00

Onko Suomessa vapaa sana tai sanomisen vapaus? Onko tiedonvälityksemme puolueetonta?

Mikäli allekirjoittaneella on joskus ollut jonkinlaisia odotuksia median neutraalin tiedonvälityksen suhteen Suomessa, niin kaksi asiaa viimeksi kuluneiden kahdentoista kuukauden aikana on lopullisesti romuttaneet nämä unelmat.

Ensimmäinen oli Päivi Räsästä ja muita kristittyjä sekä ennen kaikkea kristillisiä arvoja vastaan post19102010 aloitettu herjauskampanja. Toinen oli ison jytkyn jälkimainingeissa harrastettu kansan vapaissa vaaleissa valitsemien perussuomalaisten kansanedustajien lokaaminen. Molemmat kampanjat olivat valtiojohtoisia, ulkoapäin masinoituja ja vihamielisiä akteja, joissa ei edes pyritty mihinkään neutraaliin tiedonvälitykseen, vaan joiden yksinkertainen ja ainoa tarkoitus oli vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen kielteisesti.

Ammatillisella osaamisellaan ylpeilevä suomalaismedia ei kuitenkaan ole juurikaan vaivautunut samalla intensiteetillä kaivelemaan esim. vihreiden tai vasemmistoliiton kansanedustajien menneisyyttä. Mietitäänpä vaikka nykyisen koripallo- ja musiikkitaloministeri Paavo Arhinmäen monenkirjavaa nuoruutta vapaana graffittitaiteilijana tai intohimoisena FC Jokerien ja Tukholman AIK:n kannattajana...

Nyt on sitten median kaikkitietävän julkisuuden valokeilassa Jussi Halla-aho. Kaikesta päätellen hän ei oikein hallitse kynänkäyttöään, eikä selvästikään ole vielä oppinut poliittisen pelikentän kaikkia sääntöjä. Halla-aho oli fb:ssa heittänyt puolihuolimattomasti sarkastista läppää Kreikan tilanteesta ja sotilasvallankaappauksen todennäköisyydestä. Ajattelematonta - ehkä. Poliittisesti korrektia - ei varmaankaan. Realistista - kyllä, todennäköisesti ja valitettavasti...

Halla-aho ei nimittäin suinkaan ollut ainoa, eikä edes ensimmäinen, joka on skenaroinut tämän kaltaisia tulevaisuudenkuvia Hellakselle. Vihreiden Osmo Soininvaara nimittäin oli jo paria viikkoa aiemmin todennut omassa blogissaan, että "Kreikalla on edessään niin raju vyönkiristys, että voidaan jopa kysyä kestääkö Kreikan demokratia vai palaako maa sotilashallitukseen."

Eli viesti on periaatteessa sama kuin Halla-aholla, mutta ilman mustaa huumoria ja kärjistystä. Osmo on siis poliittisen korrektiutensa oppinut, eikä medialla ollut mitään huomauttamista tästä. Mainittakoon myös, että Kreikan varapääministeri Theodoros Pangalos totesi jokin aika sitten, että mikäli rtahaa ei löydy, niin tankit suojaavat kreikkalaisia pankkeja. Myös saksalainen EU-komissaari Günther Oettinger väläytteli sitä mahdollisuutta, että sinikypäpäiset monikansalliset joukot voisivat ottaa tilanteen haltuun Kreikassa, mikäli muu ei auta.

Sokerina pohjalla on se, että EU:n presidentti Herman van Rompuy uhkailee euroskeptikoita ja EU:sta irti pyristeleviä maita jopa sodalla - tosin tietenkin rivien välissä. Poliittinen korrektius, nääs...

Mutta vakavasti puhuen: oletko kuullut näistä asioista suomalaisessa mediassa? En minäkään...

Muut siis saavat näistä ääneen jotain lausua, mutta Halla-aho tai muut samoin ajattelevat eivät.

Mitä tämän jälkeen?

2011-09-11T12:38:00.000+03:00

Luin hiljattain erään kaverin fb:ssä jakaman linkin kymmenen vuotta sitten syyskuun 11. terroritekojen vaikutuksesta uuden kalvinismin nousuun teologiassa ja ajattelussa. Lähinnä siis Jenkeissö, mutta joka tapauksessa mielenkiintoista analyysiä siitä, miten pahan ongelma on jälleen nostettu teologisen keskustelun keskiöön. Enää eivät riitäkään "popevankelikaalisuuden helpot vastaukset", vaan vastaukset näihin mieltä hämmentäviin kysymyksiin joudutaankin suorastaan kaivamaan esiin Raamatusta.

Olen joskus aiemmin viitannut siihen tulevaisuuden skenaarioon, että seuraava sukupolvi tulee kasvamaan suhteessa uskoonsa hyvin erilaisessa maailmassa kuin mitä heitä edeltäneet sukupolvet. He tulevat jo pienestä pitäen tottumaan siihen ympäröivän yhteiskunnan ja sekulaarin kulttuurin taholta tulevaan paineeseen, johon me vasta totuttelemme. Todennäköisesti he tulevat monin tavoin kyseenalaistamaan meidän uskomme ja elämäntapamme. Luulen, että jos nyt näkisimme tulevaisuuteen ja tulkitsisimme heidän uskoaan omaa taustaamme vastaan, pitäisimme monia heistä hyvin lakihenkisinä ja tiukkapipoisina.

Joka tapauksessa näyttää siltä, että tulevaisuudessa - ja jo nyt - joudumme kohtaamaan asioita, elämänkohtaloita ja tulevaisuuden kuvia, jotka tulevat muuttamaan jumalakuvaamme radikaalisti. Kuten sanottu, "popevankelikaalisuuden helpot vastaukset" eivät enää riitä, vaan vastaukset näihin mieltä hämmentäviin kysymyksiin joudutaankin suorastaan kaivamaan esiin Raamatusta. Tämän näen pelkästään hyvänä asiana. Tässä kohtaa myös menneiden sukupolvien kokemukset (so. kirkkohistoria ja traditio sanan myönteisessä merkityksessä) ja vainottujen kristittyjen kantapään kautta oppimat asiat ovat meille tarpeellista opintomateriaalia.

Myös me itse tulemme muuttumaan. Me olemme liikaa mukautuneet tämän maailman ajan ja sen hengen mukaan. Uskomme on ollut liikaa oman aikamme näköistä, eikä siinä ole ollut tarpeeksi särmää, vääntöä ja todellista vaihtoehtoa oman aikamme menolle. Tämä tilanne tulee tulevaisuudessa muuttumaan. Se on ainoa vaihtoehtomme. Mikä ei edisty, se taantuu. Jumalan puhdistava tuomiotoimi alkaa aina ensin hänen omiensa joukosta.

Käytännössä näen nyt jo jumalankuvan polarisoituvan toisaalta humanistiseen, suvaitsevaan ja moniarvoiseen ja toisaalta raamatulliseen, pyhään ja autoritääriseen kuvaan Jumalasta. Ensin mainitun jumalakuvan todellisuus ilmenee jo nyt hämmennyksenä ja neuvottomuutena terroritekojhen, tsunamien ja talouskriisien maailmassa. Viime mainitusta kiinni pitäminen taas tulee saattamaan uskovat vainon kohteeksi, koska tuo kuva Jumalasta on luonteeltaan niin vieras ja vastakkainen länsimaiselle ajattelulle.

Olemme turhamaisesti kuvitelleet, että me, meidän näkymme ja meidän tarpeemme ovat Jumalalle jotenkin yli kaiken muun meneviä. Jumala ei ole olemassa meidän unelmiemme toteuttamista varten. Jeesus ei ole "poikaystävämme", vaan jotain ihan muuta. Nämä käsitykset kun ovat hyvin yleisiä länsimaisten kristittyjen ajattelussa. Jossain Kiinassa taas kristityt ovat jo vuosikymmeniä tottuneet elämään uskoaan todeksi aivan toisenlaisissa olosuhteissa. Yhtyvätkö tiemme tulevaisuudessa kolmannen maailman kristittyjen ja heidän kokemusten kanssa?

Jumala joka tapauksessa on edelleen pyhä ja vanhurskas Herra, ymmärsi tai hyväksyi länsimainen ajattelu sitä tai ei. Hän tulee tuomitsemaan koko maailman. Luin aamulla Jesajan kirjasta siitä, miten "Herra käy tuomiolle kaiken lihan kanssa tulella ja miekallaan ja Herran surmaamia on oleva paljon" (Jes. 66:16). Tiedän tämän kuvan Jumalasta kauhistuttavan monia humanistiystäviäni, mutta yhtä lailla myös monia kristittyjä veljiäni ja sisariani. Mukautumisemme tämän ajan mukaan tulee ilmi ehkä selvimmin juuri tällaisten Raamatun kohtien ymmärtämisessä: olemme menettäneet sekä kokemuksen että sitä kautta myös ymmärryksen Jumalan pyhyydestä.

Mitä tapahtuukaan meille ja miten suhtaudumme siihen, kun se Jeesus, jonka kuvittelit olevan jonkinlainen "poikaystäväsi" onkin se Jeesus, jonka Johannes näki Patmoksella ja jonka näyn seurauksena hän kaatui kuin kuolleena maahan? Monella meistä tuntuu olevan sellainen käsitys, että kohdatessamme Jesajan tavoin (ks. Jes. 6. lukua) pyhän Jumalan ja Häntä ympäröivän todellisuuden, niin voisimme jotenkin ikäänkuin käsitellä Häntä tai tuota tilannetta. Näin ei tule käymään. Bob Dylania lainaten, "He´s got plans of His own, to set up His throne, when He returns".

Samaan aikaan meidän on opittava "tarkkailemaan aikain merkkejä" raittiisti ja oikein; toisaalta ilman höyrypäisyyttä, jolla saatamme koko evankeliumin asian naurunalaiseksi, mutta toisaalta myös ilman vaarallista kyynisyyttä. Vaikka sivuuttaisimmekin kaikki salaliittoteoriat hörhöilyinä, on silti hyvä olla realisti sen suhteen, että kyllä 911-tapahtumia on sangen hyvin hyödynnetty länsimaisessa - ja erityisesti USA:n - politiikan teossa ja suurvaltapyrkimyksissä. Tältä se näyttää asioita näin kymmenen vuoden periodilla taaksepäin tarkasteltaessa. Yhtä lailla Suomessakin on opittu jotain tästä opportunismista, kun ajattelee vaikka sitä, miten Norjan terroriteoista oitis otettiin kotimaan politiikassakin kaikki hyöty irti. Niinpä kun lehdissä esiteltiin uhkakuvia mahdollisista uusista terroriteoista, niin mieleen tuli, että jos sellainen nyt tapahtuisi, niin silloin mitä luultavammin alkaisi myös länsivaltojen hyökkäys Syyriaan.

Ja kaiken tämän kohta kirkastuvan taivaanrannan tarkkailemisen ohella meidän on koko ajan muistettava, että ensisijainen päätehtävämme on evankeliumin eteenpäin vieminen ja Jumalan valtakunnan edistäminen.

Lukemista lapsille

2011-09-08T21:36:00.000+03:00

Olen viime aikoina lueskellut kahta hyvää kirjaa (Neil Colen Church 3.0:n ja Tolkienin Silmarillionin ohella), nimittäin Juha Ahvion ajankohtaista katsausta vallitsevasta tilanteesta Minne menet, Suomi? (Kuva ja sana, v. 2011) sekä taloustieteilijä Tauno Tiusasen suomettumisen iloja ja suruja käsittelevää kirjaa Narutettu sukupolvi (Edita, v. 2011). Hyvin pian luettuani nuo opukset em. järjestyksessä, huomasin, että nehän on luettava päinvastaisessa järjestyksessä. Selitän myöhemmin miksi.

Tiusanen vierittää lukijan eteen huiman määrän kylmiä faktoja siitä suomettumisesta (saks. Finnlandisierung) , joka Suomessa vallitsi etenkin 1970-luvulla suhteessa "suureen ja mahtavaan" Neuvostoliittoon. Tiusasta olisi helppo syyttää jälkiviisastelusta, ellei hän monin epäämättömin dokumentein pystyisi todistamaan ennustaneensa jo 70-luvulta asti itäisen talousjärjestelmän kuplan puhkeamisen. Samalla hän tulee saattaneeksi monet suomalaisen tiede- ja kulttuurieliitin silmäätekevät ja nykyiset EU-palvojat (kuten esim. prof. Matti Klingen) silloisen hegemonian kritiikittömiksi pokkuroijiksi.

Huiminta Tiusasen kirjassa on se, että (siteeratessaan itse asiassa monia ex-neuvostoliittolaisia kirjoittajia, joilla Gorbatshovin perestroikan aikana oli respektiä) hän osoittaa kommunismin olevan itse asiassa sukua natsismille ja näin vain oma fasismin haaransa. Tämäkin on eräs niitä faktoja, jotka moni omilla aivoillaan ajatteleva tiesi jo kauan ennen glasnostin aikaa, mutta mitä ei Kekkosen Suomessa sopinut sanoa ääneen. Itsesensuuri, vaikeneminen ja silmien ummistaminen Neuvostoliiton todellisilta ongelmilta sekä kommunistisen järjestelmän suoranainen liehakoiminen sitä seuranneine poliittisine, taloudellisine tai muine hyötyineen oli täällä silloin maan tapa, josta ei vieläkään ole kunnolla tehty tiliä suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa ja yhteiskuntaelämässä laajemmin.

Tässä "kumartamisen totalitarismissa" ei ollut välimuotoja, vaan jos et tätä viisua laulanut, olit toisinajatteleva kylähullu, jonka poliittinen tai yhteiskunnallinen ura tyssäsi. Ei oltu sokeita, vaan opportunisteja. Ei uskallettu julkisesti leimautua virallisen ulkopoliittisen dogmin vastaiseksi - Neuvostoliitto kun tuntui ikuiselta.Se, mikä tuntuu uskomattomalta (mutta on totta!) on se, että propagandasodassa Neuvostoliitto pärjäsi erinomaisesti. Leninin opin mukaisesti lännestä piti löytää ns. "hyödyllisiä idiootteja", jotka silkkaa lapsellisuuttaan nielivät valheellisen propagandan ja levittivät sitä sitten totuutena eteenpäin. Historian valossa tällaisten idioottien löytäminen näyttää olleen lastenleikkiä. Sellaisten todistusarvo on sitä paitsi monta kertaa suurempi kuin parkkiintuneitten puoluejyrien.

Median rooli onkin ehkä kaikkein synkin luku koko suomettumisen tragikoomisessa historiassa. Mutta muutenkin tuohon itähömppään hurahti kokonainen sukupolvi, joka nyt sattumoisin istuu kansakunnan kaapin päällä. Ajattelepa vaikka sellaisia nimiä kuin Tuomioja, Halonen, Lipponen, Kanerva, Väyrynen jne. Tiusasen mukaan "heistä tuli kaaderi, joka tajuamattaan toimi Neuvostoliiton maailmanvalloituspolitiikan miinanpolkijana. Heistä ei ole saanut puhua, heistä ei ole voinut kirjoittaa, koska he olivat hyviä ihmisiä hyvällä asialla".

Eräs näistä, Tampereen yliopiston tiedotusopin professori Kaarle Nordenstreng, puolustelee omaa toimintaansa: "Oma toimintani (suomettumisen kaudella) oli täysin normaalia sen ajan pelikentillä; kukin kartutti neuvostokanttiaan ja käytti sitä poliittisena pääomana parhaansa mukaan, kuin pörssiosakkeita konsanaan. Niissä oloissa olisi ollut tyhmää jättää hyödyntämättä tämä poliittinen pääoma."

Ja miten sitten kävikään? Kylmän sodan aikakausi Suomessa loi orwellilaisen yhteiskunnan, jossa tapahtuu valtava "käsitteiden kavallus". Tässä jälkipuinnissa "edistys" sitten osoittautuikin pysähtyneisyydeksi, kansandemokratia diktatuuriksi, "kansojen välinen ystävyys" imperialismiksi, vilpittömät ja hyvää tarkoittavat rauhanpuolustajat militarismin aivottomiksi esitaistelijoiksi, yhteiskunnallinen tasa-arvo feodaalisten etuoikeuksien ajamiseksi ja veljeys ja toverillisuus opportunismiksi.

Tämän kirjan lukemisen jälkeen vasta on syytä ottaa käteen Juha Ahvion ajankohtainen kirja Suomen tilanteesta. Ahvion mukaan EU:a myötäilevä nykykehitys maassamme on lähinnä punavihreiden vasemmistoliberaalien ajamaa totalitarismia, jonka juuret löytyvät marxilaisuudesta. Tälle uudelle eurooppalaiselle agendalle on ominaista määrätietoinen ja kritiikitön monikulttuurisuusajattelu tarkoituksena kansallisvaltioiden rajojen ja identiteetin hävittäminen tavoitteena luoda Eurooppaan sosialistinen liittovaltio, jossa sellaiset perinteiset instituutiot, kuten perhe ja avioliitto miehen ja naisen välisenä elinikäisenä liittona ja instituutiona on hävitetty.

Sillan rakentaminen näiden kahden kirjan ja näkökulman välille ei sitten olekaan vaikeaa. Hämmästyin, kun luin viime perjantain (02.09.2011) Etelä-Suomen Sanomista toimittaja Markku Peltosen kirjoituksen (s. 2), jossa hän ihastelee virolaisten alttiutta auttaa pulassa olevia euromaita - päinvastoin kuin meidän suomalaisten. Syykin on Peltosen mukaan selvä: virolaisillahan on jo kokemusta erilaisista liitoista. Puolen vuosisadan mittaisen neuvostokauden jälkeen läntiseen unioniin sopeutuminen sujuu jo yllättävän helposti. Nato-jäsenenäkin Viro on mukisematta kantanut taistelujen helteen esim. Afganistanissa ja tulevaisuudessa ties missä.

Tämä on sekä mielenkiintoista että kuvaavaa. Neuvostovallan alla vietetty aika on siis toiminut hyvänä oppikouluna myöhemmille jatko-opinnoille Euroopan Unionissa. Siellä opittu nöyryys ja kuuliaisuus ovat kovaa valuuttaa etsittäessä paikkaa tulevaisuuden liittovaltiossa. Tätä vastaan Viro luonnollisesti odottaa täydellistä suojaa itäistä uhkaa vastaan. Aika näyttää, miten hyvin tämä ennakko-odotus sitten pitää paikkansa...

Mutta mihin se fasismi (so. natsismi ja kommunismi) onkaan sitten tosiasiassa hävinnyt? Se ei näytäkään piileskelevään ääriliikkeiden riveissä, vaan se näyttää voivan peräti erinomaisesti nyky-Euroopan johtopaikoilla. Totalitarismi vain on muuttanut muotoaan. Se on paljon hienostuneempaa ja ovelampaa kuin kömpelö neuvostodiktatuuri tai verinen natsismi Hitlerin aikana. Näyttää siltä, että em. yhteiskunnallisista kokeiluista on otettu opiksi ja nyt halutaan tietoisesti välttää samoja virheitä, kuin edeltäjänsä. Nyt on lisäksi apuna hallintoa tukeva ja kansalaisia manipuloiva mediakoneisto aivan eri mittakaavassa kuin koskaan aiemmin ihmiskunnan historiassa.

Muuten mikään ei näytä muuttuneen: totalitarismi on aina totalitarismia, niin myös sen hännystelijöiden itsevalittu sokeus. Nytkin löytyy näitä "hyödyllisiä idiootteja". Niinpä nytkin itsesensuuri, vaikeneminen ja silmien ummistaminen EU:n todellisilta ongelmilta sekä nykyisen järjestelmän suoranainen liehakoiminen sitä seuraavine poliittisine, taloudellisine tai muine hyötyineen on täällä maan tapa. Tässä "kumartamisen totalitarismissa" ei nytkään ole välimuotoja, vaan jos et tätä viisua laula, olet toisinajatteleva kylähullu, jonka poliittinen tai yhteiskunnallinen ura tyssää. Näin ainakin ennen "isoa jytkyä". Mutta ei nytkään olla oltu sokeita, vaan opportunisteja. Ei nytkään ole uskallettu julkisesti leimautua virallisen ulkopoliittisen dogmin vastaiseksi - EU kun tuntuu nyt ikuiselta.

Miksi me suomalaiset ollaan tällaisia?

PS. Entä mitä ja millaisia eskatologisia kuvia tästä voisi irrota? "Pedon kuolinhaava, joka parani..." (Ilm. 13: 3)? Entä Danielin kuvapatsaan kaksi jalkaa (2:40-43)?

Esirukouksesta kaupungin puolesta (taas...)

2011-09-04T09:46:00.001+03:00

Olin perjantaina erään lahtelaisen seurakunnan rukousillassa rukoilemassa oman kotikaupunkimme puolesta. Se, mikä tuossa kokoontumisessa oli alun alkaen mielenkiintoista, oli liikkeelle lähteminen kysymyksestä, mitä meidän tulisi rukoilla?

Esirukous oman kotikaupungin puolesta on vertauskuvallisesti puhuen sitä, että "seisomme kaupungin porteissa". Tämä nimitys kuvaa VT:ssa erilaisen hallinnollisen vallan käyttämistä oman yhteisön elämässä: päätöksentekoa, oikeudenkäyttöä, valvomista jne. Jumalan seurakunnalla paikallisella tasolla tarkoitetaan UT:ssa sitä joukkoa ihmisiä, jotka tuolla maantieteellisellä alueella tunnustavat Kristuksen uskoa. Tämän joukon ihmisiä tulee yhteisöllisellä tasolla käyttää heille Kristuksessa uskottua auktoriteettia oman kotikaupunkinsa parhaaksi. Ymmärsivät he sitä tai eivät, niin tätä he kuitenkin tekevät eläessään, toimiessaan ja vaikuttaessaan omassa ympäristössään.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että he voivat tehdä tämän kaiken hyvin, huonosti tai siltä väliltä. Mutta yhtä kaikki: jonkinlaisen jäljen he joka tapauksessa jättävät "Jumalan moninaisen armon hyvinä huoneenhaltijoina". Eli meidän tulee siis kasvaa tässä kutsumuksessamme ja tehtävässämme. Yksittäiset esirukoilijat siellä täällä ovat hyvä ja kallis asia, mutta se ei vielä riitä. Tarvitsemme Kristuksen seurakunnan yhteisöllistä väliintuloa ja vastuunkantoa (so. "muurinaukossa seisomista").

Tätä Jumalan meille Kristuksessa antamaa etuoikeutta ja velvollisuutta olimme käyttämässä ja täyttämässä perjantai-iltana.

UT:n meille uskovina antaman identiteetin mukaisesti olemme Herran profeetallinen pappiskansa. Pappispalveluksen tekeminen meille merkitsee sitä, että olemme tavallisten ihmisten edustajia Jumalan edessä. Seisomme Jumalan edessä, emme oman tunnustuskuntaryhmämme, vaan oman kotikaupunkimme puolesta. Tässä tehtävässä tärkeintä on kasvaa Herran tuntemisessa siten, että ymmärrämme oikein, mitä meidän tulee rukoilla. Vasta tämän kasvun kautta Herra voi laajentaa meidän vaikutusalaamme hengellisesti. Auktoriteetti kasvaa vain elämänmakuisen kokemuksen, ei kirjaviisauden tai statuksen kautta. Niinpä ensimmäinen tehtävämme - jopa ennen kuin alamme kysellä, mitä Herra haluaa meidän rukoilevan - on panna pois omat esirukousaiheemme, näkymme ja agendamme. Meidän on kuultava, mitä Herra haluaa meille puhua: mitkä ovat ne rukousaiheet, jotka ovat polttavan ajankohtaisina Hänen sydämellään?

Heprealaiskirjeen 7. luvussa meille annetaan ihmeellinen kuva Jeesuksesta ylimmäisenä pappinamme, joka aina rukoilee meidän puolestamme. Hänestä sanotaan (samaisessa kirjeessä), että Hän on "läpi taivasten kulkenut" ja "taivaita korkeammaksi tullut". Hän on asiallisesti ottaen Ainoa, jolla on kokonaiskuva näkyvissä ja tilanne kokonaan hallussaan. Tämän asemansa Hän on saavuttanut kärsimisensä, kuolemansa ja ylösnousemisensa kautta. Hän toimittaa nyt esirukouspalvelusta taivaallisessa kaikkeinpyhimmässä. Näin ollen meidän tulee aktiivisesti ja keskittyneesti seurata Hänen rukoustaan ollaksemme oikein ajan hermolla. Onneksi Henki itse auttaa meitä tässä esirukoustyössämme.

Näin mekin halusimme siis ensin kysellä Herralta, mitä ja minkä asioiden puolesta (tai mitä vastaan) meidän tulee nykyisessä tilanteessamme rukoilla. Vasta tältä pohjalta onnistuu päämäärätietoinen esirukous kaupungin puolesta. Tuo termi "kysellä" on vähän huono, kun se kirkollisessa kielenkäytössä on saanut niin väljähtyneen ja mitään sanomattoman leiman, mutta tarkoitan sillä Herran tahdon etsimistä aktiivisesti tässä asiassa.

Mitä asioita Herra haluaisi Sinun rukoilevan oman kotikaupunkisi puolesta?

Jumalan tuomiosta

2011-09-01T21:34:00.001+03:00

Paavali se on jännä kaveri. Kuvittele, että kun saat kirjeen joltain arvostamaltasi ihmiseltä, niin heti kirjeensä alussa hän lataa päin näköä aimo annoksen asiaa Jumalan tuomiosta. Näin Paulus nimittäin tekee Roomalaisepistolan ensimmäisessä luvussa. Eikä pyytele pätkääkään anteeksi. Heti todettuaan evankeliumin olevan Jumalan voiman pelastukseksi jokaiselle ihmiselle, hän alkaa puhua Jumalan tuomiosta, joka ilmestyy taivaasta niiden ihmisten jumalattomuutta ja vääryyttä vastaan, jotka pitävät totuutta vääryyden vallassa.

Se, mikä on merkityksellistä ja joka niin usein meiltä unohtuu, on se, että Paavali nimeää Jumalan tuomion erääksi tärkeäksi mittariksi sen, että Jumala hylkää ihmisen tai yhteisön oman onnensa nojaan. Jumala ei siis enää puutu asioihin, ei nuhtele, eikä kurita, vaan jättää silleen. Tämä sana "hylätä" nimittäin toistuu tuossa ensimmäisen luvun lopussa kolme kertaa.

Suomen Raamattuopiston johtaja Timo Junkkaala totesi viime viikonloppuna Hengellisen elämän syventymispäivillä Helsingissä pitämässään linjapuheessa, että länsimaissa eletään nyt historian ehkä voimakkainta kristinuskosta luopumisen aikaa. Raamattu-uskolliset kristityt ovat tottuneet pitämään eräänä tämän luopumuksen merkkinä homoseksualismin ja muiden vastaavien asioiden yleistymistä ja hyväksymistä yhteiskunnassa. Kulttuurimme on, ei vain homomyönteinen, vaan suorastaan sitä ylistävä. Monet pitävät tätä eräänlaisena alkavan rappion merkkinä.

Uskomme Paavalin ajatuksenjuoksun tässäkin kohtaa olleen Pyhän Hengen inspiroima. Kun hän kuvaa tätä meidänkin kulttuurissamme todistamaamme asiantilaa hän esittääkin asian niin, että tämä onkin lopputulema, johtopäätös ja grande finale. Tämä antaa meille profeetallista valoa tilanteeseemme, jossa elämme, eikä vain Suomessa, vaan koko maanosassamme. Olemme lopun äärellä, kun tämänkaltaiset asiat, joita Paavali kuvaa ensimmäisen luvun lopussa, ottavat paikkansa silmiemme edessä.

Mitä seuraa tämän jälkeen, on vakavampaa sorttia.

Kristittyjä ajatellen viimeistään nyt on ryhdistäytymisen aika. Meidän on valvottava, eikä vain itseämme, vaan myös toinen toistamme, rohkaisuksi rakkauteen ja hyviin tekoihin. Annatko luvan joillekin ihmisille puuttua elämääsi, kun siihen on syytä? Olemmeko unohtaneet sen Paavalin kehotuksen, jossa hän sanoo: "olkaa toinen toisellenne alamaiset Kristuksen pelossa" (Ef. 5:21)? Meidän on suojattava itsemme tilivelvollisuudella luotettavien ystävien kesken joka puolelta. Meidän on ympäröitävä itsemme ja toinen toisemme läpinäkyvyyden periaatteella. Se tekee joskus kipeää, mutta vain täten voimme selvitä tulevissa myrskyissä. Meillä on vielä paljon opittavaa elämisestä saman hengellisen ruumiin jäseninä. Usko kun näyttää nykyään olevan enää vain hyvin harvoin yksityisasia, vaan tahtomattammekin se tunkee vaikutuksensa jokaiselle elämänalueelle. Individualismin aika on nyt ohi.

Kun vielä ajattelemme Paavalin opetusta Jumalan tuomiosta, on hyvä huomata eräs toinen asia, joka meiltä unohtuu niin usein. Kun nimittäin painopiste kaikessa elämässä ja toiminnassa on vain tässä tämänpuoleisessa elämässä, niin unohdamme, että evankeliumi on ennen kaikkea iankaikkisuutta eli tuonpuoleista varten. Paavali toteaa 1.Korinttilaiskirjeen 11. luvun lopulla, että kun meitä tuomitaan tässä ajassa, niin se on meille Jumalan kuritusta, ettei meitä sitten lopulta tuomittaisi kadotukseen yhdessä tämän maailman kanssa. On siis suurta armoa joutua Jumalan tuomion kohteeksi täällä armon ajassa, koska siihen sisältyy aina uuden alun mahdollisuus.

Sanontojen voima

2011-08-29T13:55:00.004+03:00

Neil Cole kertoo kirjassaan Church 3.0 esimerkkinä toimivista taivaan valtakunnan dna:n sisältävän viruksen levittämisen tavoista erilaisten sanontojen käytön. Itsekin olen kuullut hänen usein toteavan opetuksiensa yhteydessä "In our movement we have a saying...". Sanonnoilla on ihmeellinen voima. Ne ensinnäkin ilmentävät osuvasti niitä arvoja ja käytäntöjä, joita kussakin yhteisössä on vallalla. Mutta yhtä hyvin ne myös levittävät tiettyä ajattelutapaa, asennetta ja toimintakulttuuria. Yksinkertainen sanonta voi sisältää yllättävän paljon informaatiota, joka avautuu vasta lähemmän tarkastelun myötä.

Esim. omassa kotiseurakunnassani meillä on sanonta "seurakuntaa koolla...". Se toistuu joka kerta kun laitetaan liikkeelle tekstiviestikutsu yhteiseen kokoontumiseen. Esimerkiksi näin: "Seurakuntaa koolla Möttösillä sunnuntaina klo 15.00...". Kun tätä slogania aletaan purkaa, paljastuu tietty ajattelutapa ja tiettyjä arvoja, jotka ovat meille tärkeitä. Ensinnäkin koolla on seurakuntaa eli kyse ei ole mistä hyvänsä kissanristiäisistä (joissa ei sinällään ole välttämättä mitään pahaa). Kyse on kuitenkin Jumalan omien kokoontumisesta yhteen. Toiseksi koolla on siis seurakuntaa, ei seurakunta. Seurakuntaa on siis koolla täällä Lahessa muuallakin kuin vain tuossa kutsussa mainitussa osoitteessa: seurakuntaa on koolla myös helluntaiseurakunnassa, Vapaakirkossa, Kohtaamispaikalla jne. (Ja syy miksi en luetellut tässä kaikkia eri vaihtoehtoja on yksinkertaisesti se, että Jumala yksin tietää sen, missä kaikkialla seurakuntaa onkaan koolla.)

Ajatus - eikä vain ajatus! - Kristuksen ruumiin kokonaisuudesta on meille hyvin tärkeä. En väitä, että itsekään aina olen osannut elää tämän totuuden edellyttämän arvon mukaisesti, mutta haluan opetella sitä ja sitoutua siihen. Meitä on erilaisia ja eri-ikäisiä ja erilaisista traditioista tulevia, mutta yhtä kaikki kaikissa on Kristus. Näin ollen en siis voi rajata seurakuntaa vain oman kotiseurakuntamme sisäpuolelle. Mutta ainakin siellä sitä seurakuntaa on siis koolla...

Aina silloin tällöin joku kysyy, mikä on seurakuntamme nimi. No, ehkä se on tämä "Seurakuntaa koolla"-seurakunta. (Lisää asiaa näistä seurakuntien nimistä löytyy itse asiassa Colen blogista.)

Toinen esimerkki tällaisesta elävästä sanonnasta voisi olla: "Paljon tärkeämpää kuin pyytää Jumalaa siunaamaan sitä, mitä teemme, on tehdä niitä asioita, joita Jumala siunaa." Tämä ei ole yhdentekevää, hiuksiahalkovaa semantiikkaa, vaan on olemassa vissi ero näiden kahden välillä. Voimme koko elämämme ajan tehdä asioita, jotka nousevat pääasiassa omista tarpeistamme tai yhteisömme traditiosta tai mistä muusta hyvänsä, mutta ei Jumalan Hengen inspiraatiosta. Voimme toki pyytää Jumalaa siunaamaan näitä - ja nin Hän usein armossaan tekeekin! - mutta yhtä kaikki, siinä on koko ajan ihmistekoisen puuhastelun maku. Sensijaan meidän tulee antautua niin Hengen vietäviksi, että Hän saa inspiroida, johdattaa ja olla käyttövoimana palvelutyössämme.

Painopisteen pitää siis siirtyä pois minusta Kristukseen. Johannes Kastaja, tuo kaikkien selfmadeministryjen ensimmäinen surmaaja, puki sen sanoiksi: "Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä" (Joh. 3:30).

Sanonnoilla on siis voimaa ja merkitystä, varsinkin silloin, kun ne ilmentävät jo jotain olemassaolevaa kulttuuria. Cole kutsuu niitä orgaanisen seurakuntaliikkeen sananlaskuiksi, joiden tarkoitus on järkyttää olemassaolevia käsityksiämme ja tuoda esille vaihtoehtoinen tapa katsoa asioita.

Syksy on tulossa

2011-08-28T11:09:00.004+03:00

Kesä on Suomessa aivan erityistä aikaa. Jopa suomalainen kansanluonne tuntuu kesällä saavan toisenlaisia sävyjä kuin muulloin. Valoa riittää, unta tuntuu tarvitsevan vähemmän. Muutaman viime vuosikymmenen aikana asiat ovat tässäkin suihteessa muuttuneen. Aiemmin maatalousyhteiskunnan aikaan kesä oli vilkkaan ja aktiivisen toiminnan aikaa. Nyt kesä näyttää yhä enemmän pitkäksi venyvältä ja heinä-elokuuhun painottuvalta lomakaudelta, jolloin kukaan ei välttämättä haluaisi tehdä mitään. Kesästä kun kuuluu saada nauttia.

Eipä sen takia ihme, että myös seurakuntien piirissä puhutaan tähän aikaan vuodesta siitä, miten "syksyn tullen koko seurakuntakoneisto kaikkine eri toimintamuotoineen käynnistyy koko tehollaan". Niinpä on hyvä vähän yrittää skannailla tulevan syksyn ja koko tuon paljon puhutun toimintakauden (syys-toukokuu) juttuja. Mitä näyttäisi olevan edessä?

On hyvä oppia tarkkailemaan kriittisesti ja valvoen (sekä rukouksen kanssa) koko kristillisyyden kentää. Jos näköalamme rajoittuu vain oman, enemmän tai vähemmän ahtaan yhteisömme piiriin, jäämme auttamatta rammoiksi, kuulo- ja näkövammaisiksi hengellisesti puhuen. Oma yhteisö voi tässä yhteydessä tarkoittaa kirkkokuntaa tai herätysliikettä, omaa kotiseurakuntaa tai ystävien verkostoa sähköpostilistoineen tai ulkopuolisilta suljettuine sivuistoineen netissä.

Meidän on luotava katseemme laajemmalle, opittava näkemään metsä puilta ja hahmottamaan laajempia kokonaisuuksia Jumalan valtakunnasta maassamme. On kyse koko Kristuksen ruumiin elintoiminnoista Suomessa ja muualla lähialueilla, joskus jopa kauempanakin. Suosittelen kuitenkin alkuun vahvasti paikkakunnallista näkökulmaa tuohon tarkkailuun. Se on osa esirukoustamme kaupungin puolesta ja vartijan tehtäväämme Jumalan profeetallisena kansana. Meidän tehtävämme on seisoa kaupungin porteissa ja arvioida, mitä asioita toivotamme hengessä tervetulleiksi kotikaupunkiimme ja mitkä asioimme käskemme Jeesuksen nimessä pysymään ulkopuolella.

Jos ajattelemme asioita kirkon kannalta, niin tällä hetkellä näyttää vallitsevan jonkinlainen asemasotavaihe kirkon sisällä sitä rautaisella kädellä hallitsevan liberaalisiiven ja toisaalta nurkkaan ahdistetun herätysliikesiiven välillä. Edellinen toimintakausihan olikin tässä suhteessa ennätysmäisen värikäs. Kirkollisissa piireissä näyttää olevan hieman hämmentynyt ilmapiiri: mitäs tässä nyt ollaankaan saatu aikaiseksi? Melkoinen kohu, runsaasti monenlaista julkisuutta ja hajoamispisteessä (tai peräti jo tuossa prosessissa) oleva kirkkolaiva. Sekulaarin yhteiskunnan tuki on varmasti takana, mutta se on edellyttänyt melkoisia alueluovutuksia ja tämä suuntaus tulee varmasti jatkumaan.

Kuitenkaan perusongelmaksi mainostettu kirkosta eroajien määrä ei näytä juurikaan laskeneen entisestä. Tässä mielessä mitään ei siis vielä olla saavutettu kirkon johdon kannalta. Tosiasiassa näyttä olevan jopa niin, että kirkon johdossa ollaan hyväksytty tämän kaltaiset tilastotappiot ikäänkuin pakollisina kuluina kirkon liberalisoitumisen tiellä. Pääasiaksi näyttää nousevan pääseminen täydelliseen sopusointuun ympäröivän kulttuurin ja sen nimekkäimpien edustajien kanssa.

Kirkon herätysliikesiiven taholla tuleva syksy tuonee lisää uutisia rivien kokoamisesta ja lisääntyvästä verkottumisesta. Nähtävissä on ollut jo pitempään (itse asiassa jo Suomen teologisen instituutin perustamisesta lähtien) herätysliikejärjestöjen oman teologisen koulutuksen vahvistuminen. Varmaa on, että tiettyjä hallinnollisia ym. tukitoimintoja tullaan tulevaisuudessa yhdistämään kirkon rahahanojen kiristyessä kiinni. Viidesläiset järjestöt näyttävät löytäneen paineen alla toisensa hyvin. Esim. jumalanpalvelusyhteisöjen toiminnassa tullaan varmaan poistamaan turhaa päällekkäisyyttä eri paikkakunnilla. Näyttää myös siltä, että Päivi Räsäsen päätyminen kirkollisista asioista vastaavaksi sisäministeriksi oli heidän kannaltaan arvaamattoman suuri siunaus.

Sley näyttää olevan tässä tilanteessa aika yksin ja ns. "puun ja kuoren välissä" toisaalta kirkon vanhakantaisten puolustajana ja toisaalta Luther-säätiön asettaminen paineiden välillä. Sama problematiikka näyttelee kieltämättä isoa osaa myös joidenkin viidesläistenkin järjestöjen toiminnassa. Toisaalta tällainen "yhdentymiskehitys" asettaa omat haasteensa myös säätiöläiselle luterilaiselle ortodoksialle. Tämän myötähän säätiöläisetkin joutuvat tahtomattaankin tekemisiin myös muidenkin niin koti- kuin ulkomaisten vaikutteiden (kuin vain Missouri-synodin) kanssa. Sisäinen partantuminen ja eheytyminen, armolahjat, profeetallinen rukouselämä ja ylistys pääsevät näin vaikuttamaan tervehdyttävästi joskus hieman kuivan rapeahkoon luterilaisuuteen. Milloin siis näemmekään ensimmäisen Luther-säätiön piiristä nousevan nuorten ylistysryhmän esiin astumisen?

Muuten Luther-säätiö on todella mielenkiintoinen ilmiö kirkon hengellisessä kentässä. Sen 25 eri jumalanpalvelusyhteisön piirissä on noin 3000 ihmistä. Hyvin suuri osa tästä porukasta on nuoria aikuisia ja nuoria perheitä, joilla on yliopistotausta ja jotka näin ollen tulevat tulevaisuudessa olemaan kenties hyvinkin merkittävässä asemassa yhteiskunnan eri osa-alueilla. Siitä ei ainakaan itselläni ole mitään tietoa, miten suuri osa heistä vielä kuuluu evl. kirkkoon. Jotain hyvin vahvaa yhteisöllisyyttä tämän joukon piirissä olen kuitenkin aistivinani. Tässä kuviossa on mielenkiintoista se, että - vastoin kaikkia seurakunnan kasvun oppaita - täällä vannotaan vahvasti messuliturgian, uskontunnustuksen ja papinviran nimiin. Aika näyttää, miten pitkälle siivet kantavat vai löytyykö säätiöläisyydenkin sisältä tuo itseään toistava seurakunnallisen pirstoutumisen dna?

Aina on selvää, että kun uuteen yhteisöön kuuluminen ei edellytä vanhasta (tutusta ja turvallisesta) luopumista, niin asiat etenevät helpommin. Tämän sai karvaalla tavalla kokea Nokia Mission Church. Sen postituslistalla on 16000 nimeä, mutta jäseniä uudessa kirkkokunnassa on vain pari sataa. Moni haluaa kyllä käydä isossa massakokouksessa omalla paikkakunnallaan, jossa on hyvä meno, nuorekas ylistys ja nimekäs (yleisimmin jenkkiläinen) "apostolis-profeetallinen julistaja". Mutta ei sen takia monikaan halua kirkkokuntaa vaihtaa. Ihmiset ovat niin kiinni perinteisessä ja kristityt tässä maassa edustavat tämän trendin kovaa ydintä. Olisikohan niin, että nokialaisuus meni tässä kohtaan halpaan ja yli siitä kohtaa, missä aita on matalin, kun oitis lähdettiin perustamaan omaa kirkkokuntaa ilman, että homman annettiin ensin terveellä tavalla rakentua seurakunnaksi?

Vapaiden suuntien piirissä ei näytä tapahtuvan kovin paljoa. Helluntaikirkon piirissä näyttää entinen kirkollistumiskehitys etenevän tasaisen varmasti, mitä nyt perinteinen helluntaikansa siinä vähän kampoihin laittaa. Tähtäyspiste on tulevaisuudessa: kymmenen vuoden päästä ollaan jo selkeästi kirkkona ja johdossa olevalla on liperit kaulassa. Ehkäpä tuolloin helluntailaisuuskin haluaa tehdä samanlaista pesäeroa herätysliikemaineeseen kuten hiljattain tekivät körttiläiset?

Vapaakirkossa uumoiltiin uuden kirkkokunnanjohtajan myötä "ison luudan lakaisevan", mitä moni vapiksen piirissä varmaan toivoikin. Hannu Vuorinen onkin selvästi tilattu muutosjohtaja, joka toisaalta edustaa uutta, mutta ymmärtää myös vanhan tradition merkityksen. Tällaisissa uudistushankkeissa vain niin harvoin ymmärretään sitä voimaa, joka kirkollisella tai periaatteessa millä muulla hyvänsä keskushallinnolla on. Varmin kaiken uuden innovatiivisuuden ja positiivisen muutosenergian surma on byrokratian, tradition ja itsetyytyväisyyden kolmipäisen pedon kanssa painiskelu.

Myöskään ns. Näky-liikkeen piirissä ei näytä tapahtuvan mitään ihmeitä, vaan tuokin 90-luvun uudistusliike on nykyään aika helposti ennustettava seurakunnallinen toimintakalenteri lukuisine tilillepanokortteineen. Ns. kotiseurakunta- tai orgaaninen srk-liike ei näytä saavuttaneen 2000-luvulla mitään merkittävää asemaa tai roolia suomalaisessa hengellisessä kentässä. Sen perusdna:ssa on kuitenkin jotain sellaista, mitä ns. perinteiset seurakunnat (täysin tunnustukseen tms. katsomatta) mielellään hyödyntävät. Ehkä tässä sitten onkin sen merkitys muutosvoimana tulevaisuudessa? Silloin vain eri verkostojen ja kuppikuntien olisi itse päätettävä, onko tärkeämpää rakentaa omaa imperiumia vai olla hyödyksi koko Kristuksen ruumiille?

Kirkkokuntien ulkopuolinen hengellinen maasto onkin sitten muuten monenlaisten ministryjen vapaan mellastuksen pelikenttää. Eräs positiivimpia ilmiöitä tällä saralla on Michael Howardin ja Out of African toiminta Suomessa. Tunnistan siinä sellaista profeetallista ääntä, jota tässä maassa tarvitaan, kun - Anssi Simojokea lainaten - "paimenien raamatullinen ääni ei kuulu. He ovat mykkiä tai heidän puheensa hillitty charmi ei erotu yhteiskunnan sovinnaisesta normaalikohinasta". Se, että tämä toiminta nykyään lähes tulkoon kokonaan kanavoituu ns. virallisten seurakuntien ulkopuolelle on tilanteellemme hyvin kuvaavaa ja tyypillistä.

Summa summarum: edelleen meillä on näkemättä ja kokematta tilanne, jossa mietimme vanhempina uskovina, mitä tehdä 20-30 ns. "pystymetsästä" uskoontulleen kanssa? Jos haluamme tällaisen hedelmän todella pysyvän, niin perinteiset toimintamuodot jäsenyyskursseineen ja toimintanakituksineen eivät kyllä enää riitä, vaan meidän on uskaltauduttava pidemmälle ja syvemmälle keskinäisessä yhteydessämme.

Maanosan kuulumisia

2011-08-24T18:07:00.003+03:00

Muistaakseni jo viime keväästä asti on tämänkin blogin palstoilla oltu näkevinään Euroopan unionissa kehittymistä liittovaltiota kohti, joskin koko prosessi federaatiota kohti näyttää kulkevan euron kriisin kautta. Tämä kehitys näyttää olevan ikäänkuin sisäänrakennettu koko EU:n ytimeen. Se on sen luonnollinen suunta, jota kohti kuljetaan vääjäämättä, sanoivatpa poliitikot, ennusteet tai media mitä hyvänsä. Itse asiassa nyt, taloudellisen kriisin ytimessä, alamme havahtua muutoksen nopeuteen. Eurooppa muutaman vuoden kuluttua on todennäköisesti hyvin erilainen, kuin mihin olemme tähän asti tottuneet.

Eräs ystäväni kertoi EU-kansanäänestyksen aattona kirjoittaneensa paikalliseen sanomalehteen asioista, joita EU-integraation huumassa on pyritty salaamaan kansalaisilta. Hän kertoo saaneensa tuolloin vihaista palautetta paikallisen EU-tiedotuskeskuksen johtajalta tyyliin "miten voit väittää, että EU olisi menossa kohti liittovaltiota?" Ystäväni oli todennut vastaukseksi, että aika näyttää.

Ja aika näyttää siltä, että EU-integraatio on tähän asti ollut malliesimerkki taktiikasta, jossa päämäärätietoisesti edetään tavoitetta kohti ja jossa samaan aikaan yhtä johdonmukaisesti valehdellaan suurelle yleisölle, että näin ei ole tapahtumassa. Kirkollinen degeneraatio homokysymyksessä on vastaavanlainen esimerkki. Niin media, virkamiehet kuin poliitikotkin ovat valehdelleet meille - ja virkansa, uransa ym. takia tekevät niin edelleenkin.

Mitä se tarkoittaakaan, kun Paavali kirjoittaa Jumalan vihan ilmestyvän taivaasta niitä kohti, jotka pitävät totuutta valheen vallassa? (Ks. Room. 1:18s.)

Liittovaltiohan tarkoittaa sitä, että koko maanosasta tulisi yksi ainoa valtio. Yhteisten ulkorajojen merkitysa korostuisi ja sisärajojen merkitys vähenisi olemattomiin. Taaskin löydämme itsemme yhden EU:n kantavan perusdogmin ääreltä. Samalla päätöksenteon painopiste siirtyisi entistäkin enemmän Brysseliin. Suomi olisi tässä pelissä pieni periferinen osavaltio arvaamattoman suurvallan naapurissa.

Tämä kehitys edellyttää tietysti monenlaisten perinteisten ajattelutapojen ja asenteiden (esim. nationalismi, kristinusko) kitkemistä pois kansalaisten ajattelusta. Esim. suomalaisen dosentin äkkiväärä heitto suomalaiskansallisten hymnien (kuten esim. Maamme-laulu, Siniristilippumme) niputtamisesta vihapuheiden epämääräisen joukkoon onkin nähtävä juuri tätä taustaa vasten. Joku sanoo tällaisen olevan ns. ääriesimerkki, mutta juuri niiden perusteella voimme tätä nykyä nähdä tie kohti lopullista päämäärää.

Päämäärä näyttää olevan siis liittovaltio ja ainakin suomalaisesta näkökulmasta katsottuna myös totalitaristisesti hallittu sellainen. Se, mitä olemme saaneet maistaa täällä perinteisessä pohjoisessa lintukodossa, antaa meille tukevaa esimakua siitä, mitä on tulossa ja jo olemassa. Valtiokirkko Suomessa on ollut peloittavan hyvin lieassa koko tämän prosessin ajan. Jotain näyttää siis peruuttamattomasti muuttuneen.

Milloin muuten viimeksi olette kuulleet tämän kaltaisia äänenpainoja? Aivan, 60-70-lukujen vasemmistoradikalismin kultaisina vuosina. Se sukupolvi on nyt nimittäin vallassa niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa. Juha Ahvion puheet vasemmistoradikalismin pohjalta nousevasta ja sen lanseeraamia keinoja käyttävästä kulttuurivallankumouksesta eivät todellakaan ole tuulesta temmattuja.

Totalitarismin keinoista nujertaa vääriksi katsotut tai muuten aikansa eläneet ja poistettaviksi merkatut poliittiset vaikuttajat antaa hyvän kuvan IMF:n entisen pääjohtajan Dominique Strauss-Kahnin kohtelu. En millään muotoa edes kuvittele ko. eu-ruhtinaan olevan mikään pulmunen, mutta viimeistään nyt on kaikille käynyt ilmeiseksi se, että kyseessä oli ilmiselvä lavastus ja sitä seurannut poliittinen ajojahti, jonka lopputulema oli se, että IMF:n johtoon saatiin joidenkin kannalta suotuisampi henkilö.

Case antaa lohduttoman kuvan median vallankäytöstä ja vielä enemmän salaisten palvelujen maailman kaikkivoipaisuudesta. Milloin saamme nähdä jonkun tunnetun kristillisen vaikuttajan lavastuksen vastaavanlaisessa tilanteessa? Jos joskus näette tai kuulette jotain vastaavaa jostain arvostamastanne Jumalan miehestä tai naisesta, niin olkaa varuillanne ja ainakin ottakaa mukaan laskuihin tällainen vaihtoehto. Meidän kristittyjen ei ole enää varaa harrastaa herkkäuskoisuuden kaltaista ylellisyyttä.

Olemme siis menossa entistäkin levottomampia ja epävarmempia aikoja kohti. Se, mitä nyt on kylvetty tai mitä on vasta idullaan, tulee tulevaisuudessa puhkeamaan täyteen kukkaansa - niin hyvässä kuin pahassakin. Itse asiassa vasta nuo uudet, erilaiset olosuhteet tulevaisuudessa saavatkin tuon hedelmän tulemaan esille. Näin myös Jumalan valtakunnan kohdalla. Luulen, että Jumala sallii koetuksien tulla päällemme kasvattaakseen itselleen kansan, joka palvelee Häntä ehyellä sydämellä.

Perustan pohjalta

2011-08-19T21:51:00.011+03:00

Eräs mieluisimpia posteja, joita saan on lähinnä viidesläisten herätysliikejärjestöjen julkaisema teologinen aikakauslehti Perusta, joka käsittelee ajankohtaisia yhteiskunnallisia ja kirkollisia aiheita, sisältää kirja-arvosteluja, keskustelua ja teologisia pohdintoja. En tietenkään ole kaikissa kysymyksissä aina samoilla linjoilla lehden kanssa, mutta monessa kohtaa löydän ajattelustani yhteneväisyyksiä lehden esittämiin näkemyksiin. Muutoin voin luottaa siihen hyvään neuvoon, jonka mukaan voin aina oppia jotain hyödyllistä niiltä, jotka teologisessa kahvipöydässä istuvat vähän kauempana minusta. Ainakin voin antaa haastaa omat näkemykseni, oppia puolustamaan ja perustelemaan niitä kiihkottomasti. Tällainen keskustelu rakentaa ja avartaa aina.

Eräs tämän kertaisen Perustan (4/2011) helmiä on teol. tri Juha Ahvion nykyisen homokeskustelun ja muun yhteiskunnallisen kehityksen taustoja hahmottava artikkeli "Sukupuolivallankumouksen kulttuurimarxilaiset juuret". Ahvio näkee pyrkimyksessä ajaa läpi laki sukupuolineutraalista avioliitosta taustalla äärivasemmistolaisen ideologian, jonka aatteellinen lähtökohta on 1960-luvun vasemmistoradikalismissa ja tuolloin alkaneessa sukupuolivallankumouksessa. Tämän marxilaisteoreetikkojen lanseeraaman kehityksen tarkoituksena on nimenomaan perheen ja sitä kautta koko yhteiskuntarakenteen murtaminen. Tavoitteena on totalitaarisesti hallittu yhteiskunta, jossa toisinajattelijat on vaiennettu.

Tuota kaikkea lueskellessa mieleen nousee myös kriittisiä ajatuksia liittyen esim. apologian tehtävään. Perinteisesti apologia on nähty kristinuskon puolustamisena sekulaareja aatevirtauksia vastaan. Siinä kohtaa apologia puoltaa ilman muuta paikkaansa. Se on siinä tehtävässään jopa - niin kansainvälisesti kuin kotimaassakin - onnistunut yhdistämään kristittyjä eri piireistä raamatullisten perustotuuksien taakse. Jos apologia kykenee opettamaan kristittyjä purkamaan moniarvoisen ja jälkikristillisen ajan haasteita ja perustelemaan uskonsa, niin se on täyttänyt paikkansa.

Kuitenkin tarvitsee olla sen verran kriittinen ja sanoa, että näen vaarana apologian muuttumisen kristinuskon puolustamisesta länsimaisen kristillisen tradition puolustamiseksi. Enää ei rajoituta pelkästään uskon luovuttamattoman sisällön puolustamiseen, vaan ryhdytään myös uskon kulttuurisen muodon puolustamiseen. Tärkeiksi kysymyksissä saattaa nousta esim. se, onko kirkko jossain historiansa vaiheessa vihkinyt homopareja vai ei. Tällähän ei välttämättä ole mitään tekemistä sen kanssa, mikä on Raamatun kanta asiaan. Onhan kirkko järjestänyt juutalaisvainoja tai organisoinut ristiretkiäkin historiansa aikana. Mutta apologian painopiste näyttää siirtyneen siihen, että keskiössä onkin "kirkko" (mitä ikinä sillä tarkoitetaankaan) tai paljon puhuttu "klassinen kristinusko". Jokainen ymmärtää, että kirkkoinstituution puolustaminen historian valossa on mission impossible. Näin näyttää vain helposti käyvän nykyisen kaltaisen kulttuuritaistelun tuiskeessa.

Tämä viime mainittu käsite "klassinen kristinusko" on myös sellainen, joka pitäisi aina erikseen määritellä, mitä sillä ymmärretään. Luulen, että niin Leif Nummela kuin Kari Mäkinenkin ajattelevat molemmat edustavansa tätä, mutta käytännössä heidän tuolle iskusanalle antamansa termi merkitsee ihan eri asioita (ja näin ollen myös poikii hyvin erilaista toimintaa). Itsekin miellän taistelevani klassisen kristinuskon puolesta, mutta en suinkaan aseta yhtäläisyysmerkkejä sen ja termin "länsimainen kristinusko" välille.

Pelkistäen kysymys on siitä, tarkastelenko asiaa tuon käsitteen "klassinen kristinusko länsimaissa" vai raamatullisen käsitteen Kristuksen seurakunta tai Jumalan valtakunta kannalta. Kyse ei ole niinkään kulttuuritaistelusta ja sen menneiden aikojen arvojen ja tapojen puolustamisesta, kuin Jeesuksen seurakunnalleen uskomasta tehtävästä. Uskon muoto on luovuttamaton, mutta sen kulttuurinen muoto on aina aikasidonnainen eli siis muutoksille altis. Joskus - kuten omana aikanamme - muutokset ovat jopa enemmän kuin toivottavia.

Kristinusko tarvitsee edelläkävijöitä ja tienraivaajia, ei viimeisiä tradition puolestapuhujia. Tällä en hyökkää traditiota vastaan sinänsä, mutta - David Pawsonia lainaten - emme saa roikkua menneessä, emmekä mukautua nykyisen ajan mukaan, vaan meidän on orientoiduttava tulevan Jumalan valtakunnan mukaan.

-------

J.R.R. Tolkienin massiivinen fantasiatrilogia Taru Sormusten Herrasta kuvaa mielestäni monella tavalla ja eri tasoilla länsimaiden historiaa, myyttejä ja nykytilaa. En halua perustaa mitään omaa hermeneuttista koulukuntaani Tolkienin suhteen, mutta tuon esille vain yhden pienen yksityiskohdan.

Trilogiasta on nimittäin löydettävissä kaksi hyvin erilaista soturityyppiä. On Gondorin käskynhaltijan Denethor II:n poika Boromir. Gondor on Lännen viimeinen etuvartio Mordorin ja Idän laumoja vastaan. Jos Gondor sortuu, Länsi on tuhon oma. Melkein kaikki haltijatkin ovat jo muuttaneet pois Suuren meren länsipuolelle. Boromir edustaa siis tätä vanhaa läntistä traditiota ja on sen viimeisiä tulenkantajia. Gondor on jo ajan patinan ja vihollisen uhan heikentämä ja edustaa monessa mielessä kohta mailleen painuvan, kuolevan kulttuurin viimeisiä epätoivoisia yrityksiä torjua vihollisen uhka.

Sitten on Aragorn, Arathornin poika, joka itse asiassa olisikin Gondorin itseoikeutettu kuningas, mutta hän on (eri vaiheiden seurauksena) luopunut kuninkuushankkeestaan ja viettää kuljeksivaa elämää pohjoisen levottomilla rajaseuduilla. Hän on samoojia ja hänet tunnetaan näissä piireissä paremmin nimellä Konkari. Perinteinen "chevaliér disgusé"-hahmo siis.

Mutta yhtä kaikki, Aragorn on kuningas ja lopulta ottaa taas paikkansa ja kruununsa (ja kuningattaren etc.). Hänellä ei kuitenkaan ole mitään omaa agendaa Sormuksen suhteen, vaan hän on alistanut itsensä ja sotilastaitonsa Sormuksen tuhoamisen missiolle. Aragorn itse asiassa edustaa uutta ja tulevaa aikaa, jonka ensi säteet on vasta hädin tuskin havaittavissa horisontissa.

Boromir taas katselee asiaa täysin oman valtakuntansa näkökulmasta ja häneltä löytyy nopeasti myös intressejä Sormuksen suhteen. Hän näkee siinä oivan välikappaleen Gondorin taistelussa Mordoria vastaan, mutta ei ymmärrä sitä, että juuri tämän välikappaleen käyttö turmelee käyttäjänsä...

-------

Jotain hyvin voimakasta allegoriaa olen tässä näkevinäni. Jos alamme puolustaa jotain kristillistä traditiota itse pääasian kustannuksella, joudumme helposti ojasta allikkoon. Juutumme helposti hyödyttömään puolustustaisteluun kulttuurisista arvoista tai joistain sinänsä kehällisistä asioista. Jumalan valtakunta ei kuitenkaan ole tästä maailmasta. Kaikki kunnia kaksituhatvuotiselle kristilliselle perimälle Euroopassa ja sen vaikutukselle taiteen, kulttuurin ja muun yhteiskuntaelämän piirissä. Ymmärrämme sen inspiraation lähteenä olleen juutalaiskristillinen ajattelu ja arvomaailma (yhtä aikaa pakanallisen hellenistisen vaikutuksen kanssa).

Meidän on kuitenkin herkeämättä etsittävä ja pysyttävä kiinni siinä, mikä on tulossa. Jumalan valtakunta tulee, eikä se aina joka kohdassa tule olemaan sen näköinen ja oloinen, mitä ajattelemme sen olevan katsoessamme asioita omien kulttuuristen silmälasiemme läpi. Meiltä vaaditaan tulevaisuudessa - ja jo nyt! - joustavuutta, mukautumiskykyä ja herkkyyttä Hengen äänen kuulemiselle.

Ennemmin kuin ohjaisin uskoontulleen edesmenneen tradition piiriin, haluan kannustaa häntä elämään uskoaan rohkeasti todeksi uudessa tilanteessa (ja jopa uusien haasteiden edessä!). Kun hän näin tekee, hän tulee samalla - tahtomattaan, tietämättään - luoneeksi uutta toimintatapaa ja kulttuuria. Kun hän tarkastelee eri kristillisiä traditioita tästä uudesta tilanteestaan käsin, hän osaa myös antaa arvoa niiden sisältämille kultahippusille Jumalan valtakunnasta.

Kaupungin puolesta rukoileminen

2011-08-15T21:56:00.004+03:00

Esirukous oman kotikaupungin puolesta on entistä tärkeämpi nykyisenä aikana. Emme tiedä mitä on meneillään vuoden lopussa, ensi keväänä tai vuoden päästä. Muutokset ympärillämme ovat yhä nopeampia ja radikaalimpia. Paavalin kehotus 1.Tim. 2:1:ssa rukoilla kaiken esivallan puolesta on äärimmäisen ajankohtainen. Kyse ei ole vain yleisen yhteiskuntarauhan säilymisestä, vaan ennen kaikkea mahdollisuudesta tehdä Jumalan valtakunnan työtä sille suotuisissa olosuhteissa.

Paavali kirjoittaa galatalaisille, että kun aika oli kypsä, niin silloin Jumala lähetti Poikansa maailmaan. Silloisen maailmanhistorian kulun kannalta ainutlaatuinen Pax Romanan aika antoi suotuisat mahdollisuudet evankeliumin leviämiselle räjähdysmäisen nopeasti yli koko tuon aikaisen tunnetun maailman. Kun nyt seuraamme mellakointia Isossa-Britanniassa, taloudellisia ongelmia ja yhteiskunnallista kuohuntaa eri maissa, niin meidän on enemmän kuin hyvät syyt tehdä näin.

Nyt tarvitaan "kaupungin porteissa seisojia" ja jos tämä kaanaankielinen ilmaisu ei heti aukea Sinulle, niin tarkoitan sillä kristittyjä esirukoilijoita eri yhteiskunnan osa-alueiden työ- ja luottamustehtävissä valvomassa, vaikuttamassa ja rukoilemassa oman kotipaikkakuntansa puolesta. Jokainen meistä on kutsuttu tekemään tätä oman kutsumuksensa pohjalta. Jälkikristillisenä ja -modernina aikana kristittyjen on läpäistävä yhteiskunta hengellisellä vaikutuksellaan, joka ulottuu ns. maallisiin asioihin. Kyse ei ole niinkään minkään yksittäisen seurakunnan hartaudenharjoituksesta, vaan koko Kristuksen ruumiin profeetallisesta vartijan tehtävästä kaikilla yhteiskunnallisen elämän osa-alueilla.

Voimme toki saada yhtä ja toista hyvää aikaiseksi ihan vain oman kuppikunnankin tasolla puuhasteltaessa. Siolloin vaikutuksemme ulottuu pääasiassa tai ainoastaan ns. "omiimme". Meidän on kuitenkin kysyttävä, missä määrin todellinen muutos on mahdollista, ellei Kristuksen seurakunta ole yhtä kaupunginlaajalla tasolla. Jeesuksen ylimmäispapillisessa rukouksessa Joh. 17:ssä on tärkeä sanoma kohdassa, jossa Jeesus sanoo tämän maailman kyllä uskovan Jeesukseen, kunhan vain Hänen omansa ovat yhtä niin kuin Hän ja Isä ovat yhtä.

Eli voimme siis saada yhtä ja toista hyvääkin aikaiseksi, mutta todellinen muutos alkaa ensin meistä. Pietari kirjoittaa tuomion alkavan aina ensin Jumalan huoneesta, joka on Hänen seurakuntansa. Siinä ei puhuta mitään mistään yksittäisestä tunnustuskunnasta, vaan Hänen omistaan yleensä, riippumatta eri kuppikunnista.

Niinpä koko kaupunginlaajan Kristuksen seurakunnan esirukousten vaikuttavuuden tähden, meidän on ensin pantava pois keskinäiset riidat ja lahkomieli. Emme voi sanoa mitään seurakuntaa omaksemme tai nimittää sitä kenenkään kirkkohistorian henkilön, juhlapyhän tai muun nimen mukaan, kun se on Jeesuksen. Toiseksi meidän on annettava rukousjohtajien, ylistyksenjohtajien ja esirukoilijoiden vapaasti verkottua ylitse kaikkien rajojen. Kyse on seurakunnan elintoiminnoista, joita Henki johtaa.

Jollei tätä tapahdu, niin olemme niinkuin se entisen jalkapallovalmentajan joukkue, jonka pelissä valmentaja aina oli näkevinään jotain hyvää ja kiitettävää, vaikka tosiasia oli, että takkiin tuli joka matsissa. Mutta jos näin tapahtuu, voimme osoittaa Kristuksen ruumiin olevan rukousten kautta elävä ja voimakas vaikuttaja paikallisella tasolla. Siihen Herra meitä haluaa ohjata.

Sunnuntaiaamun skenariointia

2011-08-14T12:13:00.004+03:00

Olen suuri kelttiläisen musiikin ystävä. Sen tunteisiin - ja hyvinkin erilaisiin tunteisiin! - vetoava tyli tehoaa minuun kyllä hyvin. Joskus sen sentimentaalisuus tuntuu jopa menevän överiksi. Kuuntelin tuossa hiljattain Chieftains-yhtyeen levyä Tears of Stone, jossa esiintyy eri irlantilaisia tai muuten vain keltahtavia naisartisteja. Minua on aina ihastuttanut tuolla levyllä eräs suorastaan häpeämättömän emotionaalinen balladi Jimmy Mo Mhíle Stór (Jimmy, My Treasure), jonka Rankin Family yhdessä päälliköiden kanssa veivaa. Laulu kertoo nuoresta naisesta, jonka rakastettu lähtee merille jne. Uskokaa mua, nää tyypit tietää justa tasan tarkkaan, miten tästä teemasta otetaan kaikki oleellinen irti.

Tai kuunnelkaapas tätä uljasta miesenergialaulua An Poc Ar Bruile! Jokin siinä vaan soittelee sielun syvimpiä soittimia...

Tuota upeaa musiikkia kuunnellessani mietin usein, miltä Eurooppamme ja sen viime kaksituhantinen historia olisikaan näyttänyt, jollei muuan Gaius Julius Caesar olisi joskus 50-luvulla eKr. suorittanut Gallian sodan nimellä kulkevaa etnistä puhdistusta nykyisen Ranskan alueella. Caesarhan halusi kirjallaan Commentarii de bello Gallico osoittaa niin aikalaisilleen kuin jälkipolvillekin Gallian valloitussotien olleen välttämättömiä Rooman turvallisuuden kannalta. Samalla hän teki myös pari maailmanhistorian kannalta merkityksellistä juttua: ensinnäkin pakotti germaanit perääntymään Reinin taakse ja toisekseen loi pohjan romaanisen Ranskan synnylle. Latinasta tuli Euroopan kantakieli ja roomalaisesta (ja sitä kautta hellenistisestä) sivistyksestä länsimaisen kulttuurimme perusta. Kelttiläisyys sai väistyä marginaaliseksi ilmiöksi.

Tai mitä jos kansainvaellusten paineet muutama sata vuotta myöhemmin eivät olisikaan työntäneet kelttejä mantereemme läntisille reuna-alueille Brittein saarilla, Ranskassa ja Pyreneillä? Ja entä jos roomalaiskatolinen kirkko ei olisikaan pakottanut kelttiläistä kristinuskon muotoa paavilliseen kaulapantaansa?

Ymmärtäkää nyt opikein, en minä mitenkään kritiikittömästi ihannoi kelttiläisyyttä sinänsä. Samaa ikivanhaa pakanuutta se oli siinä missä roomalaisuuskin, germaaneista puhumattakaan. Kunhan vain näin aamun hämyssä skenarioin, millaiselta maailma olisi näyttänyt, jollei kelttiläisyyttä olisi nujerrettu. Nyt nuo maanosamme alueet, jotka alussa olivat kelttien asuinaluetta, ovat roomalaistuneet. Iso-Britannia ja sen nyt jo edesmennyt imperiumi edustivat roomalaisuutta "parhaimmillaan". USA on tänään Rooman perillinen numero yksi. USA:n kansalaisuus on jotenkin samanlaisessa (yli)arvostetussa asemassa nyt Pax Americanan aikana, kuin mitä Rooman kansalaisuus oli Paavalin aikoihin. Rooman kirkko oli se tekijä, joka saattoi roomalaisen hallinto- ym. kulttuurin perimän "pimeän keskiajan" läpi meidän päiviimme asti. Ja millaisen jäljen se onkaan jättänyt maanosamme hengellisyyteen! Euroopan Unioni edustaa monessa suhteessa juuri tätä perintöä, eikä vielä ole suinkaan katsottu tätä tietä loppuun asti. Jotain osviittaa tulevasta kehityksestä meillä edelleenkin on Raamatun ennustusten pohjalta.

Mutta millaiselta siis Eurooppamme näyttäisikään, jos se olisikin kelttiläinen tai edes kelttiläisempi? Taaskin on todettava, että tuskin historiamme sen onnellisempi olisi ollut, koska samaa syntiinlangennutta sukua olemme kaikki. Mutta se, mikä puuttuisi olisi se, minkä muinaisen Persian suurvallan hovissa vaikuttanut juutalainen huippuvirkamies Daniel näki yöllisessä näyssä ja mikä kauhistutti häntä.

"Vielä on tuleva neljäs valtakunta, luja kuin rauta, ja niin kuin rauta murskaa ja särkee kaiken ja niin kuin rauta rikkoo, niin se on murskaava ja rikkova kaikki muut."

(Dan. 2:40)

"Ja vielä minä näin yöllisessä näyssäni, että oli neljäs eläin, pelottava, kauhistuttava ja hyvin väkevä. Sillä oli suuret rautaiset hampaat ja se söi ja ruhjoi kaiken ja tallasi tähteet jalkoihinsa. Se oli erilainen kuin aikaisemmat pedot ja sillä oli kymmenen sarvea."

(Dan. 7:7)

Jotain samanlaista olennaista informaatiota Rooman todellisesta luonnosta sai apostoli Johannes ilmestyksessään muutama sata vuotta myöhemmin Patmoksen vankilasaarella.

Ymmärrän Jumalan olevan historian Jumala, joka tuomitsee eri etniset ryhmät oman tahtonsa mukaan. Hän on säätänyt niille kullekin niiden omat elämisensä ja vaikuttamisensa rajat ja ajat. Näiden puitteissa Hän haluaa jokaisen etnisen ryhmän ja kunkin yksilön niiden sisällä etsivän Häntä ja tekevän Hänen tahtonsa. Hän tuomitsee täysin, miten itse tahtoo. Tiedän tämän teesin edustavan monelle oman aikamme länsimaiselle ihmiselle (ja yllätyksekseni jopa joillekin kristityille!) jotain niin ylitsepääsemättömän vaikeaa. Näin Hän kuitenkin tekee, eikä kukaan tule koskaan asettamaan Häntä minkään sotarikostuomioistuimen eteen, koska Hän tuomitsee ehdottoman oikeudenmukaisesti.

Ajattelen tästä löytyvän syyn myös sen kelttiläisperäisen valtaväestön kohtaloon, joka vielä joskus sata vuotta eKr. hallitsi käytännössä maanosaamme Portugalista Keski-Eurooppaan ja Irlannista nykyisen Turkin keskiosiin. Jumalan historian suunnitelmaan kuului Rooman nousu ja sen vaikutus.

Kuinkahan monta kertaa Rooman ja sen nälkäisten perillisten historiassa on Caesarin jälkeen toistunut tämä sama kuvio, jossa halutaan osoittaa häikäilemättömien ja raakojen valloitussotien olleen välttämättömiä "meidän oman turvallisuutemme" kannalta? Ajatellaanpa vaikka Irlannin valloitusta tai myöhemmin Pohjois-Amerikan alkuperäisväestön hävittämistä.

Olisipa nykyisyytemme sitten millainen hyvänsä "kelttiläisenä Eurooppana", niin yksi asia on varma. Ei vain länsimainen kulttuuri, vaan myös länsimainen kristinusko näyttäisi tyystin erilaiselta. Rooman dna:sta löytyvät kontrollihakuinen hierarkkia, tiukka hallinnollinen kuri ja (kuoleman)jäykkä dogmatiikka. Mitähän erilaista olisi löytynyt kelttiläisyydestä tähän verrattuna?

No, onhan toki kelttiläisen musiikkiperinteen vaikutus - yhdessä afrikkalaisten orjien musiikillisen tradition kanssa - ollut merkittävä, kun ajatellaan amerikkalaisen juurimusiikin syntyä ja kehitystä aina nykyiseen länsimaiseen, kaupalliseen populaarikulttuuriin asti. Mutta se onkin sitten jo toinen juttu...

Valikoivaa kuuliaisuutta

2011-08-13T21:53:00.002+03:00

Tsekatkaapa tämä. Kannattaa tutustua, miettiä ja panna käytäntöön, vaikka tekisi vähän kipeää.