Verkosto vai liitto?

 

Verkostolla tarkoitetaan verkkoa muistuttavia muodostumia ja rakenteita sekä kuvaannollisia järjestelmiä. Verkosto on yksittäistä verkkoa suurempi kokonaisuus. Organisaatioista puhuttaessa verkostolla tarkoitetaan tiukkaa hierarkkista mallia joustavampaa ja muuntautumiskykyisempää rakennetta, joka koostuu erikokoisista yksiköistä, joiden kiinnittymisessä laajempaan kokonaisuuteen, verkostoon, saattaa olla eroja.

Jälkimodernina aikana verkostomainen ja adhokratiivinen organisaatiorakenne epäilemättä palvelee seurakuntia tai laajempia hengellisiä liikkeitä paremmin kuin perinteinen hierarkkinen malli. Viimeaikaisten kokemusten valossa rohkenen väittää, että meidän täytyy olla valmiita menemään paljon pitemmälle ja syvemmälle. Puhun nyt Jeesukseen uskovien yhteydestä. Puhun nyt liitosta. 

Eräs kauneimmista raamatullisista liiton kuvauksista on 1.Sam. 20:sta löytyvä kertomus Daavidin ja Joonatanin liitosta. Kaksi miestä, joita yhdisti vahva kiintymyssuhde, sopivat puolustavansa toisiaan, jopa oman henkensä, maineensa, asemansa ja omaisuutensa uhalla. 

- Herra on ikuisesti välillämme sen todistajana, mitä sinä ja minä olemme keskenämme puhuneet, Joonatan sanoi vahvistaen liiton (1.Sam. 20:23).

Paavali kuvaa elävistä uskovista koostuvaa seurakuntaa Kristuksen ruumiina ja toteaa meidän uskovien olevan tämän Kristuksen seurakuntaruumiin jäseniä (1.Kor. 12:27). Myöhemmin kirjoittamassaan kirjeessä Rooman kristilliselle seurakunnalle hän syventää tätä ilmaisua todeten meidän olevan myös "kukin toistemme jäseniä" (12:5). Kysymys on syvästä uskon yhteydestä kristittyjen kesken. Kukapa ei haluaisi olla Kristuksen jäsenenä? Ajatus olemisesta toinen toistemme jäseninä menee kuitenkin syvemmälle ja haastaa meitä. Kyse on paljon syvemmästä ja merkityksellisemmästä asiasta kuin vain verkostoituminen (mikä sinänsä on hieno ja tarpeellinen asia). 

Miten tämä sitten on mahdollista?

Luonnollisesti avioliitto ja aviopuolisoiden suhde on paras esimerkki tästä. Kuitenkin samanlaisia syvän hengellisen liittosuhteen esimerkkejä, joissa armoitukset, luonne ja kutsumus täydentävät toisiaan, löytyy muitakin. Esimerkiksi työtoveruus ja yhteys Jumalan valtakunnan työssä voi edetä ja syventyä tälle tasolle. Syvä sitoutuminen ja alamaisuus toisillemme nöyryyden hengessä on tätä käytännössä.

Yksinkertaistaen: miksi muuten Jeesus olisi lähettänyt opetuslapsensa työhön kaksittain?

  

Muutosten ajat

Muutosten ajat ovat siis edessämme, kuten edellisessä postauksessa todettiin. Elämäntavassamme ja -tyylissämme tulee paljon muuttumaan, ja peruuttamattomasti. Tämä pätee niin malliseen kuin hengelliseenkin elämäämme - ja kaikkeen siihen sosiaaliseen kanssakäymiseemme, suhteisiimme, yhteisöllisyyteemme, toimintatapoihimme ja vastuullisuuteemme jne. mikä sijoittuu ikään kuin siihen väliin (tai näihin molempiin). 

Sanomattakin on selvää, että tämä haastaa meitä. Edessä on väistämättä ajattelutavan ja kokonaisen paradigman muutos. Kristittyinä meidän on suostuttava uudelleen ajattelemaan monet asiat, seurakunnasta alkaen. Viimeistään nyt meidän on muututtava passiivisista vastaanottajista aktiivisiksi toimijoiksi. 

Siitä huolimatta, että pelastus tulee armosta - tai itse asiassa juuri sen tähden! - meidän on opeteltava toimimaan yhteistyössä Pyhän Hengen kanssa. Sen sijaan, että seisoisimme passiivisen odottavaisina rukousjonossa, että "kohta kolahtaa", meidän itsemme (so. meidän henkemme) on aktivoiduttava. Vaikka kaikki on armoa, me olemme Jumalan edessä vastuullisia, alkaen omasta vaelluksestamme. 

Se, mitä ehkä eniten pelkään, on se, että tällainen muutos osoittautuu liian haasteelliseksi vuosikymmeniä hengellistä vauvanruokaa syöneille (tai syötetyille) laiskanpulskeille kulutuskristityille. Olisin niin mielelläni väärässä tässä.