Kuulin kerran jutun lupaavasta amerikkalaisen jalkapallon pelaajasta, joka vuoden pelattuaan ja hyvän tienestin tehtyään lopetti uransa. Kun koko ympärillä pyörivä mediasirkus suorastaan huusi suoraa huutoa tuon loistavan tulevaisuuden hylänneen nuoren miehen perään, tämä totesi ainoaksi syyksi: "I don't wanna have brain damage."

Eikö olekin mielenkiintoista, että kun Jumalan Henki alkaa toimia ja syntyy herätystä (uudistusta tai virvoittumista, ihan miten vain haluatte), niin hyvin nopeasti kaikenlainen bisnes ottaa tuon liikehdinnän otteeseensa. Hengellisellä työllä aletaan tehdä rahaa. Tapahtuu jonkinlainen imperiumin vastaisku. Mammona kaappaa koko jutun hallintaansa niin, että se alkaa elää omaa elämäänsä taloudellisin, Jumalan valtakunnasta irrallaan olevien periaattein. Näin tapahtuu usein erityisesti omassa länsimaisessa kulttuurissamme.

Tällaisissa tilanteissa tämä systeemi peräänkuuluttaa omilta palvelijoiltaan kuuliaisuutta, uhrimieltä ja vastuunkantoa - täysin riippumatta siitä, millaisia ajatuksia, epäilyksiä tai näkyjä heillä itsellään on. "Show must go on." Jokaisen on täytettävä oma paikkansa, jotta systeemi pyörisi edelleen, ja mikäli mahdollista, vielä kasvaisi. Kuitenkin todellista rohkeutta edustaisi rohkeus uida vastavirtaan, rohkeus jopa uskaltaa hypätä pois tästä kyydistä. Jeesuksen elämästä löydämme evankeliumien kuvausten perusteella joitakin tällaisia tilanteita, joista selvin ja tarkimmin kuvattu löytyy Johanneksen evankeliumin 6. luvusta alkaen.

Uskaltaisitko sinä hypätä pois kovaa vauhtia kiitävän junan kyydistä? Mitä luulet siitä seuraavan?

Mielestäni meidän on siirryttävä pois tehokkuusajattelusta henkilökohtaiseen suhteeseen Herran kanssa. Jos olet hengellisen työn tekijä, muista ettei sinun jumalasuhteesi ole tarkoitettu olemaan mikään resurssi jaksamisessasi ja osaamisessasi. Se on koko asian ydin!

Oswald Chambers kirjoitti joskus satakunta vuotta sitten hyvin: "Meidän päiviemme pyrkimys on korostaa toimintaa. Kavahda sellaisia ihmisiä, jotka vetoavat kehotuksissaan meidän käyttökelpoisuuteemme. Jos käyttökelpoisuus asetetaan arvosteluperusteeksi, silloin Jeesuksen elämä oli suurin harhaosuma, mitä maailmassa on ollut. Jumalan pyhien johtotähti on Jumala itse, ei arvioitu käyttökelpoisuus."

Olisitko Sinä valmis vaihtamaan hyvin palkattujen huippujen valmentamisen pääkaupunkiseudulla nuorten tuntemattomien, nousevien kykyjen koutsaamiseen jossain syrjäseudulla? Olisitko sinä valmis yksinäisyyteen, jota se joskus vaatii?

Tämä nimittäin näyttää olleen (ja näyttää edelleen olevan) monien Jumalan ihmisten osa. Eräs asia, joka on yhteinen niin Moosekselle, Daavidille kuin Paavalillekin (ja monille muille heidän lisäkseen) on eräänlainen erämaakokemus; yksinäisyydessä vietetty koettelemusten, jopa epäilyjen täyttämä valmisteluvaihe. Mooses oli ensin jotain suurta ja mainittavaa Egyptissä, sitten hän ei ollut mitään erämaassa, kunnes hän lopulta oli jotain Jumalan voimassa. Daavid oli Israelin kuninkaaksi voideltuna ja tuota lupausta sisällään kantaen vuosikaudet pakosalla epämääräisen miesjoukon johdossa, kunnes aika koitti tulla siksi, mitä hän jo oli. Paavalin elämässä Tarsos oli paikka, johon hän kutsunsa jälkeen kuitenkin palasi takaisin. Tarsos oli paikka, jossa hänen näkynsä kuoli, mutta sieltä Barnabas hänet haki Antiokiaan.

Muista, että erämaassa tuli Jumalan sana Johannes Kastajalle.

Mikä on todella merkityksellistä ja aidosti hyödyllistä Jumalan valtakunnan eteenpäin menemisen kannalta? Suuret massat, ministry uraputkessa ja oma jet plane vai yksinkertainen uskon yhteys Jeesuksen kanssa?

Oikean perspektiivin saaminen valtakunnan asioihin vaatii aina profeetallista silmää. Evankeliuminsa kolmannen luvun alussa Luukas ankkuroi kertomuksensa tiukasti historiaan, luetellen Tiberiuksen Rooman keisarina, Pilatuksen Juudean maaherrana, sitten Herodeksen suvun mahtimiehet ja lopulta ylipapit. Tämän jälkeen tulee kuitenkin se, mikä on olennaista: "tuli Jumalan sana erämaassa Johannekselle, Sakariaan pojalle."

Isossa kuvassa tapahtui pieni särö, joka aikaa myöten muutti kaiken.

Maltillinen sotahuuto

Vajaat pari kuukautta sitten havahduin siihen, että eräs raamatunkohta Paavalin 1. kirjeestä korinttilaisille, joka siihen asti oli ollut ikään kuin lukossa (so. "ei ollut auennut"), kirkastuikin minulle. Hämmentävää tässä kokemuksessa oli kuitenkin se, miten rauhassa olin ollut tuon seikan kanssa kaikki nämä yli 45 vuotta uskossa ollessani. Minua ei ollut liiemmälti häirinnyt se, ettei tuo kohta ollut avautunut minulle, vaan tilanteen ja tarpeen niin vaatiessa olin leiponut siihen jonkun selityksen jostain kommentaarista ikään kuin ulkolukuna. (Minulla ei luonnollisesti ole mitään hyvien kommentaarien käyttöä vastaan.)


Se, mikä tuossa tilanteessa puhutteli minua eniten, oli oma leväperäisyyteni ja välinpitämättömyyteni Jumalan ilmoituksen edessä. Minun oli tunnustettava se, etten ollut nähnyt tarpeeksi vaivaa selvittääkseni Sanan salaisuuksia itselleni ja sitä kautta myös muille.


Seurakunnan kasvu ry. on tutkinut aktiivisesti suomalaista uskonnollisuutta viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Viimeisin tutkimus on viime vuodelta ja siinä tulee esille mielenkiintoista dataa uudestisyntyneiksi kristityksi itseään kutsuvien suhteesta Raamattuun Jumalan ilmoituksena. Vain 62% uudestisyntyneiksi kristityiksi itseään kutsuvista oli lukenut Raamattua viimeksi kuluneen vuoden aikana. Vastaavasti samasta ryhmästä ihmisiä vain 37% kertoo uskovansa Raamatun olevan erehtymätöntä Jumalan Sanaa. Eräs tutkimuksen tekijöistä vetääkin tästä veret seisauttavan johtopäätöksen:


"Meillä on uudestisyntyneitä, jotka eivät oikein luota Raamattuun."


Tästä taas seuraa - aivan oikein! - se tosiasia, että näiden sinänsä joskus uudestisyntyneitten ihmisten usko ei vuosien jälkeenkään vielä ole syvällä tasolla, eikä heidän identiteettinsä kristittyinä ole päässyt vahvistumaan. Jokainen suomalaista seurakuntaelämää avoimella mielellä tarkkaileva kykenee näkemään tämän kehityksen seuraukset käytännössä.


Minussa tämä saa aikaan sotahuudon, tarkemmin sanottuna maltillisen sellaisen, koska tätä aihetta on lähestyttävä raittiisti. Ajattelen eräänä syynä em. tosiseikkaan olevan yleistynyt kokemusperäiseen emotionaalisuuteen tähtäävä ja sitä hyväkseen käyttävä kevyt ja pinnallinen viihdeuskonnollisuus. Tähän törmää erityisesti karismaattisen kristillisyyden piirissä. Toisaalta en myöskään näe ratkaisuksi puhtaasti informatiivisen teologisen tiedon jakamista, koska se pitemmän päälle passivoi ihmisen ja etäännyttää tavallisesta elämästä.


Itse koen kulkevani näiden kahden valtavirran välisellä kapealla kannaksella, jossa niin Pyhän Hengen vaikuttama karismaattisuus kuin Jumalan Sanaan ankkuroitunut opetuskin ovat tasapainossa keskenään ja ruokkivat toinen toistaan.


Sananlaskujen kirjassa (25:2) on mielenkiintoinen kohta: "Jumalan kunnia on salata asia, kuninkaiden kunnia on tutkia asia." Jumala siis salaa asioita, jotta ne, joilla on oikeaa janoa Hänen puoleensa, löytäisivät ne. Uudestisyntyneen kristityn kunnia-asia on tutkia Jumalan Sanaa nöyrällä asenteella, ottaa siitä selvää ja syventyä siihen, jotta hän voisi jakaa ja opettaa sitä muille kristityille. Ei-uskovalle maailmalle tämä tehtävä ei kuulu (ja vielä vähemmän se on sille kunnia-asia), mutta Jumalan omille se kuuluu ja Pyhä Henki on annettu siihen avuksi ja opettajaksi.