Uusi voima

Jesajan kirjan 40. luvun lopussa on mielenkiintoinen lupaus Herran uudesta voimasta. Jumalan sanotaan siinä antavan väsyneeksi ja voimattomaksi itsensä tuntevalle ihmiselle voimaa yltäkylläisesti. Mielenkiintoiseksi tilanteen tekee se, että ne, joiden voisi olettaa olevan elämänsä parhaissa voimissa, osoittautuvatkin kaikkein eniten haavoittuviksi. Nuorukaiset ovat niitä, jotka väsyvät ja nääntyvät, jotka jopa kompastuvat erilaisten taakkojen alla ja lopulta kaatuvat. Jumalan valtakunnassa kaikki ei olekaan aina niin kuin ulkonaisesti näyttää olevan. Asiat eivät määräydy perinteisten ja ulkonaisten mittapuiden mukaan, vaan ihmisen sisäinen järjestys ja hengellinen maailma ratkaisevat. Kyse ei ole jostain epäselvästä ja hämärästä new age-mystiikasta, vaan ihmisen suhteesta Jumalaan, joka on kaiken elämän todellinen lähde ja perusta.

Vastakohtana tälle esitetään ne ihmiset, jotka odottavat Herraa. Heidän sanotaan saavan uuden voiman tai oikeammin vaihtavan entisen voimansa uuteen voimaan. He jopa kohottavat siipensä kuin kotkat, vaeltavat ja juoksevat ilman väsymystä. Tämä on jotain hämmentävää ja herättää kysymyksen, miten se on mahdollista?

Salaisuus näyttää olevan Herran odottamisessa, minkä ajattelen tarkoittavan asioiden tekemistä Jumalan ajalla ja Hänen tavallaan. Joissain tapauksissa se varmasti tarkoittaa jopa luopumisesta asioiden tekemisestä ennen kuin on täysin varma Jumalan tahdosta. Ymmärrän näiden olevan joskus vaikeita kysymyksiä, jopa tapauskohtaisia ja lopulta aina ihmisen itsensä ja Jumalan välisiä ratkottavia juttuja. Tärkeintä kuitenkin on Herran odottaminen, mikä ilmentää luottamusta Häneen.

Uskosta

Niin yllättävältä kuin se kuulostaakin, usko ja epätoivo ovat usein saman asian kääntöpuolia. Kun kaikki muut vaihtoehdot on katsottu, keinot käytetty ja omat voimat kulutettu, on jäljellä vain usko. Inhimillisesti katsottuna uskominen on pohjimmiltaan hyvin epätoivoinen teko. On olemassa kuilu, jonka vain usko ylittää. Jumalan armo kyllä pelastaa meidät, mutta vain usko ottaa sen vastaan. Usko edellyttää aina proaktiivisuutta. Ajattelepa vaikka Jeesuksen vertausta tuomarista ja leskestä Luukkaan 18. luvun alussa.

Itse asiassa Jumala etsii aina uskoa. Jeesus sanoo, että kun Ihmisen Poika tulee takaisin, niin Hän etsii uskoa maan päältä. Usko on myös asia, joka mitä suurimmassa määrin ilahduttaa Jumalan Isän sydäntä. Kun ajattelet itseäsi jossain tietyssä tilanteessa, niin usko on se tekijä, joka vetää tilanteeseen mukaan Pyhän Hengen voiman. Usko vetää aina Henkeä puoleensa, ikään kuin mukaansa. Kyse ei ole meidän omasta kyvykkyydestämme tai voimastamme, vaan Pyhästä Hengestä.

Markus kertoo verenvuototautia sairastavasta naisesta, joka vain kosketti Jeesuksen vaipan tupsua ja parani. Nainen oli hyvin epätoivoinen, kun mistään ei ollut löytynyt apua. Jeesuksen paikallaolo tuntui siinä tilanteessa lähes tulkoon viimeiseltä ja ainoalta vaihtoehdolta. (Miltähän Jeesuksesta itsestään tuntuu ajatus siitä, että Hän on meille se kuuluisa "viimeinen vaihtoehto"?) Nainen kosketti ja parani. Jeesus toteaa hänelle asian todellisen luonteen, kun sanoo: "Tyttäreni, sinun uskosi on tehnyt sinut terveeksi. Mene rauhaan ja ole terve vaivastasi." (Mark. 5:34)

Aidossa raamatullisessa uskossa opetus ja ihmeet kulkevat aina yhdessä. On siis olemassa puolinaista evankeliumia ja täyttä evankeliumia - ja tämä pätee molempiin suuntiin. Kun ajattelen omaa tilannettamme länsimaisina kristittyinä, niin mieleeni nousee kysymys, mitä Kristuksen seurakunta todella tarvitsee? Entä mitä se itse todella haluaa? Viihtyykö aito usko samassa yhteydessä rahan, rakennusten ja resurssien kanssa?

Käytännön kysymys minulle itselleni (ja itse asiassa sinullekin, joka luet tämän) on, miten voin harjoittaa uskoani?

Peilailua

Olen miettinyt millaista on ollut oma kasvuni miehuuteen ja isän mallin löytämiseen. Juureni ovat toisaalta karussa saaristolaisuudessa, toisaalta köyhässä maalaisuudessa. Molemmille näille on ollut ominaista tietynlainen ulkoapäin annettu lupa itsensä väheksymiseen ja köyhäilyyn. Elämältä ei ole ollut lupa odottaa liikoja. Olen kasvanut työväenluokkaisessa kodissa (silloin kun työväenluokka vielä oli olemassa) ja nuoruuteni mielenmaisemalle on ollut ominaista 60- ja 70-lukujen nuorisokulttuuriset tyylisuunnat, "koviskulttuurit". Kovan miehen maine on ollut arvostettua ja se piti itse hankkia. Mietin kuinka paljon ja millä tavalla kaikki tämä on vaikuttanut omaan tapaani toimia isänä ja kasvattajana, miehenä ja aviopuolisona, niin kristitty kuin olenkin.
Mietin myös kuinka paljon länsimaiselle kulttuurillemme nykyisin niin tyypillinen sukupuoliproblematiikka, kuten homoseksuaalisuus, onkaan seurausta sinänsä hyvin yksinkertaisista asioista, kuten hyväksynnän ja johonkin kuulumisen puutteesta. Orpouden henki kiinnittää katseen aina ihmiseen itseensä. Toimiessani erityisnuorisotyöntekijänä 80- ja 90-luvulla huomasin, miten monet ns. "nuoriso-ongelmat" olivatkin itse asiassa seurausta aikuisten ongelmista, kuten terveen vanhemmuuden ja oikean perhemallin (isyyden ja äitiyden) puuttumisesta. Huomaan siis, että on olemassa asioita, jotka ovat puhtaasti kulttuurisia ja sidottuja jonkin tietyn ajan ja paikan kontekstiin. Sitten on olemassa asioita, jotka ovat olemassa ikuisesti ja universaalisti päteviä lainalaisuuksia ja periaatteita, jotka nousevat Jumalan ilmoituksen pohjalta. Siitä kannattaa pitää kiinni ja peilata kulttuuriamme siihen.

On olemassa huutava, suorastaan hyytävä, puute hengelliselle vanhemmuudelle. Vain tätä kautta voimme tehdä yhteiskunnassamme tietä uudelleen terveelle vanhemmuudelle, joka ilmenee kaikilla elämänalueilla. Sen tähden kannattaa kiinnittää huomiota siihen, mitä sanotaan vanhemmuudesta, isyydestä ja äitiydestä. Ehkä Jumalan ratkaisu oman kulttuurimme tilanteessa on Johanneksen tapa toimia. Viimeisellä aterialla ollessaan Johannes painoi päänsä Jeesuksen, Mestarinsa rintaa vasten.