Harjaantumisesta vielä...

Aineelliselta näyttävä maailmamme on itse asiassa läpikotaisin hengellinen. Ei ole olemassa mitään sellaista käsitettä, kuin hengellinen tyhjiö. Kun joku ihminen vapautuu jostain hengellisestä painostuksesta vihollisen taholta, voi syntyä ikään kuin "vakuumilta" näyttävä tilanne hetkellisesti. Kuitenkin joku täyttää aina sen ennemmin tai myöhemin - tai itse asiassa hyvinkin nopeasti. Ihmisen itsensä kannalta on ensiarvoisen tärkeää, että sen tyhjiön täyttäjä on Pyhä Henki.

Edellisessä postauksessa käsittelemäni uskonelämän lainalaisuus nimeltä harjaantuminen tapahtuu tätä kautta. Harjaantumista voi nimittäin olla monenlaista. Harjaantuminen voi käytännössä suuntautua kahtaalle. Pietari puhuu seurakunnan häiriköistä, joilla on "ahneuteen harjaantunut sydän" (2.Piet.  2:14). Ihminen voi omien valintojensa seurauksena ja pitkällisen kehityksen tuloksena harjaantua monenlaisiin asioihin, niin hyviin kuin pahoihin, turhiin tai tarpeellisiin, turmiollisiin kuin hyödyllisiin tai ihmiskunniaa tuottaviin tai Jeesusta kirkastaviin. Joskus ihminen voi tarvita aivan erityistä apua vapautuakseen sielunvihollisen painostuksesta ja vaikutuksesta jollain tietyllä elämänalueella.

Se, minkä aloitat yksittäisinä tekoina, muuttuu aluksi tottumukseksi ja sitten harjaantumisen kautta ikään kuin toiseksi luonnokseksi ja lopulta elämäntavaksi, joka hallitsee sinua. Ihmisen elämässä toimii vääjäämätön kylvämisen ja niittämisen laki. Ihmisten välisten suhteiden ja vuorovaikutuksen kautta se voi laajentua ja kasvaa kokonaiseksi kulttuuriksi, erityisesti silloin kun ihminen on riittävän vaikutusvaltaisessa asemassa. Jaakob ei turhaan varoita meitä esimerkiksi kielten synneistä, koska ne levitessään voivat aiheuttaa uskomattoman pahoja seurauksia.

"Harjaantua" tulee kreikan verbistä gymnadzoo, mikä merkitsee kirjaimellisesti urheilun harjoittelemista alasti (gymnos tarkoittaa alastomuutta), mutta yleisesti käytettynä ihmisen mielen tai ruumiin treenaamista ja harjoittamista jotain tiettyä tarkoitusta varten. Kyseessä voi olla vaikkapa antiikin filosofien arvostama väittelytaito tai itsehillintä tai sitten fyysiset taidot urheilussa tai sodankäynnissä. Monet Uuden terstamentin kirjoittajat käyttävät samaa verbiä ihmisen oman hengellisen elämän hoitamisesta ja kurinalaisesta uskovan vaelluksesta.

Heprealaiskirje puhuu harjaantumisesta nimenomaan siinä merkityksessä, että sen kautta uskova kykenee arvioimaan ja erottelemaan asioita ja ilmiöitä elämässä yleensä - mikä on minulle hyödyksi, mikä taas ei tai mikä on erityisen haitallista - ja hengellisessä mielessä erityisesti. Tämä ominaisuus kuuluu Hepr. 5:14:n mukaan nimenomaan aikuisen kristityn tuntomerkkeihin. Saman kirjeen lopulla (12:11) kirjoittaja puhuu myös sellaisesta harjaantumisesta, joka liittyy Jumalan kasvatukseen ja kuritukseen, joka ei aina tunnu meistä miellyttävältä, mutta joka tuottaa hyvän hedelmän, vanhurskauden ja rauhan, niille, jotka tällaisen kokemuksen kautta on harjoitettu.

Vastuu omasta harjaantumisestamme on meillä itsellämme, ei pastorilla, vanhemmillamme tai kenelläkään muullakaan.

Harjaantumisesta

"Harjaantunut siivooja saa paikan." Muistan jostain kaukaa nuoruudestani, esifingerporilaiselta ajalta tällaisen tsoukin, jossa semanttisella kikkailulla luodaan absurdi vaikutelma. Siivooja on niin työnsä läpitunkema ja siihen henkilöitynyt, että on muuttunut (ilmeisesti pikkuhiljaa, pitkällisen prosessin tuloksena) instrumenttinsa kaltaiseksi.
-------

"Hengelliset on tutkittava hengellisesti", toteaa Paavali korinttilaisille (1.Kor. 2:13) ja jatkaa heti perään, että tämä ei koskenut heitä, koska he olivat edelleen hengellisesti puhuen lapsen tasolla. Tällaiselle "aikuiselle lapselle" - kuvittele henkilöä, jolla on akateeminen loppututkinto huippuarvosanoin tunnetusta yliopistosta, mutta hän on emotionaalisesti murrosikäisen tasolla - ei sopinut puhua hengellisesti, vaan syöttää edelleen maitoa. He ovat edelleen lihallisia, niin pelastettuja kristittyjä kuin ovatkin. Tämä ei ollut sinänsä mikään synti, mutta useimmiten, jos tämä tila pitkittyy, siihen liittyy synnillisiä tapoja ja tottumuksia omassa elämässä. Lapsena oleminen kuuluu tiettyyn kehitysvaiheeseen, mutta jokaisen isän tahto on nähdä lapsensa kasvavan ja kehittyvän.

Paavali antaa omalle hengelliselle pojalleen Timoteukselle ohjeen: "harjoita itseäsi jumalisuuteen" (1.Tim. 4:7). Hän toteaa ruumiillisesta harjoituksesta olevan kyllä hyötyä jollain tapaa. Mitä voimme oppia tästä? Moniakin asioita, kuten kurinalaisuutta, itsensä kieltämistä, pois mukavuusvyöhykkeeltä uimista. Todellinen hyöty siitä tulee esille kuitenkin vasta silloin, kun kaikkea tätä sovelletaan jumalisuuteen. Aikamme ja energiamme tulee vahvistaa ja ruokkia mieltäni, tunteitani ja tahtoani siinä missä henkeänikin. Paavalin ohjeet 1.Tim. 4. luvun lopulla lähtevät juuri tältä pohjalta. Harjaantuminen edellyttää kurinalaisuutta.

Toisaalla Paavali toteaa meille annetun "voiman, rakkauden ja raittiuden hengen" (2.Tim. 1:7). Huomaan, että tämä viime mainittu Pyhän Hengen ominaisuus korostuu ajassamme. Monenlaisten ilmiöiden keskellä olemme pakotettuja kysymään, mitä on raitis usko?

Sananlaskujen kirjassa on vakava kehotus: "yli kaiken varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee" (4:23). Minulle se puhuu siitä, että en saa antaa minkään asian sitoa itseäni niin, että tämä elämän lähde sameutuu, tukkeutuu tai saastuu. Joskus se merkitsee selvää asioiden priorisointia ja karsimista tarvittaessa. Paavali antaa eskatologisen hypetyksen vallassa eläneille raitistuttavan neuvon elää hiljaisuudessa, toimittaa omat tehtävänsä ja tehdä työtä omilla käsillään apostolin oman esimerkin ja neuvon mukaisesti (1.Tess. 4:11). Monessa muussakin kohdassa Uudessa testamentissa tulee esille kohtuullisen elämän ihanne. Erityisesti tämä näkyy 1. Tim. 6. luvussa, jossa Paavali ohjeistaa raittiuteen suhteessa maalliseen omaisuuteen ja aineellisiin resursseihin.

Herran tavoite meidän kohdallamme tässä harjaantumisessa jumalisuuteen on ilmaistu Hepr. 5:11-14:ssa. Meidän hengellisten aistiemme tulee olla niin harjaantuneita, että kykenemme erottamaan oikean väärästä, epäraittiin raittiista uskosta, vääränlaisen hypetyksen oikeasta innosta Herran työssä sekä terveen tasapainoisen kristillisyyden kaikesta muusta uskonnollisuudesta. Se on merkki täysi-ikäisestä, aikuisesta uskosta.
-------

Kristittykin voi siis olla - ja hänen tulee olla - tällä tavoin "harjaantunut". Jumalan valtakunnan työssä ja seurakunnan rakentamisessa tällaiselle on paljon käyttöä.

Muutama ajatus kirkollisen opposition tilanteesta

"Kirkko hämmennyksen tilassa", otsikoi Timo Eskola pääkirjoituksensa viimeisimmässä Perusta-lehden numerossa (2/2017). Jos joku ei heti ymmärrä, mihin tällä viitataan, on hän täysin ulkona, ei vain evankelisluterilaisen kirkon, vaan koko suomalaisen yhteiskunnan viimeisimmästä, suuresta keskustelunaiheesta. Eskola käy kirkollisen vastarintamiehen silmin sekä pääkirjoituksessaan että myös parissa muussa viimeaikaisessa kirjoituksessaan ansiokkaasti läpi kirkollisen tilanteen kehittymistä ja nykytilanteen problemaattisuutta. Erityisesti hän kiinnittää huomiota arkkipiispa Kari Mäkisen toiminnan kaksijakoisuuteen. Toisaalta Mäkinen, ikään kuin lempeän paimenen äänellä, kehottaa riiteleviä lampaitaan (tai itse asiassa vain osaa heistä) pidättäytymään "sanktioiden, kurinpidon, kontrollin ja oikeusprosessien" käytöstä kirkon nykyistä näkemystä vastaan toimivien pappien kohdalla. Toisaalta kaikki vähääkään kirkon lähihistoriaa tuntevat muistavat, miten Mäkinen itse, Turun piispana toimiessaan, käytti juuri näitä samoja voimakeinoja kirkon konservatiiveja vastaan. Pääkirjoituksensa lopussa Eskola toteaa arkkipiispa Mäkisen puheen osoittavan pelin kovuuden kirkossa, jos se kenellekään enää tulee minään yllätyksenä.

Eniten minua itseäni mietityttää - ja on jo useiden vuosien ajan mietityttänyt - se, miten hajanainen, jahkaileva ja päättämätön kirkollinen oppositio on. Tarkoitan tässä nyt nimenomaan sitä osaa kirkollisesta herätysliikeväestä, jota on perinteisesti kutsuttu "uuspietisteiksi" tai kansanomaisemmin "viidesläiseksi". Minulle on sekä aikoinani siinä mukana olleena että sitä pitkään sivusta seuranneena muodostunut sellainen käsitys, että merkittävin yksittäinen tekijä, joka selittää sen pelkästään maltillisen protestoinnin on puhdas mukavuudenhalu. Kirkossa on hyvä olla. Mieleeni tulevat nuoruudestani erään seurakunta-aktiivin nuoren miehen kiteytys kirkon maallikkotyöstä: "saatte tulla, saatte olla ja saatte pullaa". Kirkossa on kuitenkin, kaikesta ulkonaisesta paineesta, vastustuksesta ja pahan puhumisesta huolimatta, sen verran turvallista ja helppoa olla, että miksi turhaan liikaa keinuttaa venettä. Tarkoitan turvallisuudella tässä yhteydessä ennen kaikkea taloudellista turvallisuutta, joka on ollut todellisuutta ainakin näihin päiviin asti.

Mielessäni herää väistämättä kysymys, miten toimitaan sitten, kun kirkolliset privilegiot oikeasti poistuvat ja taloudelliset tukirakenteet sortuvat? Onko viidesläisiä kirkollisverojen maksajia vielä kunnolla totutettu säännölliseen antamiseen? Nyt voisi olla hyvä aika alkaa varautua kansankirkon jälkeiseen aikaan.

Suomen teologisen instituutin pääsihteeri Ville Auvinen kirjoittaa tuoreimmassa Kulmakivi-lehdessä "toistaiseksi viimeisen" pääkirjoituksensa. Auvinen siirtyy Sleyn lähetysjohtajan sijaiseksi. En tiedä, enkä osaa sanoa, liittyykö tähän lähtöön mitään sen kummempaa dramatiikkaa, mutta ajattelen sen kuitenkin jollain tavalla ilmentävän sitä tilannetta, mikä kirkollisen opposition piirissä vallitsee. Ei oikein tiedetä, mitä pitäisi tai haluttaisiin tehdä. Kirkolliselta herätysliikeväeltä puuttuu vahva ja inspiroiva muutosjohtaja, jolla olisi selvä näky ja tietoisuus siitä, mihin suuntaan nyt pitäisi kulkea.

Mielestäni tämä tilanne näkyy myös STI:n toiminnassa. Sen ohjelma, materiaali ja ylipäätään koko habitus korostaa akateemista oppineisuutta kaiken autuuttavana ratkaisuna niin kirkollisiin kuin yksittäisen teologinkin elämän kysymyksiin ja ongelmiin. Mutta milloin olet kuullut sen piirissä puhuttavan jotain mentoroinnista, opetuslapseuttamisesta tai hengellisestä vanhemmuudesta? Entä ohjaus oman hengellisen elämän hoitoon, kurinalaiseen raamatun lukemiseen, rukouselämään ja todistamiseen? Noup. Näitä ei kirkollisessa genressä tarvita, koska kaikki tulee muuten niin valmiina. Edusta siinä nyt sitten hengellistä muutosvoimaa kirkossa.

STI:n eksistenssiongelmiin on kiinnittänyt huomiota myös Elämä-lehden pakinoitsija Esko Murto. STI:n pitäisi "osata olla kaikille kaikkea - opiskelijoille hauska kahvihuone, herätysliikkeille yhteydenpitofoorumi ja kutsumustietoisten työntekijöiden lähde, kirkolle ja yliopistolle korkeatasoisen konservatiiviteologian huutavan ääni Kaisaniemen korvessa" (3/2017). Mutta huomatkaa, tässäkään ei sanaakaan aiemmin mainitsemistani aiheista. Luterilaisen herätyskristillisyyden päättämättömyys näyttäytyy myös siinä kaiken hengellisen kasvun vierastamisessa, jonka pelätään johtavan pois armon perustalta. Mielestäni tässä kohtaa voitaisiin jo ottaa joitakin päättäväisiä askelia eteenpäin hengellisen aikuistumisen tiellä.

Murto toteaa osuvasti, että on sääli, että suomalaiset herätysliikkeet eivät ole saaneet aikaan yhteistä, kattavaa teologikoulutusta. Suuressa maailmassa tällainen olisi tapahtunut jo aika päivää sitten. Murto esittää yhdeksi varteenotettavaksi syyksi suomalaisen järjestelmän jäykkyyden: "keisarillinen akatemia ei jaa kunniaansa kenen tahansa kanssa". Itse lisäisin tähän myös aidon muutosvastarinnan: pelätään, että mitä seuraa siitä, kun jotain todella muuttuu.

Jos alussa viitattiin "kirkkoon hämmennyksen tilassa", niin samanlaisessa hämmennyksen tilassa näyttää olevan myös kirkollinen oppositio.

Kappaleesta "Elämää Babylonissa":

"Rooma oli suvaitsevainen kaikkia niitä kohtaan, jotka olivat sen kanssa samaa mieltä, mutta armoton niitä kohtaan, jotka vastustivat sen pyrkimyksiä. Myös nykyään joutuu vastakkain samanlaisen suvaitsevaisuuden kanssa. Se asettaa omat haasteensa niille kristityille, jotka pyrkivät olemaan mahdollisimman salonkikelpoisia tai joilla on tarve olla relevantti ja ajanmukainen hinnalla millä hyvänsä. Varsinkin erityisen julkisoikeudellisen aseman omaaville (ja sen säilyttämiseen pyrkiville) kristillisille yhteisöille voi olla vaikea vastustaa tällaisen rajatusti suvaitsevaisen ympäristön painetta."

Marko Jauhiainen, Aika on nyt: Opas Ilmestyskirjan lukemiseen (Itätuuli-Kustannus, 2016), s. 179.