Virtanen oli mietteliäänä. Hän oli lapsuudessaan kuullut laulun, jossa puhuttiin siitä, miten "maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa". Nyt Virtasestakin tuntui tältä. Hän ymmärsi kristinuskon olevan perimmältään vastaus-uskonto, jossa ei pidemmän päälle jäädä epäselvyyteen, epävarmuuteen tai epäuskoon, vaan jossa saatiin vastauksia. Jollei Jumala muuta vastausta antanut, niin loppupelissä se vastaus oli Jeesus itse ja siinä oli kylliksi. Niinpä Virtanenkin mietti asioita, jotka vaivasivat hänen päätään, tietäen kuitenkin lopulta saavansa vastauksen.
Virtanen mietti, miksi niin monet - liian monet, sanoisi hän - kristityt internetin keskustelupalstoilla ja sosiaalisessa mediassa tulivat aivan kuin hulluiksi. Heillä ei ollut enää mitään itsehillintää, ei hyviä tapoja, kristillisestä lähimmäisenrakkaudesta puhumattakaan. Vastustajien tai jopa hieman toisin ajattelevienkin leimaamien, haukkuminen ja syyttäminen tuntuivat olevan oikeutettua, kunhan se vain tapahtui hyvän asian kustannuksella. "Hyvä asia" yleensä määriteltiin oman mielen mukaan. Virtanen ihmetteli tätä suuresti, koska itsensä hilitseminen on Hengen hedelmä.
Virtanen ihmetteli myös sitä, miksi monet näin toimivat kristityt veljet ja sisaret mielihyvin olisivat olleet valmiita ajamaan oikeaksi kokemaansa asiaa kyseenalaisin keinoin ja jopa voimakeinoin oman käden oikeudella. Virtanen ihmetteli, miten monet pitkäänkin jo uskon tiellä olleet eivät ymmärtäneet, että paras tapa vastustaa totalitarismia oli yksinkertaisesti julistaa evankeliumia Kristuksesta. Evankeliumihan oli vapauttava sanoma ja siksi kaiken alistamisen vastakohta. Virtasen mieleen tulivat Paavalin sanat 2. Korinttilaiskirjeestä: "Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa". Vain tätä kautta syntyy sovinto ihmisten kesken. Virtanen tuli siihen johtopäätökseen, että ilmeisesti kaikki eivät itse eläneet tämän mukaan, vaikka sanoivat niin tekevänsä. Virtanen ymmärsi, että kristityille, Jeesukseen uskoville oli uskottu sovituksen sana, jonka vaikutus oli sovinto ihmisten ja Jumalan välillä ja sitä kautta myös sovinto ihmisten kesken.
Virtanen oli ymmällään sen seikan takia, miksi niin monet Jumalan kutsua omassa elämässään potevat nuoret miehet ja naiset saattoivat elää vuosikausia umpionomaisessa pattitilanteessa, ilman että kukaan olisi auttanut heitä ulos siitä. Koettiinko heidän näkynsä niin voimakkaaksi uhaksi yhteisön sisällä, pohdiskeli Virtanen hiljaa mielessään. Omassa yhteisössään heillä ei ollut tilaa tämän näkynsä toteuttamiselle, mutta ei heillä liioin ollut lupaa ja hengellisten vanhempiensa siunausta mennä tätä kutsuaan jonnekin muualle elämään todeksi. Virtanen ei ollut tämän asian edessä pelkästään ymmällään, vaan jopa ahdistunut sen takia.
Virtanen mietti, miten pienessä roolissa eri seurakunnissa nykyään oli opetuslasten tekeminen. Hän seurasi mietteliäänä oman aikansa monenlaisia kristillisiä puuhasteluja, joita riitti niin karismaattisissa kuin kirkollisissakin piireissä, yhtä hyvin pienten yhteisöjen keskuudessa kuin vanhojen tunnustuskuntienkin toiminnassa. Virtanen ei voinut olla ihmettelemättä sitä, miten helposti - ikään kuin luonnostaan - kristittykin eksyi pois pääasiasta ja ajautui jonnekin sivuraiteille. Kuitenkin Jeesuksen seurakunnalleen antama tehtävä koski opetuslasten tekemistä. Virtanen muisti erään ruotsalaisen tuttavansa todenneen hyvin osuvasti: "jos teidän täytyy valita opetuslapseuttamisen ja jonkun muun välillä, niin valitkaa opetuslapseuttaminen".