Pohdiskelua identiteetistä

Ensin muutama sana selitykseksi. Tällainen blogikirjoittelu on siinä mielessä jännää, että se, mikä minulle itselleni on ikäänkuin nupullaan olevien ideoiden luonnostelua ja aluillaan olevien aihioiden kehittämistä, se merkitsee toisille (so. lukijoille) melkein kuin kiveen hakattua, vuosisadoiksi säilötyksi tarkoitettua dogmaa. Tämä ero on hyvä ymmärtää ja ottaa huomioon. Olen joskus ajatellut muuttaa blogini nimen (nykyisestä mielikuvituksen kukkasesta) joksikin sellaiseksi, kuten "Luonnoksia", "Hahmottelua" tai "Sketchies". Usein ideat, joita luonnostelen täällä, kehittelen myöhemmin eteenpäin ja saatan jotain enemmän kypsynyttäkin jossain vaiheessa julkaistakin. Sen suhteen, mitä kehitysvaihetta mikäkin postaus milloin edustaa, vieritän vastuun täysin lukijalle itselleen - ja kehotan aktiiviseen ja pitkäjänteiseen blogini seuraamiseen.

Toinen asia, mistä on hyvä (taas kerran) muistuttaa, on kommentointi. Lyhyesti: en julkaise anonyymejä kommentteja blogissani.

-------

Metodologinen nationalismi on ideologinen orientaatio, joka lähestyy sosiaalisia ja historiallisia prosesseja niinkuin ne tapahtuisivat ainoastaan yksittäisten kansallisvaltioiden rajojen sisällä. Kansallisvaltioita yhdistää se, että niiden yhteisöjen ja jäsenten oletetaan jakavan yhteisen historian lisäksi tietyt arvot, normit, sosiaaliset tavat ja instituutiot. Niinpä tietty poliittinen agenda piiloutuu mielellään tähän näkemykseen. Niin tutkijat kuin vaikkapa media samastuvat rutiininomaisesti oman kansallisvaltion huolenaiheisiin ja keskusteluun. (Glick Schiller 2007, 6)

Tämähän on meille suomalaisille tuttua niin asenteina kuin käytäntöinäkin. Yleinen oletus on, että me suomalaiset yhtenäisenä etnisenä ryhmänä olemme milloin mitäkin mieltä ja käyttäydymme yleensä niin ja näin. Ehkä proosallisin esimerkki tästä ovat jääkiekon MM-kisat ja niihin liittyvä hehkutus. Tätä kansallista voimainponnistusta verrataan mielellään jopa "talvisodan ihmeeseen". Ja jos et "aitona suomalaisena" yhdy tähän kuoroon, olet epäisänmaallinen ja kristittynäkin epäilyttävä.

Nationalismi ilmiönä on historian pitkässä juoksussa kuitenkin suhteellisen nuori ilmiö. Tämän päivän globalisoituvassa maailmassa se kieltämättä on tullut haastetuksi uudella tavalla. Sen vastapainoksi tai jopa korvaajaksi on haettu eräänlaista "maailmankansalaisuutta", jolle on ominaista oma uskonnollisuus, etiikka ja arvot sekä niiden pohjalta nouseva tapa toimia. Meillä Suomessa tätä "maailmankansalaisuutta" on viime vuosina lanseerattu vakavasti. Kyseessä ei kuitenkaan näytä olevan mikään sinänsä puolueeton ilmiö. Valitettavasti sitä käytetään meillä hyvin tökerösti ja kovakouraisesti poliittisena lyömäaseena, jonka takaa helposti löytyy tietty poliittinen agenda. Kristinuskon kannalta tämä näkyy radikaaleina irtiottoina raamatullisista arvoista ja käytännöistä.

Mutta jos tarkastelemme objektiivisesti kristinuskoa Uuden testamentin pohjalta nousevana uuden ihmisen elämänä, voimme ilman muuta katsoa sen nimenomaan edustavan eräänlaista "maailmankansalaisuutta". Esim. reformaation aikana vainotut "eriuskolaiset" (kuten anabaptistit ja mennoniitat) edustivat, juutalaisten ohella, tätä "maailmankansalaisuutta". Heillä siihen ei vain liittynyt mitään poliittisia ylivaltapyrkimyksiä.

Aivan toisenlaiselta näyttää kristinusko siellä, missä se aina konstantinolaisesta käänteestä asti, on häikäilemättä valjastettu maallisen vallan keppihevoseksi tai missä se jopa itse on toiminut tällaisena vallankäyttäjänä. Sodat, kansanmurhat ja etniset puhdistukset sekä toisinajattelevien vainot on kautta länsimaisen historian pyhitetty kirkon toimesta. Ehkä voimmekin tältä pohjalta puhua myös metodologisesta denominationalismista? Mietipä millaista on elää yhteiskunnassa, jossa perinteisesti on ajateltu suomalaisuuden olevan yhtä kuin olla luterilainen. Tämä näkyy sitten käytännössä niin puolustusvoimissa kuin hoitoalallakin. Yliopistossa, joka muuten vannoo vapaan ja objektiivisen tieteenharjoittamisen nimiin, opiskelijoille opetetaan pääasiassa luterilaista teologiaa.

Voidaanko siis maassa, jossa luterilaisuus on jo valmiiksi oletettu lähtökohta, puhua metodologisesta denominationalismista? Jokin aika sitten törmäsin erääseen vanhempaan naishenkilöön, joka on aktiivisesti mukana paikallisen luterilaisen seurakunnan toiminnassa. Hän päivitteli minulle (aidosti paheksuen) sitä, miten helatorstaina (mikä on ns. arkipyhä) joku oli vienyt matot tuulettumaan parvekkeelle. Perustelu kuului, että "kun nyt kuitenkin eletään luterilaisessa maassa". Mikä siis tekee maasta sillä tavoin "luterilaisen", että kaikkien "kunnon kansalaisten" jo lähtökohtaisesti oletetaan jakavan tämän yhteisen reformaation jälkeisen historian lisäksi tietyt arvot, normit, sosiaaliset tavat ja instituutiot? Onko tämä metodologista luterilaisuutta?

Entä mitä tämä merkitsee kaltaiselleni "vähemmistökristitylle"? Seurakunnan (ja nyt käytän sanaa sen uusitestamentillisessa merkityksessä) mission kannalta se tarkoittaa sitä, että esim. yliopistossa (tai monessa muussa kontekstissa) suhtaudun siellä vallitsevaan teologiaan missionaalisesti. Kyse on sen kulttuurin ja kielen opettelemisesta, jossa olen lähetettynä. Identiteettini kannalta se tarkoittaa sitä, että minun (ja jokaisen kaltaiseni kristityn) on hyvä käyttää omia kokemuksiani ja kertomuksiani rakentaakseni niiden avulla toisenlaista teologiaa, jossa kyse ei ole enää instituutiosta, vaan elämäntavasta. Minäkin näet olen "ulkolainen" ja edustan "toiseutta" suhteessa enemmistöön, mikä on itse asiassa totta jokaisen kristityn kohdalla.

-------

Lähde: Schiller Nina Glick (2007), Beyond the Nation-State and It´s Unit´s of Analysis: Towards a New Research Agenda for Migration Studies. Essentials of Migration Theory. (University of Bielefeld) Katsottavissa: https://www.uni-bielefeld.de/tdrc/ag_comcad/downloads/workingpaper_33_Glick_Schiller.pdf (Viitattu: 11.05.2016).

Isättömyydestä

Kyseessä on globaali huutolaislapsen ongelma.

Ihan lyhyesti sanottuna väitän, että useimmat (so. melkein kaikki) yhteiskuntamme ongelmat juontavat juurensa avioliiton ja perheen hajoamiseen. Tämän rakenteen hajoaminen on tuottanut enemmän vaikeuksia ja kipua, kuin mitkään minkään hallituksen leikkaukset. Kun työskentelin 17 vuoden ajan erityisnuorisotyöntekijänä omassa kotikaupungissani, näin käytännössä tämän problematiikan edessäni, omalla työmaallani. Eräitäkin kertoja huomasin olevani jonkinlainen isän korvike jollekin nuorelle. Isättömyys, vanhemmuuden puute ja perherakenteen hajoaminen ovat aikaansaaneet mittaamattomasti tuhoa, joka näkyy lasten kohdalla jo aivan varhaislapsuudessa.

Raamatussa Jumala kuvataan Isänä, jonka mukaan kaikki isyys - ja siinä sivussa kaikki muukin vanhemmuus - saa alkunsa, merkityksensä ja mallinsa. (Ef. 3:14-15) Jos tämä näkökulma häviää meiltä, olemme hukassa niin yksilöinä, perheinä, yhteisöinä, kokonaisina kulttuureina. Tämän tähden on ensiarvoisen tärkeää kiinnittää huomio siihen, miten Jeesus puhuu Jumalasta; Hän ilmoittaa meille Jumalan Isänä.

Vanhan testamentin viimeisessä kirjassa ja aivan sen viimeisissä jakeissa Jumala lupaa ennen "suurta ja pelottavaa Herran päivää" lähettää profeetta Elian, jonka saama tehtävä liittyy juuri tähän. Elian tehtävänä nimittäin on kääntää isien sydämet lasten puoleen ja lasten sydämet heidän isiensä puoleen. Tämä ei ole vain kaunista sanahelinää tai filosofista semantiikkaa. Kiinnitä huomiota siihen järjestykseen, jossa kaiken tulee tapahtua; ensin isien sydänten tulee murtua ja kääntyä, jotteivat Jumalan tuomiot kohtaisi yhteiskuntaa ja kulttuuria. (Mal. 3:23-24)

Harva kiinnittää siihen huomiota, mutta kun me sitten siirrymme eteenpäin tästä Malakian kirjan viimeisestä luvusta Uuden testamentin puolelle, niin me kohtaamme siellä Jumalan, joka on Isä ja joka lähettää maailmaan pelastajaksi oman Poikansa. Tämän Poikansa Isä tunnustaa eri yhteyksissä ja antaa Hänestä lausunnon, että on Häneen mielistynyt. Siinäpä meille mallia isyydestä.

Mutta niin tärkeää kuin tämä kaikki onkin jo pelkästään maallisen yhteiskunnan hyvinvoinnin ja säilymisen kannalta, niin vielä enemmän meidän tulee rukoilla hengellisten isien esiin astumista ja oman paikkansa ottamista. Jumalan seurakunnassa on nimittäin sama huutolaislapsen problematiikka ilmenemässä. En puhu nyt mistään projekteista, toimintamuodoista tai hankkeista, vaan puhun ihmissuhteista, joissa on Jumalan Hengen lyömä leima.

"Post-" kirkko

Näyttää siltä, että moni uusi seurakunta on luonteeltaan jonkinlainen "post-"yhteisö. Tällaisen yhteisön luonteen tai asenteen määrittelee se (usein ääneen lausumaton) ajatus, että eletään jonkun vaiheen, rajapyykin tai elämän jälkeistä aikaa. Tuo jokin ei välttämättä ole itse kokonaan väistynyt tai poissa kuvioista, mutta sen tilalle, rinnalle ja jopa sen jälkeen on tullut jotain muuta.

Tällaisen yhteisön usein itsestäänselvä eetos on kuuluminen siihen "kirkkokuntalaisuuden" jälkeiseen genreen, joka yhä enemmän valtaa alaa länsimaissa. Siellä, missä länsimaisten historiallisten tunnustuskuntien vaikutus ei ole niin voimakasta, se on jo lähtökohtaisesti itsestäänselvyys. Niiden rakenne on luonnostaan ketterä, projektimainen ja enemmän karismaattiseen kutsumuksellisuuteen kuin asemaan ja statukseen perustuvaa.

Voi olla että joidenkin tällaisten yhteisöjen tämä vaihe kuuluu vain johonkin tiettyyn yhteisölliseen kehitysvaiheeseen. Vaikka näin olisikin, niin kuitenkin se todistaa tietynlaisen apostolisen dna:n olemassaolosta. Se, mikä ei edisty, se taantuu ja kuolee. Ehkä siitä luopuneen tai vieraantuneen yhteisön kohdalla kysymys kuuluukin, "kuka esti teitä olemasta kuuliaisia loppuun asti?" Joka tapauksessa näyttää siltä, että tämä osa Kristuksen seurakuntaruumiin dna:ta voi estää meitä - jos niin haluamme - jämähtämästä paikallemme ja kirkollistumasta.

"Post-"yhteisön ominaisuus on parhaimmillaan tällaisen missionaalisuuden spontaanius. Ei esimerkiksi ole olemassa mitään erityistä "maahanmuuttajatyötä", vaan seurakunnan perusominaisuus on tavoittaa ja voittaa jäsenikseen kaikkia, myös maahanmuuttajia. Silloin ei olla enää vain reaktiivisia (esim. maahanmuuttajia kohtaan), vaan perusluonteeltaan jo avoimia kaikkien voittamiseksi Kristukselle.

Nykyisessä tilanteessamme globalisoituvassa maailmassa se tarkoittaa väistämättä myös riisuutumista länsimaisen ihmisen ylivertaisuuskuvitteluista. Me tunnustamme kyllä kristinuskon eli Jeesuksen Persoonan täydellisen ylivertaisuuden kaikkiin muihin uskontoihin ja maailmankatsomuksiin nähden kaikilla mahdollisilla mittareilla mitattuna. Kuitenkin se samalla merkitsee myös Kristuksen Palvelijan asenteen omaksumista itsellemme ja yhteisöllemme.

"Post-"yhteisö on ennen kaikkea lähiyhteisö, paikallinen seurakunta, jonka rakenne, toimintatavat ja elämä muotoutuvat paikallisten tarpeiden mukaan. Ne eivät määräydy esim. minkään kirkkokunnallisen keskustoimiston asettamista tavoitteista käsin. Jollei homma nimittäin toimi paikallisella tasolla, ei se toimi millään muullakaan tasolla.

Kun näitä ajattelen, suren syvästi sitä, miten vähän me näemmekään aitoja uskoontuloja "pystymetsästä", riivaajista ja riippuvaisuuksista vapautumista ja uuden Hengen täyttämän elämän voittokulkua. Näyttää siltä, että olemme monenlaisten seurakunnallisten puuhastelujen keskellä unohtaneet pääasian eli opetuslasten tekemisen. Jos meidän täytyy valita jonkun muun ja opetuslapseuttamisen välillä, meidän on aina valittava ensin opetuslapseuttaminen.