Kuluneella viikolla törmäsin kaksi kertaa ajatukseen Jeesuksen perspektiivistä. Ensimmäinen tuli yllättävässä tilanteessa, ollessamme lounastamassa erään veljen kanssa. Hän totesi rukoilevansa vaimonsa kanssa säännöllisesti, että Jeesus antaisi heille Hänen perspektiivinsä, josta tarkastella asioita. Ilman pienintäkään fraseologiaa, "kaanaan kieltä" tai "evankelistalisää", tämä veljeni toteamus kosketti minua siinä tilanteessa hyvin syvältä. Kun liikutukseltani pystyin jotain vastaamaan, kysyin häneltä, epäilikö hän yhtään, etteikö Herra vastaisi hänen ja hänen vaimonsa pyyntöön?
Oleellista on tällaisen rukouksen jälkeen kulkea silmät ja korvat auki, aistit valppaina joka suuntaan, ettei vain kulkisi ohi sen, mitä Jeesus puhuu vastaisuudesssa. Hän nimittäin on kommunikoinnin Jumala.
Toisen kerran sama teema tuli esille kuluneella viikolla tilanteessa, jossa oli koolla kotiseurakuntien istuttamiselle omistautuneita veljiä Ruotsista, Norjasta ja Tanskasta. Rukoustilanteessa eräs heistä kehotti erityisesti tarkkailemaan Jeesuksen perspektiiviä asioihin. Se on oleellisen tärkeä, koska - minä puhun nyt ihmisten tavoin - se perustuu niihin arvoihin, jotka nousevat Jumalan ilmoituksen pohjalta.
Jeesuksen perspektiivi ilmenee ensin laajemmalla tasolla. Kyse on maailmankuvasta ja todellisuuden käsityksestä. Mutta se ilmenee myös henkilökohtaisella tasolla; minun ihmissuhteissani ja vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Jeesuksen perspektiivi voi olla rajustikin ristiriidassa oman aikamme arvoihin sitoutuneen katsantokannan kanssa. Hänen näkökulmansa on (sekä ensi sijassa että "loppupelissä", koska Hän on alfa ja omega, alku ja loppu) iankaikkinen. Tämä siitä yksinkertaisesta syystä, että ajalliset kuuluvat tähän maailmaan ja aikaan ja ovat näin ollen katoavia. Hänen perspektiivinsä on iankaikkinen, mikä saattaa hämmentää meitä ihmisiä radikaaliudellaan ja eksklusiivisuudellaan (ja usein niin tekeekin).
Itselleni tärkeintä on (ja tämä perustuu nyt omiin kokemuksiini, enkä epäröi sanoa, mokiini) olla tarkkana, pysyä kuulolla sen suhteen, mitä Herra puhuu. Hän nimittäin on, kuten edellä totesin, kommunikaation, vuorovaikutuksen ja yhteyden Jumala.
Keitä siis ovat ne ihmiset, joihin Jumala haluaa vaikuttaa minun kauttani, oman kutsumukseni pohjalta? Mitkä ovat ne tilanteet, joista meidän tulee ottaa kiinni, tarttua ja käyttää niitä hyväksemme Jumalan valtakunnan hyväksi? (Kol. 4:5) Millaisiin asioihin minun oikeasti tulee elämässäni ja ajankäytössäni panostaa, jotta voisin olla luomassa sellaisia rakenteita, joita Pyhä Henki voi jatkossa hyödyntää?
Sunday, April 24, 2016
Saturday, April 16, 2016
Jälkitunnustuksellisuudesta
Konstantinolaisen käänteen raukeamisen myötä henkilökohtaista uskoa ei enää välttämättä liitetä johonkin "uskomisinstituutioon" kuulumiseen. Toisaalta voidaan puhua läntisen kulttuurin irtiotosta suhteessa kristilliseen perinteeseen. Tunnustuksellisuuden korostamisen aika näyttää olevan ohi. Tilalle on tullut väljempi, osin jopa epämääräinen oppi, joka korostaa tunnetta, kokemusta ja henkilökohtaista sitoutumista. Protestantismi on siirtymässä kohti jälkitunnustuksellisuutta.
Eräänä jälkitunnustuksellisuuden piirteenä mainitaan opin hylkääminen. Sen sijaan moraalin ja elämänhallinnan kysymykset ovat monille keskeisimpiä kuin opilliset pohdinnat. Käytännössä jälkitunnustuksellisuus ja uushelluntailaisuus sekä karismaattisuus kietoutuvat yhteen. Tätä edesauttaa näihin suuntauksiin sisältyvä kokemuksellisuuden painotus ja opillisten muotoilujen vierastaminen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita opin puuttumista, vaan henkilön omat, oman yhteisön tai sen johtajan näkemykset muodostavat opin.
Jos jälkitunnustuksellisuus haastaa perinteiset tunnustuskunnat, niin uusien seurakuntien riippumattomuus tekee saman ekklesiologisella tasolla. Monet uudet seurakunnat eivät (ainakaan toistaiseksi) kuulu mihinkään perinteiseen tunnustuskuntaan, vaan ne ovat hallinnollisesti itsenäisiä. Ne saattavat hyvinkin olla osa laajempaa kansainvälistä verkostoa, eivätkä mitenkään kiellä sitä. Eräs jälkitunnustuksellisuuden piirre voi hyvinkin olla seurakunnan ymmärtäminen ennen kaikkea paikalliseksi yhteisöksi. Seurakunta ei silloin olisikaan olemassa niinkään jotain traditiota tai kirkkokunnallista agendaa varten, vaan palvelemassa ko. paikkakuntaa ja sen ihmisiä lähetyskäskyn mukaisesti.
Edellä kerrottu sopii hyvin kuvaamaan jälkitunnustuksellisuuden piirteitä länsimaissa. Kiinan kirkollinen tilanne puolestaan antaa toisenlaisen kuvan tästä käsitteestä. Kiinan virallinen Kolmen Itsen kirkko on nimittäin 1980-luvulta alkaen käyttänyt itsestään ja omasta tilanteestaan termiä "postdenominationalism". (Se tarkoittaa kirjaimellisesti jonkun tunnustuskunnan jälkeistä vaihetta tai aikaa. Käytän tästä lähtien tästä ilmiöstä suomennosta "jälkitunnustuksellinen".) Kolmen Itsen kirkko on lukuisten aiempien protestanttisten kirkkojen koalitio, joka, osin pakon sanelemana, syntyi Kiinassa kommunistivallan aikana. Ilmiön taustalla on kuitenkin muitakin syitä, kuten kiinalaisten länsimaisia kirkkohistoriallisia skismoja kohtaan osoittama vähäinen mielenkiinto, heidän jo aiempi motivoitumisensa omavaraiseen kiinalaiseen kristillisyyteen sekä korkea toleranssi, mitä tulee seurakunnallisen elämän eri käytäntöihin. Kiinalainen kristillisyys on aina ollut enemmän käytäntöön ja spiritualiteettiin kuin virallisiin dogmilauselmiin painottunutta.
Kiinalaisessa kontekstissa jälkitunnustuksellisuus on määritelty siten, että jossain yhteisössä voidaan kyllä muistaa ja arvostaa joitakin sen aiemman tradition piirteitä. Niitä saatetaan jopa vaalia, mutta kuitenkaan niistä ei saa tulla kristittyjen yhteyttä jakavia asioita. Tärkein seikka on kuitenkin se, että aiemmat kirkkokunnalliset hallinnolliset rakenteet hylätään. Toisaalta tämä kehitys on johtanut seurakunnan teologisen määrittelyn tarpeen kasvuun. Mikä seurakunta todella on? Mikä sen tarkoitus ja tehtävä on? Aiemmat kirkkohistorialliset oppilauseet, joita ladellaan enemmän tai vähemmän ulkoaopittuina itsestäänselvyyksinä, eivät enää riitä. Ne eivät enää toimi uudessa tilanteessa, joka konstantinolaisen käänteen umpeutumisen jälkeen on todellisuutta.
Tässä kohtaa voisi yrittää hieman skannata tulevaisuutta; millaisia eri skenaarioita meillä voisi olla edessämme? Jos ajatellaan jälkitunnustuksellisuutta edellä luetun valossa, tällainen kehitys tai orientaatio voisi toimia paikallistasolla hyvänä kristittyjen yhteyden edistäjänä. Kyseessä olisi hyvin käytännöllistä, matalan kynnyksen yhteyttä kristittyjen kesken, joilla on yhteinen Herra, usko ja päämäärä ja jotka asuvat samalla paikkakunnalla. Kyse on ennen kaikkea Kristuksessa sovitettujen yhteydestä, joka käytännön harjoituksen kautta voisi muuttua vallitsevaksi todellisuudeksi paikallistasolla. Tiedän, että tämä joidenkin mielestä voi kuulostaa liian radikaalilta. Jotkut taas näkevät asian juuri näin, mutta välttävät eri syistä sanomasta sitä ääneen. Kuitenkin monella paikkakunnalla näin toimitaan jo käytännössä.
Ehkä meidän olisi hyvä entistä enemmän vapauttaa itsemme ymmärtämään toisiamme paremmin. On hyvä ymmärtää toisten taustat, traditiot ja historia - ja arvostaa sitä. Meillä on paljon opittavaa toisiltamme. Ennen kaikkea meidän on opittava toimimaan yhdessä paikallisella tasolla. Varovasti tulevaisuutta arvuutellen, väitän tällaisen orientaation olevan väistämättä edessämme, kun ajatellaan kristinuskon tilannetta ja tulevaisuutta Suomessa, Euroopassa ja länsimaissa yleensä. Tai jos ajattelemme uushelluntailais-karismaattisen kristinuskon voittokulkua kolmannen maailman maissa, joiden seurakunnat jo lähtökohtaisesti ovat jälkitunnustuksellisia (tai paremminkin ei-tunnustuksellisia) suhteessa perinteisiin länsimaisiin tunnustuskuntiin.
Jälkitunnustuksellisuus voidaan siis nähdä, paitsi mahdollisuutena, myös välttämättömyytenä tulevaisuudessa. Samaan hengenvetoon täytyy heti lisätä kaiken kehityksen ehdotonta sitoutumista Raamatun ilmoitukseen. Kiinalaisten kristittyjen periaatteena on kaiken opin ja elämän rakentaminen Raamatun ja varhaisten kristillisten tunnustusten pohjalle. (Suomessa samoista lähtökohdista lähtee liikkeelle ainakin Suomen Vapaakirkon tunnustus.) Käytännössä ajattelen tämän edellyttävän (kunakin aikana) vanhojen totuuksien uudelleen auki puhumista oman aikamme ihmisen kielellä.
-------
Lähteet:
Ruokanen Miikka (in cooperation with Dr. Liu Ruomin and Dr. Chen Yongtao), Is "Postdenominational" Christianity Possible?: Ecclesiology in the Protestant Church of China, (The Ecumnenical Review, Vol. 67:1, March 2015, pp. 77-95).
Vähäkangas Mika, Maailmanlaajuinen kristinusko, teoksessa Luterilaisen Suomen loppu? Kirkko ja monet uskonnot, toim. J. Komulainen & M. Vähäkangas (Edita, 2009, Helsinki).
Eräänä jälkitunnustuksellisuuden piirteenä mainitaan opin hylkääminen. Sen sijaan moraalin ja elämänhallinnan kysymykset ovat monille keskeisimpiä kuin opilliset pohdinnat. Käytännössä jälkitunnustuksellisuus ja uushelluntailaisuus sekä karismaattisuus kietoutuvat yhteen. Tätä edesauttaa näihin suuntauksiin sisältyvä kokemuksellisuuden painotus ja opillisten muotoilujen vierastaminen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita opin puuttumista, vaan henkilön omat, oman yhteisön tai sen johtajan näkemykset muodostavat opin.
Jos jälkitunnustuksellisuus haastaa perinteiset tunnustuskunnat, niin uusien seurakuntien riippumattomuus tekee saman ekklesiologisella tasolla. Monet uudet seurakunnat eivät (ainakaan toistaiseksi) kuulu mihinkään perinteiseen tunnustuskuntaan, vaan ne ovat hallinnollisesti itsenäisiä. Ne saattavat hyvinkin olla osa laajempaa kansainvälistä verkostoa, eivätkä mitenkään kiellä sitä. Eräs jälkitunnustuksellisuuden piirre voi hyvinkin olla seurakunnan ymmärtäminen ennen kaikkea paikalliseksi yhteisöksi. Seurakunta ei silloin olisikaan olemassa niinkään jotain traditiota tai kirkkokunnallista agendaa varten, vaan palvelemassa ko. paikkakuntaa ja sen ihmisiä lähetyskäskyn mukaisesti.
Edellä kerrottu sopii hyvin kuvaamaan jälkitunnustuksellisuuden piirteitä länsimaissa. Kiinan kirkollinen tilanne puolestaan antaa toisenlaisen kuvan tästä käsitteestä. Kiinan virallinen Kolmen Itsen kirkko on nimittäin 1980-luvulta alkaen käyttänyt itsestään ja omasta tilanteestaan termiä "postdenominationalism". (Se tarkoittaa kirjaimellisesti jonkun tunnustuskunnan jälkeistä vaihetta tai aikaa. Käytän tästä lähtien tästä ilmiöstä suomennosta "jälkitunnustuksellinen".) Kolmen Itsen kirkko on lukuisten aiempien protestanttisten kirkkojen koalitio, joka, osin pakon sanelemana, syntyi Kiinassa kommunistivallan aikana. Ilmiön taustalla on kuitenkin muitakin syitä, kuten kiinalaisten länsimaisia kirkkohistoriallisia skismoja kohtaan osoittama vähäinen mielenkiinto, heidän jo aiempi motivoitumisensa omavaraiseen kiinalaiseen kristillisyyteen sekä korkea toleranssi, mitä tulee seurakunnallisen elämän eri käytäntöihin. Kiinalainen kristillisyys on aina ollut enemmän käytäntöön ja spiritualiteettiin kuin virallisiin dogmilauselmiin painottunutta.
Kiinalaisessa kontekstissa jälkitunnustuksellisuus on määritelty siten, että jossain yhteisössä voidaan kyllä muistaa ja arvostaa joitakin sen aiemman tradition piirteitä. Niitä saatetaan jopa vaalia, mutta kuitenkaan niistä ei saa tulla kristittyjen yhteyttä jakavia asioita. Tärkein seikka on kuitenkin se, että aiemmat kirkkokunnalliset hallinnolliset rakenteet hylätään. Toisaalta tämä kehitys on johtanut seurakunnan teologisen määrittelyn tarpeen kasvuun. Mikä seurakunta todella on? Mikä sen tarkoitus ja tehtävä on? Aiemmat kirkkohistorialliset oppilauseet, joita ladellaan enemmän tai vähemmän ulkoaopittuina itsestäänselvyyksinä, eivät enää riitä. Ne eivät enää toimi uudessa tilanteessa, joka konstantinolaisen käänteen umpeutumisen jälkeen on todellisuutta.
Tässä kohtaa voisi yrittää hieman skannata tulevaisuutta; millaisia eri skenaarioita meillä voisi olla edessämme? Jos ajatellaan jälkitunnustuksellisuutta edellä luetun valossa, tällainen kehitys tai orientaatio voisi toimia paikallistasolla hyvänä kristittyjen yhteyden edistäjänä. Kyseessä olisi hyvin käytännöllistä, matalan kynnyksen yhteyttä kristittyjen kesken, joilla on yhteinen Herra, usko ja päämäärä ja jotka asuvat samalla paikkakunnalla. Kyse on ennen kaikkea Kristuksessa sovitettujen yhteydestä, joka käytännön harjoituksen kautta voisi muuttua vallitsevaksi todellisuudeksi paikallistasolla. Tiedän, että tämä joidenkin mielestä voi kuulostaa liian radikaalilta. Jotkut taas näkevät asian juuri näin, mutta välttävät eri syistä sanomasta sitä ääneen. Kuitenkin monella paikkakunnalla näin toimitaan jo käytännössä.
Ehkä meidän olisi hyvä entistä enemmän vapauttaa itsemme ymmärtämään toisiamme paremmin. On hyvä ymmärtää toisten taustat, traditiot ja historia - ja arvostaa sitä. Meillä on paljon opittavaa toisiltamme. Ennen kaikkea meidän on opittava toimimaan yhdessä paikallisella tasolla. Varovasti tulevaisuutta arvuutellen, väitän tällaisen orientaation olevan väistämättä edessämme, kun ajatellaan kristinuskon tilannetta ja tulevaisuutta Suomessa, Euroopassa ja länsimaissa yleensä. Tai jos ajattelemme uushelluntailais-karismaattisen kristinuskon voittokulkua kolmannen maailman maissa, joiden seurakunnat jo lähtökohtaisesti ovat jälkitunnustuksellisia (tai paremminkin ei-tunnustuksellisia) suhteessa perinteisiin länsimaisiin tunnustuskuntiin.
Jälkitunnustuksellisuus voidaan siis nähdä, paitsi mahdollisuutena, myös välttämättömyytenä tulevaisuudessa. Samaan hengenvetoon täytyy heti lisätä kaiken kehityksen ehdotonta sitoutumista Raamatun ilmoitukseen. Kiinalaisten kristittyjen periaatteena on kaiken opin ja elämän rakentaminen Raamatun ja varhaisten kristillisten tunnustusten pohjalle. (Suomessa samoista lähtökohdista lähtee liikkeelle ainakin Suomen Vapaakirkon tunnustus.) Käytännössä ajattelen tämän edellyttävän (kunakin aikana) vanhojen totuuksien uudelleen auki puhumista oman aikamme ihmisen kielellä.
-------
Lähteet:
Ruokanen Miikka (in cooperation with Dr. Liu Ruomin and Dr. Chen Yongtao), Is "Postdenominational" Christianity Possible?: Ecclesiology in the Protestant Church of China, (The Ecumnenical Review, Vol. 67:1, March 2015, pp. 77-95).
Vähäkangas Mika, Maailmanlaajuinen kristinusko, teoksessa Luterilaisen Suomen loppu? Kirkko ja monet uskonnot, toim. J. Komulainen & M. Vähäkangas (Edita, 2009, Helsinki).
Wednesday, April 13, 2016
Katollisuudesta
Yritän nyt olla hienotunteinen.
Luin viimeisimmästä Elämä-lehdestä (4/2016) dominikaani-isä Antoine Lévy`n haastattelun. Hän on teologian tohtori ja yliopistomies sekä dominikaanien kulttuurikeskus Studium Catholicumin varajohtaja Helsingissä. Mies edustaa (tahtomattaan) monelle kunnon suomalaiselle herätyskristitylle kaikkein problemaattisinta yhdistelmää. Hän on nimittäin katolinen pappi ja messiaaninen juutalainen. Hänen haastattelunsa on hyvä esimerkki, oman tulkintani mukaan, siitä varovaisesti virinneestä kiinnostuksesta, joka monilla luterilaisen kirkon aktiivijäsenillä on roomalais-katolista kirkkoa kohtaan, erityisesti nykyisen kirkollisen sekamelskan keskellä.
En puutu haastatteluun sen kummemmin, poimin siitä vain yhden itseäni kolauttaneen kohdan. Loppupuolella haastattelua Lévy myöntää luterilaisuuden ärsyttävän häntä, koska se on niin "pientä". Myönnän, että jo tässä vaiheessa vanha viidesläinen minussa nousi kapinaan. Eikö juuri se "pienuus", jota tämä maailma (ja isot kirkot siinä mukana) niin halveksii, olekin juuri sitä aitoa ja oikeaa kristinuskoa? Piskuinen lauma, jolle on luvattu valtakunta...
Mutta parempaa oli vielä luvassa. Lévy nimittäin jatkaa, että häntä "häiritsee luterilaisen maailman kapeakatseisuus". Taaskin jokin jo nuorena mieleeni kylvetty uskonnollisuuden siemen kapinoi tätä vastaan: "mutta eikö juuri se olekin oikean opin turva, se kapeakatseisuus?" Myönnän, että ainakin minulle on opetettu, ettei sitä nyt sopinut noin vaan lähteä koko maailmaa syleilemään. Parempi on tyytyä harvojen ja valittujen seuraan, jopa senkin uhalla, että porukka pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä. Kaikkihan eivät kuitenkaan ole niitä oikeauskoisia...
Lévy´n mielestä "luterilaiset kiertävät syyllisyyden, vanhurskauttamisen ja armon kehää, mutta he eivät etene siitä". Nyt jo minunkin mieleni yhtyi munkkiveljen sanoihin. Olinhan tuon jo itsekin huomannut, jo nuoruudessani 70-luvulla Raamattuopistolla. Vakavasti puhuen, tämä vääränlainen armoon jämähtäminen on suurin syy luterilaisen kristillisyyden itsevalittuun voimattomuuteen. Koko uusitestamentillinen pneumatologia, Pyhän Hengen antama uusi elämäntodellisuus ja voima ja sen merkitys kielletään. Kristityn elämän muuttumattomuus on varmin merkki siitä, että ollaan oikealla tiellä. Muu on vaarallista haihattelua, joka ei kestä ajan myrskyissä...
Koko tilanteen absurdius näkyy mielestäni siinä, miten lopulta selitetään koko kristillisyyden idean olevankin juuri tuossa voimattomuudessa. Kaikki muu tulkitaan kypsymättömyydeksi, jopa omavanhurskaudeksi. Tätä kirkonkirouksenomaista syytöstä höystetään lukuisilla esimerkeillä erilaisista harhaopeista, kuten karismaattisuudesta, menestysteologiasta ja ties mistä. Lévy toteaa osuvasti, että mitä hengellisempää luterilaisuus tältä pohjalta on, sitä rajoittuneempaa siitä tulee. "Noissa ympyröissä on sisäänrakennettu ajatus, että kaikki muu kristillisyys on väärää."
Luterilaiset teologit - tarkemmin sanottuna tietyt heistä - ovat onnistuneet rakentamaan omalle kristillisyyden muodolleen lasikaton, jonka ylittämistä yrittävät tuomitaan epäilyttäviksi tai heidät vaietaan olemattomiin, kuten tehdään kaikissa muissakin yhteisöissä, joista omanlaisensa lasikatto löytyy. Kuitenkin tuon lasikaton läpi tunkeutuvat huomaavat ennen pitkää, että ulkopuolella on kesä.
Yritin siis olla hienotunteinen. Miten siinä onnistuin, ei merkitsee mitään sen rinnalla, jos jutussani oli yhtään totuuden hiventä.
Luin viimeisimmästä Elämä-lehdestä (4/2016) dominikaani-isä Antoine Lévy`n haastattelun. Hän on teologian tohtori ja yliopistomies sekä dominikaanien kulttuurikeskus Studium Catholicumin varajohtaja Helsingissä. Mies edustaa (tahtomattaan) monelle kunnon suomalaiselle herätyskristitylle kaikkein problemaattisinta yhdistelmää. Hän on nimittäin katolinen pappi ja messiaaninen juutalainen. Hänen haastattelunsa on hyvä esimerkki, oman tulkintani mukaan, siitä varovaisesti virinneestä kiinnostuksesta, joka monilla luterilaisen kirkon aktiivijäsenillä on roomalais-katolista kirkkoa kohtaan, erityisesti nykyisen kirkollisen sekamelskan keskellä.
En puutu haastatteluun sen kummemmin, poimin siitä vain yhden itseäni kolauttaneen kohdan. Loppupuolella haastattelua Lévy myöntää luterilaisuuden ärsyttävän häntä, koska se on niin "pientä". Myönnän, että jo tässä vaiheessa vanha viidesläinen minussa nousi kapinaan. Eikö juuri se "pienuus", jota tämä maailma (ja isot kirkot siinä mukana) niin halveksii, olekin juuri sitä aitoa ja oikeaa kristinuskoa? Piskuinen lauma, jolle on luvattu valtakunta...
Mutta parempaa oli vielä luvassa. Lévy nimittäin jatkaa, että häntä "häiritsee luterilaisen maailman kapeakatseisuus". Taaskin jokin jo nuorena mieleeni kylvetty uskonnollisuuden siemen kapinoi tätä vastaan: "mutta eikö juuri se olekin oikean opin turva, se kapeakatseisuus?" Myönnän, että ainakin minulle on opetettu, ettei sitä nyt sopinut noin vaan lähteä koko maailmaa syleilemään. Parempi on tyytyä harvojen ja valittujen seuraan, jopa senkin uhalla, että porukka pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä. Kaikkihan eivät kuitenkaan ole niitä oikeauskoisia...
Lévy´n mielestä "luterilaiset kiertävät syyllisyyden, vanhurskauttamisen ja armon kehää, mutta he eivät etene siitä". Nyt jo minunkin mieleni yhtyi munkkiveljen sanoihin. Olinhan tuon jo itsekin huomannut, jo nuoruudessani 70-luvulla Raamattuopistolla. Vakavasti puhuen, tämä vääränlainen armoon jämähtäminen on suurin syy luterilaisen kristillisyyden itsevalittuun voimattomuuteen. Koko uusitestamentillinen pneumatologia, Pyhän Hengen antama uusi elämäntodellisuus ja voima ja sen merkitys kielletään. Kristityn elämän muuttumattomuus on varmin merkki siitä, että ollaan oikealla tiellä. Muu on vaarallista haihattelua, joka ei kestä ajan myrskyissä...
Koko tilanteen absurdius näkyy mielestäni siinä, miten lopulta selitetään koko kristillisyyden idean olevankin juuri tuossa voimattomuudessa. Kaikki muu tulkitaan kypsymättömyydeksi, jopa omavanhurskaudeksi. Tätä kirkonkirouksenomaista syytöstä höystetään lukuisilla esimerkeillä erilaisista harhaopeista, kuten karismaattisuudesta, menestysteologiasta ja ties mistä. Lévy toteaa osuvasti, että mitä hengellisempää luterilaisuus tältä pohjalta on, sitä rajoittuneempaa siitä tulee. "Noissa ympyröissä on sisäänrakennettu ajatus, että kaikki muu kristillisyys on väärää."
Luterilaiset teologit - tarkemmin sanottuna tietyt heistä - ovat onnistuneet rakentamaan omalle kristillisyyden muodolleen lasikaton, jonka ylittämistä yrittävät tuomitaan epäilyttäviksi tai heidät vaietaan olemattomiin, kuten tehdään kaikissa muissakin yhteisöissä, joista omanlaisensa lasikatto löytyy. Kuitenkin tuon lasikaton läpi tunkeutuvat huomaavat ennen pitkää, että ulkopuolella on kesä.
Yritin siis olla hienotunteinen. Miten siinä onnistuin, ei merkitsee mitään sen rinnalla, jos jutussani oli yhtään totuuden hiventä.
Sunday, April 10, 2016
Kehotuksen sana
Olen joskus aiemmin viitannut "pahaan aikaan", jota elämme. Aikamme tuntuu poikivan ikään kuin itsestään erilaista polarisoitumista. NImenomaan sosiaalisessa mediassa ei tarvitse olla kummoinenkaan palon alku, kun se sytyttää melkoisen roihun, johon kommenttiketjun lopulla on sotkettu mukaan Sipilän hallitus, Iranin ydinase ja nouseva pedonmerkkiyhteiskunta yms. Häpeäkseni totean, että tunnustavat kristityt ovat liian usein paljastaneet tässä kohtaa (so. keskustelun jalossa taidossa) joko sivistyksensä alkeellisuuden tai pahan luontonsa. (Lisäksi näyttää siltä, kuin niissä oppilaitoksissa, joissa koulutetaan hengellisen työn tekijöitä, olisi kiireesti syytä järjestää sosiaalisen median hallintakursseja.)
Tämä polarisoituminen on johtanut siihen, että nykyisin sitä törmää tunnustavien kristittyjenkin keskuudessa yllättäviin ulostuloihin. Arvojen, asenteiden ja käytäntöjen kärjistyminen näkyy tässäkin. Kuka sympatiseeraa punavihreän radikaalisiiven näkemyksiä, kuka ihmettelee, mitä väärää nyt niissä veroparatiiseissa muka on? Vaikka nämä ulostulot jälkeen päin näyttävätkin melko harkitsemattomilta (mikä sekin kertoo jotain), niin se näyttää olevan tosiasia, että ns. perinteisen raamattu-uskollisen herätysliikeväen rivit ovat ennätysmäisen laajasti hajallaan.
Tämä on herättänyt ainakin itsessäni kysymyksen siitä liittoudutaanko nyt aivan väärien tahojen kanssa? Monet postmodernit nuoret kristityt (ja jotkut vanhemmatkin) tuntuvat yllättävän sinisilmäisesti haksahtaneen vihreän maailmankuvan lumoihin. Tässä huumassa ei juurikaan näytetä miettineen tällaisen verkostoitumisen seurauksia. Köyhien puolesta vetoavasti puhuvan nuoren feministin arvot kun eivät lähtökohtaisesti ole mitenkään kristillisiä (eikä hän niin väitäkään).
Toisaalta on selvää, että ne evankelikaalit herätyskristityt, jotka tuntevat manianomaista vetoa valtamerentakaisen (tai tämän puoleisen) kristillisen oikeiston suuntaan, eivät näytä ajatelleen asiaa loppuun asti. (Jos he olisivat ja edelleen ajattelisivat noin, olisin vieläkin huolestuneempi heistä.) Molemmissa näissä liittoutumisissa on ongelmana (joko ennemmin tai viimeistään myöhemmin - joskaan toivottavasti ei liian myöhään) omantunnon sitominen johonkin sellaiseen, mikä ei kestä lähempää tarkastelua Raamatun valossa.
Muutama sana tästä teemasta mainitsemassani "Raamatun valossa". Paavali varottaa korinttilaisia "antautumasta kantamaan vierasta iestä" (2.Kor. 6:14-18). Ihan omankin kokemukseni perusteella ymmärrän, että voimme kantaa vierasta (so. väärää) iestä jopa hengellisessä työssä. Ajattelen stressin olevan usein seurausta yksinkertaisesti siitä, että teen vääriä asioita - sellaisia, joita Herra ei koskaan ole kutsunutkaan minua tekemään (luulostani tai siitä huolimatta, mitä minulle on yhteisössäni uskoteltu).
Erityisen ongelmalliseksi tämä tulee kuitenkin silloin, kun suostun kantamaan "yhteistä iestä" yhdessä ei-uskovan kanssa, joka ei lopulta (tai edes aluksi) jaa samoja arvoja kanssani. Houkuttimena tähän liittoutumiseen saattavat olla ihmisoikeuskysymykset, köyhien auttaminen tai ihmiskaupan vastainen työ. Tai yhtä hyvin siihen saattaa johtaa idealistiset ajatukset vapaan markkinatalouden kaikkivoipaisuudesta ihmiskunnan ongelmien ratkaisemisessa. Molemmissa unohdetaan eräs tärkeimpiä raamatullisia totuuksia, nimittäin kysymys ihmisluonnon turmeltuneisuudesta syntiinlankeemuksen seurauksena.
Niinpä "kehotuksen sana" tilanteeseemme on pyrkimys ennen kaikkea veljesrakkauteen, muuten raittiuteen ja kohtuuteen elämäntavoissa ja lopulta pitäytyminen pääasiaan. Paavali kehottaa tessaloniksalaisia uskovia pitämään kunnia-asianaan elämistä hiljaisuudessa, omien asioiden toimittamista ("minding your own business") ja työn tekemistä omilla käsillään (1.Tess. 4:9-12). Paavalin mukaan eräs tämän tavoite (ja toivottavasti myös seuraus) on se, että he eivät olisi minkään ulkopuolisen avun tarpeessa.
Tähän voitaisiin vielä lisätä liittoutuminen oikeiden piirien kanssa eli niiden, jotka aidosti etsivät Herraa (2.Tim. 2:22). Ilmestyskirjan mukaan eskatologinen Babylon, joka on kuvattu esim. Ilmestyskirjan 18. luvussa, on nimenomaan jättiläismäisen laaja taloudellinen järjestelmä, joka on epävanhurskas ja sellaisena Jumalan tuomion alla. Mietittäväksi jää se, mitä Jeesus ilmestyksessään Johannekselle tarkoitti käsitteillä "pyhien kärsivällisyys ja usko" (Ilm. 13:10)?
Tämä polarisoituminen on johtanut siihen, että nykyisin sitä törmää tunnustavien kristittyjenkin keskuudessa yllättäviin ulostuloihin. Arvojen, asenteiden ja käytäntöjen kärjistyminen näkyy tässäkin. Kuka sympatiseeraa punavihreän radikaalisiiven näkemyksiä, kuka ihmettelee, mitä väärää nyt niissä veroparatiiseissa muka on? Vaikka nämä ulostulot jälkeen päin näyttävätkin melko harkitsemattomilta (mikä sekin kertoo jotain), niin se näyttää olevan tosiasia, että ns. perinteisen raamattu-uskollisen herätysliikeväen rivit ovat ennätysmäisen laajasti hajallaan.
Tämä on herättänyt ainakin itsessäni kysymyksen siitä liittoudutaanko nyt aivan väärien tahojen kanssa? Monet postmodernit nuoret kristityt (ja jotkut vanhemmatkin) tuntuvat yllättävän sinisilmäisesti haksahtaneen vihreän maailmankuvan lumoihin. Tässä huumassa ei juurikaan näytetä miettineen tällaisen verkostoitumisen seurauksia. Köyhien puolesta vetoavasti puhuvan nuoren feministin arvot kun eivät lähtökohtaisesti ole mitenkään kristillisiä (eikä hän niin väitäkään).
Toisaalta on selvää, että ne evankelikaalit herätyskristityt, jotka tuntevat manianomaista vetoa valtamerentakaisen (tai tämän puoleisen) kristillisen oikeiston suuntaan, eivät näytä ajatelleen asiaa loppuun asti. (Jos he olisivat ja edelleen ajattelisivat noin, olisin vieläkin huolestuneempi heistä.) Molemmissa näissä liittoutumisissa on ongelmana (joko ennemmin tai viimeistään myöhemmin - joskaan toivottavasti ei liian myöhään) omantunnon sitominen johonkin sellaiseen, mikä ei kestä lähempää tarkastelua Raamatun valossa.
Muutama sana tästä teemasta mainitsemassani "Raamatun valossa". Paavali varottaa korinttilaisia "antautumasta kantamaan vierasta iestä" (2.Kor. 6:14-18). Ihan omankin kokemukseni perusteella ymmärrän, että voimme kantaa vierasta (so. väärää) iestä jopa hengellisessä työssä. Ajattelen stressin olevan usein seurausta yksinkertaisesti siitä, että teen vääriä asioita - sellaisia, joita Herra ei koskaan ole kutsunutkaan minua tekemään (luulostani tai siitä huolimatta, mitä minulle on yhteisössäni uskoteltu).
Erityisen ongelmalliseksi tämä tulee kuitenkin silloin, kun suostun kantamaan "yhteistä iestä" yhdessä ei-uskovan kanssa, joka ei lopulta (tai edes aluksi) jaa samoja arvoja kanssani. Houkuttimena tähän liittoutumiseen saattavat olla ihmisoikeuskysymykset, köyhien auttaminen tai ihmiskaupan vastainen työ. Tai yhtä hyvin siihen saattaa johtaa idealistiset ajatukset vapaan markkinatalouden kaikkivoipaisuudesta ihmiskunnan ongelmien ratkaisemisessa. Molemmissa unohdetaan eräs tärkeimpiä raamatullisia totuuksia, nimittäin kysymys ihmisluonnon turmeltuneisuudesta syntiinlankeemuksen seurauksena.
Niinpä "kehotuksen sana" tilanteeseemme on pyrkimys ennen kaikkea veljesrakkauteen, muuten raittiuteen ja kohtuuteen elämäntavoissa ja lopulta pitäytyminen pääasiaan. Paavali kehottaa tessaloniksalaisia uskovia pitämään kunnia-asianaan elämistä hiljaisuudessa, omien asioiden toimittamista ("minding your own business") ja työn tekemistä omilla käsillään (1.Tess. 4:9-12). Paavalin mukaan eräs tämän tavoite (ja toivottavasti myös seuraus) on se, että he eivät olisi minkään ulkopuolisen avun tarpeessa.
Tähän voitaisiin vielä lisätä liittoutuminen oikeiden piirien kanssa eli niiden, jotka aidosti etsivät Herraa (2.Tim. 2:22). Ilmestyskirjan mukaan eskatologinen Babylon, joka on kuvattu esim. Ilmestyskirjan 18. luvussa, on nimenomaan jättiläismäisen laaja taloudellinen järjestelmä, joka on epävanhurskas ja sellaisena Jumalan tuomion alla. Mietittäväksi jää se, mitä Jeesus ilmestyksessään Johannekselle tarkoitti käsitteillä "pyhien kärsivällisyys ja usko" (Ilm. 13:10)?